Länsi-Afrikan elokuvantekijät vertaavat itseään usein griottiin. Griotti on kiertävä trubaduuri, joka välittää menneisyyttä. Hän on tarinankertoja, runoilija ja historioitsija, kuin vastine keskiajan eurooppalaiselle bardille. Uskollisuus yhdelle hallitsijalle ei kuulu rooliin, sen sijaan kriittisyys valtaa kohtaan on olennaista. Suullisen perinteen välittäjä on osuva vertaus, sillä afrikkalaisten oikeus kertoa itse historiansa on ollut omien elokuvien keskeisenä teemana.

Vaikka elokuva on taidemuotona Afrikassa nuori, amerikkalaisten levitysyhtiöiden tuomia filmejä on nähty 1940-luvulta lähtien. Tätä ennen maanosa on jäänyt tapahtumien näyttämöksi, kunnes oma tuotanto alkoi kehittyä itsenäisten valtioiden muodostuessa. Elokuva on kilpaillut alusta alkaen länsimaisen kanssa, vaikkakin heikommista lähtökohdista.

Nykyisin ohjelmistoon päätyy eurooppalaista ja amerikkalaista materiaalia, eivätkä edes televisioyhtiöt näytä kotimaista, koska eivät pysty maksamaan siitä. Euroopassakin afrikkalaista nähdään harvemmin kaupallisessa levityksessä.

- Afrikkalainen filmi onkin festivaalielokuvaa, summaa senegalilaisesta elokuvasta väitöskirjaa tekevä Mari Maasilta.

On harhaanjohtavaa puhua yhdestä yhtenäisestä afrikkalaisesta elokuvasta, koska maanosa jakautuu niin moneen kulttuuripiiriin. Ranskalaisen taidefilmin perinne elää lännessä, kun taas brittien entisissä siirtomaissa on keskitytty dokumenttiin. Jakoon on vaikuttanut se, että opiskelemaan on lähdetty entisten siirtomaaisäntien taidekouluihin. Etelä-Afrikassa ja mantereen pohjoisosissa historia on toinen. Näiden filmikulttuurit ovat oma lukunsa.

Vaikutteet liikkuvat molempiin suuntiin

Alkuaikoinaan elokuva oli hyvin poliittista ja sen tehtäväksi tuli kirjoittaa uudelleen kolonisaation historia. Kansalliset kertomukset kärjistivät ja olivat asetelmiltaan mustavalkoisia eivätkä menneet tästä syystä kaupaksi Euroopassa. Niitä tehtiin ensisijaisesti afrikkalaisille.

- Rahoituspohja muuttui 1980-luvun puolivälissä, Maasilta kertoo. Vain afrikkalaisia puhuttelevista identiteettipohdiskeluista on siirrytty monipuolisempiin aiheisiin, ja tekijöitä kiinnostavat nyt muun muassa sukupuoleen ja etnisyyteen liittyvät kysymykset. Länsimaailman ja perinteisen kulttuurin kohtaamista käsitellään edelleen, mutta sitä lähestytään useista näkökulmista. Nyt Länsi-Afrikassa on kiinnostuttu myös islamilaisesta kulttuurista, joka on vaikuttanut jo kauan ennen eurooppalaisten tuloa.

Katsomossa puhutaan

Länsimaiset katsojat haluavat nähdä eksotiikkaa, mutta kerronta ei saa olla liian outoa. Moitteita on tullut niin historiattomuudesta kuin hitaudestakin. Verkkainen rytmi jättää tarkoituksella tilaa keskustelulle ja ajatuksille, eikä afrikkalaisessa katsomossa puhuminen kesken näytöksen ole kiellettyä.

Maasilta selittää rytmiä maaseudun elämäntavalla ja muistuttaa, että uudemmissa kaupunkikuvauksissa leikkaus on jo modernimpaa ja tempo nopeampaa. Musiikki ja tanssi ovat keskeisiä elementtejä. Niillä voidaan rytmittää kerrontaa. Useimmilla on jokin käsitys afromusiikista, mutta esimerkiksi vaatteilla on merkityksensä, joka ei selviä ulkopuoliselle ensi näkemältä.

Harvoin nähty pärjää omillaan

Nykyisin näytellään paikallisilla kielillä, ja myös naisten ohjaamia filmejä on alkanut valmistua. Vaikka läntisen Afrikan elokuva on viihteellistynyt, yhteiskunnallinen sanoma ei ole kadonnut fiktioistakaan. Korruption ja epäkohtien käsittely on aiheuttanut ohjaajille hankaluuksia, eivätkä televisioyhtiöt kiinnostu tällaisesta elokuvasta. Viihteelliset filmitkin ottavat kantaa.Maasillan mukaan puhtaita rakkaustarinoita ei sen sijaan tehdä, vaan yksittäinen ihmissuhde on taustaa ja osa elämänpiirin kuvausta. Yhteisöllisyys korostuu elokuvissakin, länsimainen filmi taas keskittyy yksilöön.


Jina-tyttö Sansibarilta elokuvasta Satu paratiisista.

- Elokuva on Afrikassa käsityötä, Maasilta selventää eroa länsimaiseen. Elokuvateollisuutta voidaan sanoa olevan vain Pohjois-ja Etelä-Afrikassa, missä on studioita. Muualla kuvataan lähes poikkeuksetta luonnonoloissa. Digitaalisen tekniikan yleistyminen helpottaa elokuvantekoa, muttei ole vielä itsestään selvyys. Tekniikka ja rahoitus on saatu pitkään länsimaista, ja kun jälkityöt tehdään siellä, tulee todella kansainvälisiä. Ajatus kaupallisuudesta ja suuntautumisesta eurooppalaisille markkinoille aletaan pikkuhiljaa hyväksyä.

- Nyt mietitään myös, mikä saattaisi kiinnostaa länsimaista katsojaa. Euroopan unioni tukee kuledelleen ttuuriyhteistyötä, mutta Ranska on tärkein rahoittaja Länsi-Afrikassa. Ulkoministeriö, kulttuuriministeriö ja Ranskan elokuvasäätiö ovat tärkeimmät julkiset tukijat, vaikka kaupallisilta tahoiltakin tulee avustusta.

- Afrikan elokuva seisoo omilla jaloillaan, vaikkei tuotakaan taloudellista voittoa, painottaa Maasilta.

Nigerialaisesta muusikosta Femi Kutista kertova dokumentti nähdään lauantaina.

Ohjelmistossa:
Afrikkalainen todellisuus Tullikamarilla torstaina 6.3. klo 14, Plevna 6:ssa perjantaina klo 16 ja lauantaina klo 16.