Valedokumentissa totuus on toisarvoista

Lasse Lecklin

Moni elokuvantekijä painii nykyään saman ongelman kanssa: pitäisi lähettää oma teos elokuvafestivaalin kilpailun karsintaan, mutta lomakkeen täyttö on liian hankalaa. Onko tämän elokuvan lajityyppi nyt dokumentti, fiktio, kokeellinen elokuva – vai niitä kaikkia yhtä aikaa?

Valedokumentti (engl. mocumentary) on dokumenttielokuvan keinoja ja muotoa käyttävä fiktio. Viime vuosina vahvistuneessa trendissä katsojaa koetellaan yhä useammin. Fiktiivisen ja dokumentaarisen elokuvan raja yhdistyy nykyään hiuksenhienosti, katsoja ei voi tietää onko elokuvan tarina totta vai tarua.

Punishment Park. Kuva: elokuvajuhlien arkisto.

Toisaalta myös monet oikeat nykydokumentit rikkovat rajaa tematiikan käsittelytavallaan. Tähän vaikuttaa esimerkiksi Michael Mooren ja Morgan Spurlockin suora tyyli, joka saa katsojat epäileväisiksi niin sisällöstä kuin henkilöhahmojenkin todellisuudestakin. Valedokumenteille taas on tyypillistä käsitellä poliittisia aiheita tai yhtä hyvin ne voivat olla täynnä intertekstuaalisia viittauksia ja tasoja.

Varhaisia kokeiluja valedokumentin mahdollisuuksista ovat Peter Watkinsin ydinasehyökkäyksen Englantiin simuloiva The War Game (1966) ja vankileiriin sijoittuva Punishment Park (1971). Samoin Peter Greenaway, yksi elokuvahistorian omaperäisimpiä tekijöitä, on vaikuttanut varhain tälläkin saralla. Hänen elokuvansa Vertical Features Remake (1978) käsittelee dokumenttielokuvan rekonstruoimista.

Incident at Loch Ness. Kuva: elokuvajuhlien arkisto.

Rob Reinerin rock-dokumentti This Is Spinal Tap (1984), fiktiivisestä heavymetal-yhtyeestä kertova elokuva, taas loi palasen todellisuutta: alun perin valedokumenttia varten koottu yhtye julkaisi kaksi levyä ja teki konserttikiertueen.

Monitasoisesti kaavat sekoittaa viimeistään Zak Pennin Incident at Loch Ness (2004), joka kertoo dokumentaristi Werner Herzogin yrityksistä kuvata elokuvaa Loch Nessillä. Incident at Loch Nessin voisi kuvailla olevan valedokumentti valedokumentin tekemisestä.

Myös Suomessa on huomattu genren tarjoamat mahdollisuudet. Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen osaston opiskelijat tekivät kokonaisen Tuntematon kaupunki (2000) -valedokumenttisarjan, joka esitettiin Nelosella.

Lukuisat mediataiteilijat ja elokuvantekijät Eija-Liisa Ahtilasta lähtien käyttävät dokumentarismin ja fiktion sekoittamista työskentelynsä punaisena lankana tai lisämausteena. Tuoreimpana on Marja Mikkosen fiktiivinen omaelämäkerta 99 vuotta elämästäni (2004), joka on Cannesissakin palkittu sekoitus dokumentaatiota ja fiktiota.