Pietari on Venäjän historiassa ensimmäinen kaupunki, johon elokuva tuli. Kun elokuva oli keksitty Ranskassa 1890-luvun puolivälissä, ensimmäiset elokuvat tulivat Pietariin heti seuraavina vuosina. Tutkija Pentti Stranius Joensuun yliopistosta sanoo, että Lokakuun vallankumoukseen, jonka keskus Pietari oli, liittyy myös kulttuurivallankumous.

- Elokuva koskettaa vallankumouksen aatemaailmaa tehokkaasti, ja senkin takia esimerkiksi Eisensteinin vallankumouselokuvista tuli niin merkittäviä, koko Neuvostoliitossa. Ne olivat ikään kuin totta, nämä Eisensteinin fiktiiviset Pietarin studiossa alkunsa saaneet vallankumouselokuvat, esimerkiksi Lakko, Panssarilaiva Potemkin ja Lokakuu, Stranius luonnehtii, ja hän jatkaa:

- Leninhän oli todennut, että elokuva on heille taiteista tärkein. Tavallaan se oli helppolukuista taidetta kansalle, joka ei osannut lukea. Venäläisestä maaseutuväestöstä 80 prosenttia oli lukutaidotonta. Elokuvan kautta pystyttiin tuottamaan kulttuurivallankumousta ja myöskin propagoimaan bolshevikien ideoita.

Aleksander Veledinskyn ohjaamassa elokuvassa "Me kaksi vain" veljekset työskentelevät rajavartioina maaseudulla. Filmi on vuodelta 2001.

Mutta Lenin näki elokuvan myös taiteena. Straniuksen mukaan kulttuurivallankumouksen johtajat osasivat antaa elokuvalle sille kuuluvan roolin. Siitä johtui, että neuvostoelokuva 20-luvulla nousi sellaiseen arvoon maailmanlaajuisesti. Erilaiset kokeilut sallittiin ja elokuvaa rahoitettiin, vaikka maa muuten oli vaikeassa tilanteessa.

Leningradin läheisyys vaikutti myös Suomessa

Ennen vuotta 1917 elokuva levisi Pietarin kautta Helsinkiin. 20- ja 30-luvuilla raja oli kiinni, eikä Leningradilla läheisyydellä ollut vaikutusta Suomen elokuvaan.

Toisen maailman sodan jälkeen tilanne hieman muuttui. Sosialistinen realismi näkyy Straniuksen mielestä jonkin verran suomalaisessa elokuvassa. Esimerkkinä hän mainitsee Mikko Niskasen elokuvat Pojat ja Kahdeksan surmanluotia.

Leningradissa tehtiin vaihtoehtoisia elokuvia

Pietari on Venäjän historiallinen kulttuurikeskus, jolla on tietyllä tavalla aina ollut oppositioasema Moskovaa vastaan. Tämä näkyy elokuvassakin.

- Stalinhan oli neuvostoelokuvan ykkössensori. Elokuvia tehtiin verraten vähän, oltiin puolueen kontrollissa. Mutta 50-60-luvun vaihteessa, kun Neuvostoliitossa elettiin suojasään kautta, elokuvia tehtiin useampi sata vuodessa ja niitä oli vaikeampi kontrolloida. Leningradissa tuotettiin vaihtoehtoisia elokuvaprojekteja. Ohjaajat joutuivat siellä helposti sensuurin kynsiin, koska kuvasivat neuvostoliittolaista arkitodellisuutta myös kriittisesti. Esimerkiksi kiellettyjen kirjailijoiden teoksia filmattiin.

Pentti Stranius mainitsee esimerkkeinä Aleksei Germanin, Aleksander Shokurovin ja Dinara Ashanovan. He olivat kaikki neuvostovallan viimeisten vuosikymmenien ohjaajia, joiden elokuvat joutuivat sensuuriin ja jotka tekivät erilaisia elokuvia Neuvostoliiton mittapuun mukaan. Ashnova kuvasi nuorten ja perheiden elämää realistisesti: avioeroa, lasten hylkäämistä, katulapsia. German teki sotaelokuvia. Shokurov taas oli kokeilija, joka yhdisti dokumenttielokuvaa ja fiktiivistä elokuvaa.

1900-luku oli elokuvan aikaa

- Koko Neuvostoliitolle elokuva oli peruskulttuuria. Jos luonnehditaan yleisesti Venäjän kulttuurihistoriaa, niin 1800-luku oli selkeästi kirjallisuuden vuosisata, Dostojevskin, Turgenjevin, Gogolin, Tshehovin aikaa. 1900-luvulla siirrytään elokuvan aikaan, elokuva alkaa määrittää venäläistä kulttuuriin osallistumista, on Eisensteinit, Tarkovskit, Shokurovit, jotka ovat uudistaneet elokuvakieltä merkittävästi, sanoo Stranius ja jatkaa, että uudistukset näkyivät ensimmäisenä Leningradissa juuri sen oppositioaseman vuoksi. Nytkin kun eletään markkinataloutta, vaihtoehtoinen tuotanto näkyy ensimmäisenä Pietarissa.

Nyt vallitsee Venäjälläkin kaupallisen elokuvan aika. Pentti Stranius muistelee, että peräti 95 prosenttia Venäjällä esitettävistä elokuvista on amerikkalaisia, muutamia prosentteja on muista maista ja pari prosenttia on omia elokuvia. Stranius arvelee tilanteen olevan kuitenkin pikku hiljaa muuttumassa. Esimerkiksi televisiossa on alettu näyttää neuvostoliittolaisia, hyviä laatuelokuvia. Ainakin joissakin piireissä länsimaalaisuuden ihailu on alkanut laantua.

Stranius uskoo, että oma kansallinen tuotanto elpyy. Elokuvateatterielokuvaa ollaan palauttamassa kunniaan. Nykyään ihmiset eivät käy elokuvissa niin paljon kuin neuvostoaikaan, jolloin näytökset olivat täysiä aamusta iltaan.

Kansallinen elokuva menestyy

- Aki Kaurismäki on hyvä esimerkki Suomesta ja Pedro Aldomovar Espanjasta. He tekevät hyvin tiukasti omista lähtökohdistaan elokuvaa, josta tuntuu, ettei sitä muualla ymmärretä, ja yhtäkkiä sitä ymmärretäänkin. Sama juttu koskee venäläistäkin elokuvaa. Mitä venäläiskansallisempi, omista lähtökohdistaan tiukempi, sen suurempi mahdollisuus sillä on menestyä. Tarkosvki, German ja Shokurov ovat hyviä esimerkkejä tästä.

Viime marraskuussa vietettiin Pietarissa viidettä kertaa Deposhir-festivaalia, jossa esitetään vaihtoehtoelokuvia. Ohjelmistossa on elokuvia, jotka eivät menesty kaupallisesti. Festivaalia organisoi ohjaaja Aleksander Bashirov, joka vetää elokuvatyöpajaa Tampereen elokuvajuhlilla.