| |
 |
             |
Elokuvan loppu peilaa aikaansa
Nykyisin on paljon myös onnettomia loppuja Paha on juuri nujerrettu. Hyvä sankari astelee sankarittaren kanssa toiveikkaasti kohti maalauksellista auringonrantaa. Kuulostaako tutulta elokuvan lopulta? Entä jos asetelma käännetään siten, että paha ei saakaan palkkaansa, vaan myrkyttää sankarin mielen ja sysää hänet tuhoamaan itsensä? Tällainen lopetus tuntuu sitä tutummalta mitä uudemmista elokuvista on kyse. Vaikutelmalle antavat vahvistusta Suomen elokuva-arkiston tutkijat. – Nykyisin kyynisiä loppuja on yleisesti elokuvissa huomattavasti enemmän kuin 1950-60-lukujen taitteeseen kestäneessä studiokauden tuotannossa, kommentoi tutkija Henry Bacon. Myös erikoistutkija Antti Alasen mukaan ristiriitaisia tunteita herättävät, ironiset ja avoimet loput ovat nykyisin suosittuja. Onneton loppu on onnellista rehellisempi Baconin mukaan onneton tai avoin loppu on ollut suosittu varsinkin 60-luvun taide-elokuvassa. Niissä tarinan henkilöt jäävät usein tilanteeseen, jossa heillä ei ole perusteita jatkaa elämäänsä.– Onnettomia loppuja alkoi toden teolla syntyä, kun ihmisten perusturvallisuus oli taattu ja neuroosit ahdistivat ihmisiä, Bacon kertoo. Hänen mielestään onneton loppu tuntuu onnellista rehellisemmältä ja kypsemmältä tavalta lopettaa tarina. Koska elokuva heijastelee jollain tavoin todellista elämää, onnettoman lopun yleistyminen kertoo jotain myös siitä, että ihmiset voivat pahoin. – Ei mene nytkään hyvin, Alanen toteaa maailmanmenosta. Elämän jatkumista tai päättymistä 1900-luvun loppupuoliskon tunnetuin italialainen kirjailija Italo Calvino on sanonut kaikkien tarinoiden lopetusten viittaavan joko elämän jatkumiseen tai kuoleman välttämättömyyteen. Komedia päättyy yleensä avioliittoon ja tragediassa kuollaan. Elokuvassa onnellinen päämäärä joko saavutetaan tai ei.Tutkijoiden mukaan on mahdotonta sanoa, kumpi on ollut suositumpi lopputyyppi elokuvissa, onnellinen vai onneton. – Ilmeisesti molemmille lopuille on olemassa psykologinen ja sosiaalinen tarve, Bacon kertoo. Hänen mukaansa onnellinen lopetus on ollut yleinen varsinkin amerikkalaisessa valtavirtaelokuvassa. – Suhde yhteiskunnallisen tilanteen ja elokuvan lumomaailman välillä on usein käänteinen. Tuskin koskaan ihmisillä on ollut niin suurta tarvetta nähdä piristäviä elokuvia kuin sota-aikana. Ihmisillä on tarve pitää yllä uskoa elämään ja siihen, että kaikki voi lopulta kääntyä parhain päin. Tuottajilla ja ohjaajilla taas on tarve tehdä elokuvilla voittoa. – Lopetus, jossa sankari ja sankaritar saavuttavat päämääränsä ja saavat toisensa tai jossa he selviävät vihollisista ja palauttavat usein väkivalloin oikeudenmukaisen tilanteen, on psykologisesti tyydyttävä, Bacon tähdentää. Lyhytelokuva voi muistuttaa runoa Pitkien elokuvien ja lyhytelokuvien loput eroavat usein toisistaan. Antti Alasen mukaan on tavallista, että pitkässä elokuvassa rakennetaan draaman kaari ja sitä vastaava loppuhuipennus. Lyhytelokuva taas voi muistuttaa runoa, vitsiä tai esseetä, ja näin se perustuu tasapainoon, koomiseen huipennukseen tai voimakkaita näkemyksiä esittävään käänteeseen.Elokuvat voivat olla myös rakenteeltaan ongelmia vaiheittain kehittäviä, sarjallisia, jaksollisia tai avoimia. – Stanley Laurelin ja Oliver Hardyn elokuvissa lopussa on usein katastrofi. Charlie Chaplinin elokuvissa kulkuri koikkelehtii kohti taivaanrantaa. Loppu voi olla johdonmukainen seuraus kaikesta tapahtuneesta tai vain viesti katsojalle siitä, että tarina päättyi nyt tähän, Alanen kertoo. Jokaisen tarinan on päätyttävä jotenkin niin elokuvassa kuin tosielämässä. – Elokuvan on loputtava, jotta ihmiset voisivat palata normaaliin elämäänsä ja jotta uusi näytös voisi alkaa, Bacon tiivistää.
Lue lisää: "Näin 59 pitkää elokuvaa lokakuussa 1980" (FN 06.03.2003) "Digitaalinen estetiikka kiinnostaa" (FN 06.03.2003) Muualla verkossa: Suomen Elokuva-arkisto |
|
