Unto Kumpulaisen ura kesti yli 50 vuotta.

Kuvaajaveteraani
ei vaihtaisi päivääkään

Päivääkään en vaihtaisi, Unto Kumpulainen toteaa yli 50-vuotista uraansa muistellen. Kumpulainen on suomalainen kuvaajaveteraani, joka on ikuistanut yhteensä yli 600 lyhytelokuvaa.

Unto Kumpulaisen 1940-luvulla kuvaamia dokumentteja esitettiin torstaina Arkiston aarteet -sarjan ensimmäisessä osassa.

Klaffipojasta kuvaajaksi

Kuvaajaksi Kumpulainen päätyi sattumalta. Siskon mies tunsi ihmisiä elokuva-alalta ja suositteli lankoaan Toivo Särkälle vuonna 1937.

- Työhaastattelun jälkeen jäin saman tien klaffipojaksi Suomi-Filmin palvelukseen.

Kumpulainen opiskeli ammattinsa kuuluisien kuvaajien työtä katselemalla. Juoksupoikana aloittanut oppipoika yleni pian kuvaajan apulaiseksi.

Sotakuvaus opetti

Vuonna 1942 Kumpulainen sai yllättäen komennuksen sotakuvaajaksi.

- Minulle vain lyötiin kamera käteen ja sanottiin, että alahan kuvata. Sotakuvaus oli rankkaa, mutta Kumpulaisen mielestä myös opettavaista. Kantapään kautta hänestä tuli kuvauksen ammattilainen.

- Sodassa toiset ampuivat, ja minä ammuin vain kameralla, Kumpulainen muistelee.

Kuuluisuuksien kuvaaja

Sodan jälkeen Kumpulainen pääsi tekemään lyhytelokuvia.

- Kuvasimme kaikki mahdolliset tapahtumat urheilukilpailuista kulttuuritapahtumiin. Kumpulainen naureskeleekin kuvanneensa "linnasta linnaan".

- Olen filmannut joka paikassa vankilasta presidentinlinnaan. Dokumentteja tehtiin kaikista mahdollisista merkkihenkilöistä.

- Olen päässyt puristamaan esimerkiksi Väinö Linnan ja Lauri Viidan kättä. Kumpulaisen mielestä hienompia kokemuksia ovat Sibeliuksesta ja Mannerheimista tehdyt dokumentit. Työnsä mukana Kumpulainen on päässyt myös matkustelemaan paljon.

- Olen kiertänyt Venäjällä, Amerikassa ja Afrikassa.

Huvin vuoksi

Nykyisiä kotimaisia elokuvia Kumpulainen ei juuri seuraa. Uusia elokuvia ei voi verrata vanhoihin muuttuneen tekniikan vuoksi.

Tällä hetkellä Kumpulainen ei kuvaa kuin huvin vuoksi.

- Lastenlapsia videoin usein omaksi ilokseni, Kumpulainen hymyilee.

Teksti: Hanna Leppikangas
Kuvat: Noora Jokinen ja arkistokuva