- Suomessa on tehty kaikkiaan noin 1 200 pitkää elokuvaa ja 12 000 lyhytelokuvaa. Vuosi 1918 on elokuvan aiheena todella marginaalinen, sanoo asiaa selvittänyt ohjelmajohtaja Raimo Silius. Nämä elokuvat voi luetteloida nopeasti. Myös vuoden 1918 valokuvat ovat tutkimatta:

- Kolmisenkymmentä valokuvaajanimeä on löytynyt. He ovat yleensä kuvanneet valkoista Suomea. Punaisessa Suomessa ei ollut yhtään tunnettua valokuvaajaa, arvioi tutkija Jukka Kukkonen Valokuvataiteen museosta. Museoissa olevien valokuvien tutkimusta hankaloittaa se, että kuvista on tietoa hyvin niukasti. Kun ei ole tietoa kuvaajista, kuvauspaikoista tai asiayhteyksistä, kuvien tulkinta ei oikein täytä historiantutkimuksen vaatimuksia.

Suomalainen elokuva täyttää ensi vuonna sata vuotta. Alkuaikojen elokuvista ei tosin ole montaakaan jäljellä. Ensimmäisen maailmansodan aikainen sotasensuuri vaikutti myös kaikkeen kuvaamiseen.

Vuodelta 1918 jäljellä olevat suomalaiset elokuvat ovat pari dokumenttia. Toinen kertoo Mannerheimin johtamista valkoisen Suomen sotajoukoista, ja toinen ruotsalaisen prikaatin lähdöstä Helsingistä. Lisäksi on tallella ainakin saksalaisten tekemää elokuvaa, yksi venäläisten tekemä ja yksi mykkäelokuva, jonka alkuperästä ei ole tietoa. Kaikki nämä esitettiin Tampereella Arkistojen aarteissa. Venäläisten tekemää elokuvaa lukuun ottamatta kaikki kuvat ovat valkoisen Suomen näkökulmia.

Valkoisen Suomen näkökulmat  myöhemmissäkin elokuvissa

Raimo Siliuksen mukaan valkoisen tasavallan aikana eli vuosina 1918-1945 tehtiin sisällissotaa sivuavia elokuvia, mutta ne olivat lähinnä valkoisten voiton vuosijuhlaparaateja. Yrjö Kallisen perustamassa Kulutusosuuskuntien Keskusliiton eli KK:n elokuvatuotannossa tehtiin SAK:sta elokuva, mutta sitäkin sensuuri leikkasi IKL:n lehdessä olleen ilmiannon takia.

Näytelmäelokuvien aiheena vuosi 1918 oli yhtä harvinainen ja nekin tehtiin voittajien näkökulmasta. Näistä on jäljellä vain muutama. Sam Sihvon Jääkärin morsiamesta tehtiin kaksi versiota. Nyrki Tapiovaara teki 1938 Varastetun kuoleman, joka perustuu Runar Schildtin romaaniin Lihamylly.

Vasta toisen tasavallan aikana eli vuosina 1946-94 sisällissodan molemmat osapuolet saivat inhimillisiä kasvoja. Näistä elokuvista Silius mainitsee Edvin Laineen Niskavuoren Hetan, Toivo Särkän ohjaaman 1918, joka perustui Jarl Hemmerin romaaniin Mies ja hänen omatuntonta.

Vasta 60-luvulla syntyivät dokumentit, jotka kuvasivat punaisten puolta, kertoivat ihmisistä ja ihmisten kohtaloista, kuten Arvo Ahlroosin Kansalaissota - Vapaussota ja Olavi Puusaaren Käy eespäin. Samalla vuosikymmenellä tehtiin toki aikaisemman tuotannon mukaistakin elokuvaa, esimerkiksi Reino Hirvisepän Sama kaiku on askelten.

Aihe odottaa edelleen  syvempää käsittelyä

Muutamat nuoret ohjaajat tarttuivat 70-luvulla sisällisodan aiheisiin. Antti Peippo teki dokumentin Viapori - Suomenlinna, Jörn Donner elokuvan Mommolan veriteoista ja Pirjo Honkasalo ja Pekka Lehto kuvasivat Ikäluokassaan rivimiehen historiaa sisällissodan ajalta. Myös saman tekijäkaksikon Tulipää sivusi tätä aihetta.

Viime vuosien elokuvista Silius mainitsee Tero Jartin Aapon, Olli Saarelan Lunastuksen, Olli Soinion Paon punaisten päämajasta ja Pyry Törrösen Punaisen baskerin.

- Seppo Rustanius on kuitenkin aivan omassa sarjassaan, painottaa Silius. Rustanius on tehnyt sisällissodan vuosista kuusi dokumentteja, joskin hänen muutkin dokumenttielokuvansa sivuavat samaa aihetta.

- Suomessa on tehty kaikkiaan noin 1 200 pitkää elokuvaa ja 12 000 lyhytelokuvaa. Vuosi 1918 aiheena on todella marginaalinen, sanoo Silius.

Väinö Linnan Tuntematon sotilas ja siitä tehty samanniminen elokuva vaikuttivat toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa myös kansallisena terapiana. Mitään vastaavaa ei ole Siliuksen mukaan vieläkään tehty sisällissodan ajasta. Aihe on myös vaikea, koska hyvä näytelmäelokuva saattaa sitten saada aikaan mielikuvan dokumentista, kuten on käynyt Tuntemattomalle sotilaalle ja Sergei Eisensteinin Lokakuulle.

Valtaosa valokuvista  valkoisten puolelta

Jos sisällissodan aikaa kuvaavat elokuvat tehtiin monta vuosikymmentä vain voittajien näkökulmasta, niin valokuvat kertovat samoja tarinoita. Valokuvien tutkijat ovat pystyneet jäljittämään kolmisenkymmentä valokuvaaja, jotka tallensivat ihmisiä ja elämää sisällissodan aikana. Museoissa on paljon kuvia, joiden ottajista tai ottotilanteista ei ole varmoja tietoja.

- Yleensä kuvat ovat valkoisen Suomen puolelta, sanoo tutkija Jukka Kukkonen. Punaisilla ei ollut yhtään tunnettua kuvaajaa. Helsingistä, Lohjalta ja Lahdesta on jäljellä joitakin valokuvia myös tältä puolelta.

Kukkonen jakaa vuoden 1918 tapahtumista ja henkilöistä kertovat kuvat viiteen pääryhmään, jotka löytyvät muistakin sota-aikojen kuvista. Julkisuudessa näkyy eniten manööverikuvia, joissa on joukkoja siirtymässä paikasta toiseen. Toinen ryhmä on "todisteeksi otetut kuvat", kuten tuntemattomista vainajista, tykeistä, asesiat ja vastaavista otetut valokuvat.

Totta vai esitystä  valokuvaa varten

Kolmas kuvatyyppi on sotamuistot, toverikuvat ja ystäväkuvat. Näitä on säilynyt erityisen paljon kuopiolaisen Victor Barsokevitsin studion parissa tuhannessa kuvassa. Suojeluskuntapuku on näissä Kukkosen mukaan "hallitseva kostyymi". Neljäs kuvien aihe on aseleikit, joissa miehet leikkivät kaikella kättä pidemmällä. Myös lapsia kuvautettiin leikkiaseiden kanssa.

Viidenteen kuvatyyppiin on tallentunut uhmaa, vihaa ja rakkautta. Näissä kuvissa on syvähistoriaa, jota Kukkosen mukaan olisi kiintoisaa tutkia. Jokainen katsojapolvi ja tutkijapolvi antaa niille omat tulkintansa. Näitä kuvia on myös käytetty todisteena jonkun osapuolen uhmasta tai rakkaudesta tai vihasta, vaikka kuvat voivat olla silkkoja poseerauskuvia. Tunnetuimpia näistä poseerauskuvista esittää teekkari Verna Erikssonia, joka on kietoutunut 1350 patruunaan.

Tässä vaiheessa Werstaan projektori juuttuu jotenkin kiinni ja patruunoihin kietoutunut teekkarinainen palaa aina valkokankaalle. Silius ja Kukkonen puhuivat maaliskuun ensimmäisenä lauantaina Tampereella järkestetyssä seminaarissa, jonka aiheena olivat vuoden 1918 tapahtumat elokuvissa ja valokuvissa. Seminaarissa kertoi myös Seppo Rustanius omista dokumenttielokuvistaan.