Nimeni on Jondal. Synnyin Tarai-heimoon erään nuoren velhon pojaksi. En ole isästäni kovinkaan ylpeä, joten jätän hänen nimensä tässä yhteydessä mainitsematta. Olin isäni vanhin poika, ja minulla on yksi veli ja yksi sisar, molemmat minua nuorempia. Minulla on myös yksi äiti, mutta hän sentään on minua vanhempi. Kuten vanhimman pojan kohtaloon kuuluu, minusta piti myös tulla velho. Isäni ei tosin pitänyt kiirettä kouluttamisellani, sillä hänellä oli omia salaisia magiatutkimuksiaan, jotka lopulta maksoivat hänen henkensä. Hän alkoi opetella demonien hallitsemista, mutta demonit oppivatkin hallitsemaan häntä. Kirottu hölmö!

Minulla itselläni oli - salatieteiden ja alkemian lisäksi - aikaa opetella myös kaikkea muuta. Opettelin muun muassa miekkailua ja jousiammuntaa - ja tulihan sitä tehtyä ryöstöretkiä myöskin jaconialaisia vastaan. Silloin sain ensimmäisen lyömämiekkanikin. Joku ritarintunari kun tuli kokeilemaan onneaan paimentolaisia vastaan. Olisi hänenkin ehkä kannattanut satsata jousen opetteluun vähän enemmän aikaa, sillä ei raskaasti panssaroitu ritari raskaasti panssaroituine ratsuineen saa kiinni kevyttä paimentolaista kevyen ratsunsa selässä. Sitä paitsi paimentolainen, ratsu ja lyhyt jousi on tappava yhdistelmä. Ja kuka käskee jaconialaisten jatkuvasti tunkeutua paimentolaisten maille - saatikka tuomaan vielä ritareita jousenruoaksi.

Ehdin kyllä aina välillä maagiopintojenikin pariin. Jossain vaiheessa minusta rupesi tuntumaan, että isäni oli muuttunut. Hän alkoi opettaa minulle asioita demoneista, mutta hänen opetuksensa kertoivat niiden olevan oikein mukavia otuksia - päinvastoin kuin borvariankielisissä kirjoituksissa oli opetettu. Hämmästyneenä aloin seurata tarkemmin hänen puuhiaan, ja minulle selvisi, että hän oli joutumassa demonien ikeen alle ja että nämä suostuttelivat miestä uhraamaan perheensä suuremman voiman toivossa. Tiesin, että minun olisi joko paettava tai tapettava isäni ennen kuin isäni tappaisi minut. Valitsin edellisen vaihtoehdon, sillä tiesin, että velhonsurmaajana olisin ikuisesti henkipatto.

Paetessani päätin mennä kaupunkiin ja etsiä demoniritareita, sillä olin kuullut, että heidän tehtäviinsä kuului myös kaidalta polulta hairahtuneitten velhojen surmaaminen. Onnistuinkin löytämään yhden, joka kuultuaan ongelmasta ei turhia aikaillut. Alan sälli!

Paimentolaiset eivät kuitenkaan pidä ilmiantajista ja minun elämäni heimolaisteni joukossa muuttui mahdottomaksi. Paimentamani eläimet alkoivat kadota selittämättömällä tavalla ja kukaan 'tovereistani' ei koskaan ollut nähnyt, kuullut tai haistanutkaan yhtään mitään. Kun minun oli mahdotonta tulla toimeen paimentolaisten keskuudessa, päätin tulla Farrigniaan ja ryhtyä praedoriksi.

Farrignialaisten keskuudessa praedorit - nimi tarkoittanee yleiskielelle käännettynä ehkä pikaruokaa tai sapuskaa (tarina kertoo, että nimettömät olennot käyttivät Warthin raunioilla kiertelevistä aarteenetsijöistä tätä nimitystä) - ovat kuitenkin hyvin suosittuja, ja paikallinen yliopisto palkkasi minut aina silloin tällöin matkaoppaaksi Borvariaan, kun paimentolaisena olin oppinut yhtä ja toista kirotusta maasta liikkuessani usein sen lähettyvillä. Vastineeksi sain luvan käyttää yliopiston kirjastoa. Lisäksi eräs praedoreiden suosima halpa mutta rehellinen alkemisti nimeltä Lavennor otti minut palvelukseensa varkaita estämään ja lupasi vastineeksi opettaa minulle alkemiaa (jota osasin jo ennestään lähes yhtä hyvin kuin isäntäni). Suostuin tarjoukseen, sillä mokomalla olmilla oli rahaa ja hän suostui järjestämään ylläpitoni kaupungissa.

Siitä pitäen olen elänyt varsin mukavasti Farrigniassa, joskin tunnollisena paimentolaisena huolehdin edelleen sukulaisteni ylläpidosta, mikä usein aiheuttaa valitettavaa rahapulaa. Ehkäpä joku hullu joskus suostuu vielä maksamaankin jotain muistelmistani. Luultavasti ei.

Seuraavaan tarinaan