Tämän seikkailun alkupuoli perustuu Seikkailija #6:ssa olleeseen Timo Konttisen ja Joona Vainion kirjoittamaan seikkailuun Innomine Padre et Filio et Spiritu Sancto...

Vihon järjesteltyä koruasiansa kuntoon olimme lopultakin valmiita lähtemään Borvariaan. Miehet (lähinnä Viho) olivat jo kerinneet suunnitelmani Adrianille selittämään, jolloin näin Vihonkin suunnitelman ymmärtäneen. Tiesin myös Tymonin nyt ymmärtäneen asian, sillä jos Vihokin sen ymmärsi, olin onnistunut selittämään asian varmasti niin yksinkertaisesti, että kaikki sen ymmärsivät. Viho ehdotti kuitenkin, että ennen Suden autiomaalle menoa poikkeisimme vielä yrttienhakuretkellä etsimässä ripulin lääkeyrttiä. Viime kerrasta viisastuneina päätimmekin noudattaa ehdotusta.

Tarkoituksemme oli alun perin ratsastaa Selfian puolelle ja alkaa vasta siellä yrttien etsiminen, sillä Viho oli etsintäkuulutettu Travanin puolella. Vihon lisäksi myös Adrian halusi opetella yrttitietoutta, jolloin päätin hänellekin opettajaksi suostua. Matkan varrella päätimme kuitenkin kiertää Travanin läntisten alueiden kautta, sillä arvasimme, ettei Vihoa kuitenkaan kaiken maailman maalaiskylissä tunnettaisi. Päätimmekin lopulta yöpyä Kothel-nimisessä pikkukaupungissa (lue kyläpahasessa!), jonka ainoa majatalo oli (maalaisten perin omaperäiseen tapaan) nimeltään Sian kärsä. Kyselin isännältä oliko lähistöllä hyviä yrttimaastoja, johon isäntä vastasi, että etelässä olevasta metsästä niitä saattaisi löytyä.

Matkalla olimme törmänneet pyöreään hiiltyneeseen alueeseen jonka keskeltä sojotti hiiltynyt parru. Emme olleet osanneet jälkien syytä arvioida (minusta se näytti lähinnä palaneelta telttakodalta), joten Adrian kysyikin isännältä tiesikö tämä, mistä kyseiset jäljet johtuivat. Isäntä vastasi että kyseisellä paikalla olivat paikalliset Artanten inkvisition jäsenet polttaneet roviolla noidan. Isäntä hehkutti, että kukaan kyläläisistä ei ollut edes tiennyt vanhaa eukkoa noidaksi, mutta Artanten palvelijat olivat heti huomanneet asian oikean laidan. Niinpä niin! Päätimme pysyä mahdollisimman kaukana artantelaisista, sillä monet artantelaiset paloivat halusta praedorien polttamiseen, joskaan yleensä eivät sitä praedorien taistelukunnon johdosta uskaltaneet yrittää. Näitä kuulosti kuitenkin olevan tarpeellinen määrä, varsinkin jos ne vielä saisivat kyläläiset mukaansa.

Seuraavana päivänä lähdimme metsään yrttejä etsimään. Adrian ei edellisenä iltana ollut - sateesta johtuen - ollut oikein halukas yrttien etsimiseen, mutta aurinkoisen aamun sarastaessa hänkin päätti lähteä mukaamme. Yritimme ensin etsiä käärmeenmyrkkyä vastaan tepsiviä yrttejä. Ei löytynyt! Seuraavaksi yritimme etsiä parantavia yrttejä Vihon miehuuskokeiden jäljiltä kipeille käsille. Eipä löytynyt niitäkään! Sen jälkeen aloimme etsiä ripulin lääkeyrttejä, joita minä onnistuin löytämäänkin kaksi annosta. Viho ei ollut yrttejä löytänyt, sillä hän oli luullut erästä hyödyllistä kasvia erääksi toiseksi, joka oli hyödytön. Jatkoimme etsimistä, mutta olin jo löytänyt omalta alueelta kaikki siellä kasvaneet kasvit. Viho sen sijaan opittuaan tuntemaan hyödyttömän ja hyödyllisen kasvin eron toikin hyödyllisiä kasveja peräti kolme annosta, kun oli niitä jo edellisellä kerralla nähnyt, mutta luullut aluksi niitä hyödyttömiksi. Adrian sen sijaan ei ollut löytänyt mitään, joskin yksi hämähäkki oli löytänyt Adrianin ja pistänyt tätä kaulaan. Kuvauksesta tiesin hämähäkin myrkylliseksi, joten aloimme etsiä lääkeyrttiä myrkkyä vastaan, tässäkään kuitenkaan onnistumatta.

Adrianin kaula vain turposi turpoamistaan, kun vastaamme ratsasti autiota tietä myöten eräs noista kirotuista Artanten palvelijoista. Mies kuitenkin tunnisti Adrianin oireet hämähäkin pistoksi ja antoikin Adrianille vastamyrkkyä, jota hänellä sattui olemaan mukana. Mies kertoi olevansa nimeltään Gwildor ja olevansa yksi noidanmetsästäjistä. Mies kertoi, että vastamyrkkypullollinenkin oli "noidalta" löydetty. Mies jatkoi, että Artanten palvelijat olivat kuulleet mummelin osaavan parantaa yrteillä, jolloin heidän johtajansa oli päättänyt, että mummo olisi poltettava noitana. Mummon tekemiä yrttejä ei kuitenkaan ollut noita-aineina poltettu, vaan miehet olivat jakaneet ne keskenään. Gwildor kertoi myös, että paladiinien johtajalla Francarilla oli tapana testata sängyssä, olivatko nuoret nätit tytöt noitia, joukkion johtajan - Domonor-nimisen Artanten papin - vastustamatta lainkaan. Gwildor tosin kertoi, ettei kukaan, joka kyseistä mestaritaistelijaa vastusti, koskaan eloon jäänytkään. Väitin, että praedorit uskalsivat vastustaa vaikka minkälaisia mestaritaistelijoita ja jäivät silti eloon, jolloin Gwildor vain väitti, että emme vain olleet koskaan tavanneet ketään Francarin veroista mestaria.

Gwildor kertoi saaneensa tarpeekseen Artanten palvelijoista, joiden tapa toimia oli kaikkien Artanten oppien vastaista ja päättäneensä jättää miehet oman onnensa nojaan. Mies oli menossa katsastamaan paikallista rauniolinnoitusta siltä varalta, että joutuisi piiloutumaan sinne entisten toveriensa mahdollista vihaa. Kotkantorni-niminen linnoitus oli tosin kuulemma kuitenkin niin huonossa kunnossa, ettei sinne ehkä kannattaisi suojautua. Tämän sanottuaan mies lähti jatkamaan matkaansa ja mekin päätimme lähteä takaisin kylään, kun olimme jo yrttejäkin tarpeeksi etsineet.

Majatalossa isäntä kysyikin mitä meille oli tapahtunut, kun Adrianin kaula oli kuin munan piilottanut, ja kerroimmekin hänelle Adrianin joutuneen hämähäkin piston kohteeksi. Mies kertoikin, että punalukit - kuten hämähäkkejä kylässä kutsuttiin - olivat varsinainen riesa ja jotkut vanhukset ja lapset saivatkin joka vuosi surmansa niiden pistoista. Myös Kotkantornista isäntä kertoi meille tietoja. Linna oli ollut hylättynä - epäilemättä vuoristolaisten ansiosta - ties kuinka ja kauan, mutta jokin aikaa sitten sinne oli pesiytynyt rosvojoukko, kunnes nekin oli onnistuttu häätämään sieltä pois. Illalla majataloon tuli myös Gwildor ja Adrian päättikin tarjota tälle ruoan ja yösijan kiitokseksi siitä, mitä mies oli tehnyt. Itse pyytelin isännältä keittiövälineitä ja näytin Viholle, miten yrteistä saataisiin jauhetta, joka paremmin säilyvänä ja kevyenä olisi helppoa kuljettaa mukana. Annoin Vihonkin yrittää jauheen valmistusta, missä tämä ei kuitenkaan onnistunut, mutta itse onnistuin saamaan neljästä jäljellä olevasta annoksesta peräti kahdeksan pussillista jauheita, saaden yhdestä annoksesta jopa kolmekin pussillista, tosin yhdestä tuli vain pussillinen.

Aamulla ollessamme aamiaisella kuulimme pihalta kavioiden kopsetta. Ovesta tulikin sisään kaksi artantelaista, jotka lähtivätkin heti Gwildoria kohti kertoen, että heillä oli jo rovio valmiina odottamassa petturia. Viho kuitenkin meni Gwildorin luokse ja ylisti suurin sanoin, kuinka tämä tosiuskovainen mies oli osoittanut Artanten laupeuden pelastamalla yhden meistä. Miehet vain väittivät, että mies oli hylännyt Artanten eroamalla heistä, jolloin hänen kohtalonsa olisi kuolema roviolla. Tässä vaiheessa myös minä ja Adrian nousimme ja kävelimme Gwildorin vierelle kertoen, ettei miestä poltettaisi ainakaan niin kauan kun tämä oli meidän seurassamme ja että jos miehet sitä yrittäisivät kuolisivat nämä taatusti alta aikayksikön. Artantelaiset kuitenkin varoittelivat, ettei meillä olisi taistelussa heitä vastaan mitään mahdollisuuksia, sillä itse Artante suojelisi heitä miekoiltamme. Tuumasin, että ehkäpä Artante vain halusi miehet nopeasti luokseen, jolloin nämä päättivät hyökätä kuollen saman tien käsittelyssämme. Tymon, joka olisi ollut asiasta mieluummin täysin ulkopuolinen päätti kiroten mennä ovelle katsastamaan tilannetta, jolloin pihalla ollut kolmas artantelainen päätti kalveten lähteä täyttä neliä karkuun, minkä Tymon meillekin kertoi. Majatalon isäntä olikin lähtenyt jo aiemmin rähinän alettua.

Pihalla Viho ehdotti, että menisimme itään, josta artantelaiset eivät osaisi meitä etsiä, mutta me muut pidimme linnaketta parempana paikkana. Viho kuitenkin intti - minulle silmää iskien - että itä olisi parempi paikka, jolloin minäkin aloin (vuorostani silmää iskien) kannattaa Vihon ajatusta. Muut eivät kuitenkaan silmäniskujamme huomanneet, vaan äänestivät meidät kumoon ja Viho turhautuneena tuumasikin, että meidän kannattaisi viedä oikein majapaikastamme kertova lappu kylän torille siltä varalta, että mahdolliset kuulijat eivät sitä muistaisi artantelaisille kertoa.

Suunnistimme siis linnakkeelle. Rosvot olivat nähtävästi aikanaan remontoineet paikkoja, sillä vallihaudan (joka oli levinnyt muuriin tulleesta aukosta pihan puolelle) yli oli aseteltu pitkospuita ja luhistuneiden kiviportaiden tilalle oli kyhätty puuportaita ja köysitikkaita. Myös yläkertaan oli varsinaisen linnakkeen ja vartiotornin väliin tehty riippusilta, mahdollisesti joskus romahtaneen kivisillan tilalle.

Viho laati meille puolustussuunnitelman (mistä poika lienee sotataitojakin oppinut), jonka mukaan vetäytyisimme tarvittaessa vartiotornille, jossa oli tarkoitus käydä viimeinen taisto, jos sinne asti tarvitsisi perääntyä. Viho ja Adrian päättivät jäädä luhistuneelle muurille pidättelemään sieltä mahdollisesti tulevia vihollisia ja tarvittaessa vetäytyä sieltä keskusrakennukseen ja puuportaita sekä riippusiltaa myöden vartiotornille, kun taas Tymon jäisi varsinaiselle linnakkeen etuovelle - joka oli vielä ehjänä - ja perääntyisi sieltä pitkospuita pitkin tornin alakertaan. Keskusrakennuksen yläkertaan johtavat puuportaat valeltiin Adrianin repussa olevilla lamppuöljyillä ja päätettiin mahdollisen vetäytymisen jälkeen polttaa. Minulla sekä Viholla olevat unijauheet päätettiin antaa Adrianille, joka kuulemma hallitsi jonkin verran myös veitsenheittoa. Vihon unijauhe päätettiin kuitenkin siirtää pussista lamppuöljypulloon, jolloin sitä olisi helpompi heittää (oman unijauheeni olin jo valmistusvaiheessa pullottanutkin). Minut ja Gwildor valittiin ampujiksi - Gwildor käyttelisi varsijousta ja minä Pitkähammasta. Minun asemapaikakseni valittiin vartiotornin toiseksi ylin kerros, jossa oli ampuma-aukot ja Gwildor sai tähtäillä sakaramuurin ehjältä osalta, josta tarvittaessa pääsi myös vartiotornille. Tornin ylimmässä osassa pesinyt kotka tapettiin, pesä heitettiin linnakkeen sivulla olevan polun varteen ja munat roudattiin repuissa pesään siltä varalta, että toinen emoista sattuisi tulemaan paikalle, jolloin artantelaiset saisivat taistella sitä vastaan.

Jonkin ajan kuluttua artantelaiset tulivatkin tapettaviksi. Gwildor oli kertonut minulle, että Francarin (sotilaiden johtajan) tunnistaisi siitä, että tällä olisi levyhaarniska ja päätimmekin, että pehmittäisimme miestä Gwildorin kanssa ensin nuolilla, jotta mies olisi lähitaistelussa helpompi vastus. Sitä ennen olin kuitenkin saanut Viholta tehtäväkseni tappaa jälkikoirat, jotka kellistyivätkin kahdella ensimmäisellä laukauksella. Francar sen sijaan oli levyhaarniskoineen paljon kovempi vastus, varsinkin kun Gwildor varsijousineen ei osunut mieheen kertaakaan.

Miehet ratsastivat aluksi kahdelta puolelta linnakkeelle, mutta huomattuaan, että Tymon oli sulkenut varsinaisen oven, päättivät he yrittää muurin aukosta sisään. Viho tyytyikin listimään hevosten selässä olevia miehiä muurinaukolla jättäen hevoset suojaksi muita hyökkääjiä vastaan. Hyvin koulutetut hevoset jäivätkin paikoilleen muiden miesten harmiksi ja pian päällikkö antoikin vetäytymiskäskyn huomattuaan, etteivät miehet noilla keinoilla saaneet mitään aikaan, jolloin Viho ja Adrian saivat kerättyä muutamia hevosia sotasaaliiksi. Myös minä kiipesin yläkertaan ampumaan tukea pojille, kun huomasin, ettei artantelaisilla ollut jousimiehiä mukana. Ehdinkin haavoittaa yhtä vihollisista, mutta vetäydyin takaisin asemapaikalleni Vihon haukuttua minua ilonpilaajaksi.

Hetken kuluttua miehet tulivatkin uudestaan, nyt jalkaisin. Tällä kerralla niillä oli myös tukijoukkoinaan varsijousimiehiä, jotka kaikki yrittivät ampua Gwildoria, joka sakaramuurien takana oli kuitenkin riittävän hyvässä suojassa. Itse huomasin jousimiehiä ampuessani, että Pitkähampaani oli valitettavan tehoton ase ketjuhaarniskoita vastaan. Pystyin toki saamaan jousimiehet tehottomiksi, kun tarpeeksi monta kertaa ammuin, mutta nuolenikin alkoivat siinä leikissä huveta uhkaavalla vauhdilla. Tällä välin ovella olevat miehet yrittivät murtaa ovea Gwildorin suolatessa niitä aina välillä varsijousella Tymonin odotellessa kaikessa rauhassa sisällä.

Lopulta ovi aukesi, mutta Tymon olikin taistelijana huomattavasti ovea pahempi vastus. Miehet joutuivat taistelemaan mies miestä vastaan, eikä Tymonia todellakaan ollut sillä keinolla helppoa yllättää. Tosin Tymonilla itselläänkin oli vaikeuksia puhkoa miesten ketjuhaarniskoita, ja niinpä Viho päättikin mennä ulkokautta miesten selustaan, jottei miesten tappamisessa koko päivää menisi.

Meitä oli nähtävästi kuitenkin tarkkailtu, sillä äkkiä suuri joukko miehiä juoksi kukkulan takaa katkaisemaan Vihon pakotietä itsensä Francarin ollessa etunenässä. Gwildor varoitti Vihoa ja Tymonia, jolloin Vihokin pääsi oviaukosta Tymonin vetäytyessä sisään, jonka jälkeen miesten tuhoamisessa ei enää kauaa mennytkään, kun Vihokin pääsi taistelemaan mies miestä vastaan. Francar olisi kuitenkin muurin aukolla paljon muita aikaisemmin, eikä minun tarvinnut käyttää paljonkaan mielikuvitustani arvatakseni miten keltanokka-Adrian pärjäisi Francarin tasoista taistelijaa vastaan. Niinpä pudotin jouseni ja aloin laskeutua köysitikkaita antaakseni Francarille Adriania parempaa taisteluvastusta.

Adrianilla menikin sisu kaulaan tämän nähdessä Francarin. Nukkumatti-Adrian heitti hermostuksissaan unihiekkansa päin honkia, jonka jälkeen Francar olikin miehen kimpussa. Artantelainen iski mahtavalla voimalla kohti Adriania, mutta Adrian onnistui saamaan kilpensä väliin sen verran hyvässä asennossa, ettei koko kapistus edes hajonnut. Nyt pääsin jo itsekin hyökkäämään Francarin kimppuun ja sain vuorostani nyt lohkaistua tämän kilvestä palasen. Francar kuitenkin iski - tällä kerralla minua - vielä äskeistäkin mahtavammalla iskulla, enkä kerinnyt edes saamaan lyhyttä miekkaani väliin. Kaiken lisäksi isku osui jalkaani, joka oli jo muutenkin heikoimmin suojattu, joten tilanne näytti tässä vaiheessa todella pahalta. Vaikka miehen iskussa oli voimaa kuin pienessä kylässä, oli tämän tarkkuudessa kuitenkin onneksi toivomisen varaa. Mies ei mahtavasta iskustaan huolimatta saanut kuin murtuman aikaiseksi, joskin murtumasta tuleva verenhukka alkoi jo huimata minua. Onneksi Adrian kuitenkin tässä vaiheessa ryhdistäytyi ja paiskasi seuraavan unijauhepullollisensa suoraan päin Francarin taulua. Francar yritti epätoivoisesti torjua kilvellään, aivan kuin siitä olisi jotain hyötyä ollut jauheita vastaan. Niinpä Francar päättikin, että nyt oli pienten paladiinien nukkumaanmenoaika ja romahti viereeni kuorsaamaan.

Tässä vaiheessa Vihokin oli jo selvinnyt vallihaudan yli ja hyppäsi nyt meidän lepäilijöiden yli torjumaan muita artantelaisia. Miehet kehottivat toisiaan pelastamaan johtajaansa, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä aseistetun Vihon ohittaminen ei ollut niitä maailman helpoimpia tehtäviä. Adriankin oli vetäissyt miekkansa esiin ja yhtyi miesten pidättelyyn Tymonin tullessa pidentämään Francarin uniaikaa kestämään ajasta ikuisuuteen. Tymonin tehtyä Francarille ylimääräisen hymyn tämän leuan alle, saivat muutkin artantelaiset tarpeekseen. Huusinkin Gwildoria tuomaan minulle reppuni - kunhan mies olisi ensin ampunut pakenevia artantelaisia. Mies ei enää viitsinyt artantelaisia ampua, mutta reppuni sain ja juotuani siellä olevan pullollisen elämän eliksiiriä olin minäkin jälleen valmis vaikkapa lähtemään Borvariaan.

Kysyinkin nyt Gwildorilta joko mies uskoi, että praedorit selviävät kovistakin taistelijoista leikiten, jonka mies myönsikin, mutta kysyi vuorostaan, joko minäkin uskoin Francarin olleen kovimman näkemäni taistelijan. Vastasin, ettei Francarin esitys ollut minua vakuuttanut, sillä minä olin joskus saanut paljon pahempia iskuja aivan tavallisilta rosvoiltakin. Tällä välin Viho ja Adrian olivat tehneet selvää viimeisistä taistelevista artantelaisista (jonka jälkeen Adrian päätti vielä varmuuden vuoksi polttaa puuportaatkin, kun ne oli jo valmiiksi öljytty) ja ottaneet kiinni neljä hevosta, jolloin päätimme lähteä ajamaan takaa henkiin jääneitä artantelaisia. Emme kuitenkaan saaneet kuolemaa pelkääviä miehiä kiinni, sillä he ratsastivat nyt kuin helvetin tuli olisi ollut hännän alla. Löysimme kuitenkin omat hevosemme ja päätimme lähteä saman tien kohti Selfiaa, jos vaikka pappi vielä saisi kyläläisetkin usutettua kimppuumme.

Matkalle lähtiessämme ehdotin, että pukisimme päällemme Artanten symbolein koristellut asepuvut ja alkaisimme itsekin esittää Artanten palvelijoita, kun kyläläiset tuntuivat sallivan Artanten palvelijoilta minkälaisen käytöksen tahansa. Uskoin sitä paitsi, että jos meilläkin olisi artantelaisten asepuvut, peräämme mahdollisesti lähtevä pappi ei saisi ainakaan kyläläisiä hyökkäämään kimppuumme. Tymon kuitenkin kieltäytyi jyrkästi paitsi pukemasta asepukua päälleen, myös kulkemasta kanssamme jos näyttelisimme Artanten palvelijoita. Mies taisikin olla noita kuolleen jumalan kultin hihhuleita, ainakin hän kylästä lähtiessämme kehotti meitä paheksuvia kyläläisiä uskomaan, että jumala olisi kuollut. Myös Gwildor oli ideaani vastaan väittäen, että jos yrittäisimme esittää artantelaisia saisimme pian inkvisition peräämme. Niinpä päätimme lopulta polttaa asepuvut.

Gwildor kertoi uskovansa, ettei Domonor ainakaan tällä hetkellä uskaltaisi peräämme lähteä. Mies neuvoi kuitenkin, että meidän kannattaisi tulevaisuudessa vältellä Kothelia, sillä jos törmäisimme Domonoriin myöhemmin, kun tämä olisi kasannut uuden porukan, olisimme vaarassa. Viho ehdottikin (minun kannattaessa), että menisimme saman tien tappamaan Domonorin, mutta Gwildor sanoi, että myös silloin saisimme Artanten inkvisition peräämme, sillä Domonor oli kaikesta huolimatta Artanten pappi. Gwildor sanoi kuitenkin, että tällä hetkellä Artanten inkvisitio tuskin peräämme lähtisi, sillä mehän olimme vain puolustautuneet, kun kimppuumme käytiin. Niinpä päätimme vain lähteä Selfiaan.

Matkalla meidän piti ylittää eräs joki, jonka ylityspaikan luona huomasimme harmiksemme suuren joukon miehiä. Miehet eivät kuitenkaan (onneksi) olleet mitään artantelaisia, vaan aivan tavallisia palkkasotureita. Miesten johtaja kertoi meille, että hänen isäntänsä mailla oli jo vuosia ollut eräs laakso. Naapurimaiden omistaja oli kuitenkin väittänyt löytäneensä jostain ikivanhan paperin, jonka mukaan laakso kuulemma kuuluikin hänelle. Miesten isäntä oli alkanut värvätä palkkasotureita palvelukseensa osoittaakseen naapurin isännälle kuka täällä oikein olisi todellinen isäntä. Palkkasoturien johtaja halusi palkata myös meidät palvelukseensa, mutta emme tähän suostuneet, sillä mies tarjosi meille vain tavallista palkkasoturin palkkiota - kahta kultarahaa viikolta. Kerroin että Borvariassa saatoimme hyvinkin ansaita 200 kultarahaa päivässä, jolloin mies vain intti, että useat praedoritkin suostuisivat ilomielin taistelemaan normaalilla palkkasoturin taksalla. Vastasin, että moisten praedorien täytyisikin sitten olla todella huono-onnisia.

Aloimme kuitenkin hieroa kauppaa mukanamme olevista artantelaisten hevosista ja haarniskoista. Mies tarjosi niistäkin alhaista hintaa, sillä arveli tavaroiden alkuperän olevan sellainen, ettemme sitä mielellään paljastaisi, mutta kertoi, ettei se myöskään häntä kiinnostanut. Tymon kuitenkin alkoi tinkiä hintaa ylemmäs. Lopulta mies suostui maksamaan meille enemmän, mutta kertoi, että tahtoisi kaupantekijäisinä myös artantelaisten aseet. Päätimme suostua tähän, jotta meidän ei tarvitsisi pitää painolastinamme aseita, jotka luultavasti osoittautuisivat kuitenkin melko arvottomiksi.

Aioin ensin alkaa yrttien keruun jo matkan varrella, muuta muilla tuntui olevan isompikin kiire kaupunkiin. Niinpä päätin itsekin ratsastaa kaupunkiin, josta olisi lyhempi matka Gonian soille, jotka käsittääkseni olivat (etelän metsien lisäksi) Jaconian parhaita yrttimaastoja. Selfiaan päästyämme aioin heti lähteä jatkamaan matkaani Gonian soita kohti, mutta Viho pyyteli minua odottamaan, kunnes olisi itse saanut "bisneksensä" kuntoon. Suostuin odottamaan yhden päivän ennen lähtöä, jonka Vihokin totesi riittävän.

Selfiassa aloin etsiä tietoja yrttienhakuretkeä varten. Olin kuullut puhuttavan Gonian soilla esiintyvistä suopiruista, ja joku oli tiennyt kertoa, että ne olivat myrkyllisiä. Oletin, että Selfiassa, joka oli soita lähinnä oleva kaupunki, tiedettäisiin enemmänkin suopiruista, sillä suot olivat sivistyneen Jaconian parasta yrttimaastoa. Kyselinkin asiaa praedor-majatalo Pukinsarven isännältä, joka ei siihen kuitenkaan osannut vastata.

Ajattelin, että Varron, joka oli Selfian paras alkemisti tietäisi asiasta, mutta miehen ei ollut koskaan tarvinnut itse yrttejään hakea. Mies kertoi vain, että hänellä myynnissä oleva vastamyrkky toimisi mihin tahansa myrkkyyn, jolloin aloinkin heti hieroa kauppaa reseptistä. Mies hämmästyi hiukan saadessaan kuulla minunkin osaavan alkemiaa (vieläpä niin hyvin, että osasin myös valmistaa elämän eliksiiriä) mutta ei suostunut vaihtamaan reseptiään pöllönliemeen, kun väitti, ettei sellaisella kuitenkaan olisi riittävästi kysyntää. Lisäksi mies osasi itsekin valmistaa henkäyksen lientä ja kysyessäni, mitä reseptiä (tai reseptejä) mies haluaisi vastineeksi, mies vastasi, ettei hän oikeastaan tarvinnut tällä hetkellä mitään reseptejä. Mies kertoi, että hän ehkä suostuisi myymään vastamyrkkyreseptin sopivasta hinnasta, mutta hintaa kysyttyäni päätti sittenkin kieltäytyä. Lisäksi mies kieltäytyi jyrkästi laboratorionsa vuokrauksesta, mutta suostui sentään kertomaan minulle missä kaupungin yrttikauppiaat pitivät liikkeitään.

Aloin siis kierrellä yrttikauppoja, mutta tulos oli edelleen yhtä laiha. Useimmat kauppiaat olivat kyllä kuulleet suopirujen myrkyllisyydestä, mutta jokainen oli kuullut niiden myrkynkin olevan erilaista. Ota noistakin sitten selvä!

Majatalossa aloimme juhlia äskeistä voittoamme artantelaisista. Viho tilasi pöytään kokonaisen paistetun sian, söi sen pään tyhjäksi ja käytti sitä naamarina juoden muun muassa kaljaa kärsän läpi ja käyttäytyen muutenkin sikamaisesti. Viho yritti myös saada aikaan kilpailun siitä, kuka pystyisi nielemään isoimman palasen kerralla, mutta kukaan ei halunnut kilpailuun ryhtyä. Adrian tilasi meille "asiantuntijana" hyvää viiniä, joskin minä onnistuin hommaamaan parempaakin isännältä. Adrianin mielestä kuitenkin hänen ostamansa oli parempaa, vaikka me muut pidimme enemmän minun ostamastani.

Juhlittuaan tarpeeksi Viho päätti lähteä tekemään "bisnestä" erään Ludmilla-nimisen, viime käynniltä tutun ilotytön kanssa. Viho kertoili, että viime kerralla tämän oltua Ludmillan kanssa, oli joku äijä ottanut Vihon antamat rahat Ludmillalta, jolloin Viho oli vetänyt moista rosvoa turpiin. Tymonin kerrottua Viholle miksi mies oli rahat vienyt sai Viho päähänsä yrittää Ludmillankin saamista mukaan Riemuvankkurin työntekijöihin. Tymon itse päätti kysyä isännältä hyvätasoista ilotaloa, jolloin tämä kertoi Tymonille reitin Villiin keijuun. Adrian lähti hakemaan naista pelkästään oman viehätysvoimansa avulla ja onnistuikin löytämään halukkaan tyttösen, jolle miesten lisäksi tuntui maistuvan hyvin ruokakin, ainakin muodoista päätellen! Itse menin huoneeseeni hyvissä ajoin nukkuakseni, mutta Adrianin huoneesta kuuluva voihke ja natina pitivät minuakin hereillä.

Jonkin ajan kuluttua Viho yllättäen säntäsi huoneeseeni kertoen, että meidän olisi heti lähdettävä kaupungista. Poika oli saanut kuulla kadulla olleelta ilotytöltä, että Ludmilla olisi nykyään toisessa osassa kaupunkia, jonne Viho sai reitinkin tytöltä kuulla, tosin tietysti maksua vastaan. Viho oli noudattanut neuvoa, mutta perille päästyään ei ollut löytänyt kadulta tytön tyttöä. Viho oli kysellyt tytöistä ohikulkijoilta, ja kun nämä eivät olleet osanneet kertoa Viholle tyttöjen olinpaikkaa, oli poju (tapansa mukaan) alkanut uhkailla näitä. Lopulta joku oli kutsunut vartijat paikalle ja kun nämäkään eivät olleet tyttöjen olinpaikkaa kertoneet, oli Viho suuttuneena alkanut haastaa riitaa vartijoiden kanssa. Tappeluhan siitä oli syntynyt ja kun Viho oli lyönyt yhdeltä vartijoista miekallaan käden irtipoikki, oli poika yrittänyt vielä paeta paikalta. Yksi vartijoista oli lyönyt Vihoa selkäpuolelta, jolloin Viho oli menettänyt malttinsa ja tappanut tämän sekä lisäksi yhden toisenkin vartijan. Yksi vartijoista oli kuitenkin päässyt pakoon.

Seuraavaksi Viho oli mennyt Adrianin ovelle koputtelemaan. Kun mies ei ollut avannut oli poika lopulta murtanut oven. Adrian oli kiroillen keskeyttänyt ilonpitonsa, muttei ollut uskaltanut Vihoa ruveta vastustamaankaan. Itse kerroin kuitenkin, että jos Viho joutuisi uudestaan taisteluun vartijoiden kanssa, joutuisi hän selviytymään näistä yksin. Viho meinasi jälleen menettää malttinsa, mutta tyyntyi, kun suostuin auttelemaan tämän pakoa muulla tavoin. Lähdimme majatalosta ja päätimme hakea Viholle köyttä, sillä Viho arveli, että porteilla tiedettäisiin jo tämän toilailuista. Kaupat eivät tietenkään enää yöllä olleet auki, mutta siitä huolimatta kauppias suostui avaamaan, kun lupasimme maksaa miehelle ylimääräistä.

Päätimme niin, että Viho kiipeäisi portaita pitkin köyden kanssa muurille kiertävän vartijan mentyä portaiden ohi, jonka jälkeen poika laskeutuisi meidän pidellessämme köyttä sitä pitkin alas, jolloin meidän piti vetää köysi pois. Vihon kiipeilyssä meni kuitenkin niin kauan aikaa, että seuraava vartija ennätti tulemaan lähettyville, jolloin jätimme köyden paikalleen ja poistuimme kauemmas. Viho kuitenkin huomasi, ettemme vetäneet köyttä pois, jolloin hän päätti vetää köyden itselleen. (Onneksi vartija ei sentään kompastunut köyteen, jolloin se jäi mieheltä myöskin huomaamatta.) Tämän jälkeen ratsastimme portista pihalle Vihon ratsun ja varusteiden kanssa - pojalla oli karkumatkalla mukanaan vain vaatteet ja miekat.

Löysimme Vihon - joka uidessaan vallihaudan yli oli kaiken lisäksi kadottanut köytensä - kuivattelemassa vaatteitaan nuotion ääressä. Vihon puettua haarniskan taas päälleen aloimme ratsastaa kovaa kyytiä kohti pohjoista. Aamun sarastaessa Adrian oli yhä nyreissään, eikä suostunut tarjoamaan mukanaan ollutta viiniä Viholle. Minun höpistessä Adrianin kanssa Viho yritti pölliä Adrianilta pullollisen. Adrian ei sitä huomannutkaan, mutta minä nuhtelin käsimerkein poikaa varkaudesta. Tästä ei kuitenkaan ollut muuta hyötyä kuin se, että Viho päätti ottaa Adrianilta myös toisen pullollisen, jota sormea huulillaan pitäen näytteli minulle.

Päästyämme autiommalle seudulle päätimme yöpyä. Aamulla Adriankin huomasi viinivarastonsa yllättäen huvenneen. Mies kiisti väitteistämme huolimatta ryypänneensä niin paljoa, ettei olisi enää pystynyt laskemaan. Hän ei kuitenkaan ollut Viholle enää vihainen, sillä selvittyään hänkin oli alkanut katua edellispäiväisen pullukan iskemistä. Hän suostui jopa antamaan Viholle pullollisen viiniä ruokajuomaksi, mutta (varoituksistani huolimatta) päätti lähteä takaisin Selfiaan neuvoakseen Tymoninkin leiriimme.

Päätimme Vihon kanssa alkaa aikamme kuluksi etsimään yrttejä. Maasto oli kallioista ja aika kitukasvuista, mutta onnistuin silti löytämään annoksen parantavaa yrttiä Vihon ihmetellessä, olinko repinyt ne kivestä. (Viho antoikin minulle harmistuneena kiven kouraan ja kehotti minua varmuuden vuoksi katsomaan löytäisinkö yrttejä siitäkin.) Vihon miehuuskoevammat olivat jo alkaneet parantua, joten päätimme säästää yrtit myöhemmälle. Seuraavaksi päätimme etsiä myrkkymarjoja. Vihokin tunsi marjat hyvin, sillä hänen kotikylässään kylän tietäjä oli käyttänyt marjoja "henkimatkojen" aikaiseen transsiin vaipumiseen. Olin onnistunutkin löytämään yhden annoksen marjoja, kun kuulin leiriltä päin metsästystorven äänen.

Päästyäni leiriin en kuitenkaan löytänyt sieltä mitään ja myös Vihon hevonen oli kadonnut. Jälkiäkään en onnistunut kallioisesta maastosta löytämään, joten päätin jäädä leiriin vartoilemaan Vihoa. Jonkin ajan kuluttua kuulin kavionkopsetta pohjoisesta päin. Yllätyksekseni huomasin Adrianin ratsastavan täyttä laukkaa pohjoisesta takaisin etelään Selfiaa kohti kolmen selfialaisen kaupunginvartijan seuratessa. Päätin väijyttää vartijat ja menin jousineni piiloon, kunnes huomasin, ettei Adrianilta vaikuttava tyyppi ollut Adriania nähnytkään (tai ehkä sittenkin oli, hänellä kun oli Adrianin vaatteet). Annoin vartioiden mennä ja lähdin pahoin aavistuksin kulkea pohjoiseen päin, josta miehet olivat tulleet. Pian näin kuitenkin Vihon ratsastavan kohti täysissä voimissaan.

Viho kertoi, että vale-Adrianin tullessa leiriin tämä ei ollut Vihoa huomannut. Viho oli kyllä nähnyt miehen, mutta oli luullut tätä Adrianiksi, kun mies ratsasti pää painuksissa ja ilman Tymonia. Viho olikin ajatellut, että Tymonille oli tapahtunut jotain, kun tätä ei näkynyt ja kun Adriankin ratsasti pää painuksissa. Viho oli huutanut Adriania, jolloin mies oli nostanut päänsä, osoittautunut vale-Adrianiksi ja puhaltanut metsästystorveen, jolloin piilossa ollut seitsemän kaupunginvartijan porukka oli ratsastanut Vihoa kohti. Viho oli hypännyt ratsunsa selkään ja ratsastanut pakoon. Vale-Adrian olikin yrittänyt lyödä Vihoa miekalla, kuitenkaan osumatta, ja Viho oli onnistunut pääsemään tämän ohi. Tämän jälkeen miehet olivat ratsastaneet Vihon perään ja pian Vihollekin oli selvinnyt, että miehet olivat Vihoa parempia ratsumiehiä, jolloin Viho oli pysäyttänyt hevosensa ja rynnännyt kallionlohkareiden väliin taistelemaan.

Miehet eivät taistelijoina olleet kuitenkaan Vihon veroisia ja niinpä pitkän taistelun jälkeen ainoastaan kolme miestä oli ollut taistelukykyisenä kolmen muun ollessa raajarikkona ja yhden kuolleena. Yksi miehistä oli yrittänyt hyökätä selkäpuoleltakin, mutta Viho oli kuullut miehen, iskenyt tältä jalan poikki ja hypännyt miehen yli, jolloin pystyi taas taistelemaan kaikkia vastaan kasvotusten. Viho oli kuulemma tässä vaiheessa alkanut olla tosi väsynyt, jolloin hän kierona miehenä oli tietysti alkanut neuvotella miesten kanssa. Viho ehdottikin, että miehet kertoisivat kaupunkiin päästyään Vihon taistelleen rotkon reunalla - jolloin tätä ei voitu yllättää selkäpuolelta - kunnes tämä väsyessään oli pudonnut rotkoon, josta miehet eivät olleet viitsineet tätä hakea, kun tämä kuitenkin olisi ruhjoutunut tunnistamattomaksi. Miehet sanoivatkin suostuvansa tähän kunnes Viho hölmöyksissään vaati miehiä luovuttamaan aseensa, johon nämä eivät olleet suostuneet. Viho oli tappanut maassa makaavan jolloin kolme muuta olivat paenneet vale-Adrianin kanssa.

Päätimme lähteä saman tien kohti Farrigniaa, kun täällä ei välttämättä ollut oikein turvallista. Päätimme kuitenkin pistäytyä jossain kylässä etsiäksemme käsiimme palkkasotureita, jotka suostuisivat ottamaan selville, mitä Adrianille ja Tymonille oli tapahtunut. Miesten pitäisi tuoda tiedot Farrigniaan Punaiseen rukoilijasirkkaan, jossa näiden pitäisi kertoa tietonsa majatalonpitäjälle, jos jompikumpi meistä ei olisi paikalla. Itse päätin myös tehdä yrteistäni ja myrkyistäni jauhetta, jolloin ne säilyisivät paremmin ja olisivat myös helpompia kantaa.

Ratsastettuamme päivän kohti Travania, alkoi Viho kuitenkin epäröidä. Poika selitti, ettei meidän ehkä sittenkään kannattaisi mennä suorinta tietä Farrigniaan, sillä sinne vartijatkin ensimmäiseksi arvelisivat meidän lähtevän. Myöskään Warthin kautta kiertäminen ei Vihoa houkutellut, sillä poika väitti, että myös tämä reitti oli liian ilmeinen ja mahdollisten umpikujien vuoksi myös liian hidas. Pohjoisessa olevat suotkin olivat liian hitaat ylittää, sillä vartijat saisivat meidät piiritettyä, ennen kuin olisimme päässeet soiden yli Sunian tai Tutusin alueille. Poika väitti ainoaksi varteenotettavaksi vaihtoehdoksi länttä, sillä sieltä sotilaat meitä viimeksi etsisivät. En kuitenkaan suostunut länteen lähtemään, sillä matka kestäisi useita kuukausia ja minä halusin myös tietää, miten Adrianille ja Tymonille oli käynyt. Ehdotin, että yrittäisimme kaikesta huolimatta suorinta tietä Farrigniaan, jolloin meillä olisi vielä mahdollisuus kääntyä Warthiin, jos kohtaisimme vastuksia. Viho ehdotti lantin heittoa, mutten siihen suostunut, sillä sanoin, ettei näin tärkeissä asioissa kannattaisi ainakaan onneen luottaa, mitä Viho onnekkaana miehenä ei kuitenkaan uskonut. Mies siis tyytyi heittämään lanttia ja päätti sen jälkeen lähteä länteen, kiertää Gonianin suot länsipuolelta ja jatkaa sieltä Sunian ja Tutusin kautta Farrigniaan.

Jäätyäni yksin pysähdyin yhdessä maalaistalossa, jossa päätin tehdä mukanani olleista yrteistä paremmin säilyviä. Parantavista yrtistä en kuitenkaan onnistunut saamaan yhtäkään säilyvää annosta - kallioilla kasvaneina ne olivat kai aivan liian kitukasvuisia. Marjat sen sijaan tuntuivat olevan juuri tällä hetkellä myrkyllisimmillään. Onnistuin nimittäin tekemään niistä peräti kolme annosta myrkkyjauhetta.

Ratsastelin nyt rauhallista tahtia Farrigniaa kohti, sillä arvelin, etteivät vartijat kuitenkaan enää minua etsisi, kun niillä oli jo Adrian jolloin niiden kannattaisi suunnata kaikki voimat Vihon kiinniottamiseen. Olin väärässä! Vartijat olivat seuranneet minua, ja he pidättivät minut, raahasivat Selfiaan ja syyttivät minua sekä murhaajan auttamisesta, että myöskin osasta murhia. Vale-Adrianin mukana ollut vartija nimittäin väitti, että miehet olisivat kyllä voittaneet Vihon, jos tämä olisi ollut yksin, mutta väitti minun yllättäneen heidät ja tappaneen kaksi vartijaa iskemällä näitä raukkamaisesti selkään. Myönsin syyllisyyteni avusta Vihon pakoon, mutta kiistin jyrkästi käyneeni vartijoiden kimppuun ja väitin vartijoiden valehtelevan välttyäkseen häpeältä. Minut kuitenkin tuomittiin hirtettäväksi, sillä minähän olin vain paimentolainen, jonka heimolaiset vieläpä silloin tällöin tekivät ryöstöretkiä maalaiskyliin, ja näin ollen minäkin olin siis hirsipuuvalmista tavaraa. Sain kuitenkin tuomion täytäntöönpanoon lykkäystä, kun kerroin mihin suuntaan Viho oli lähtenyt.

Onnistuin kuitenkin järjestämään kahdenkeskisen neuvottelun vale-Adrianin ja tämän kavereiden kanssa. Selitin miehille, että minut oli lavastettu syylliseksi, mutta etten tiennyt, oliko se Vihon vai vartijoiden syytä. Sanoinkin vartijoille, että jos Viho olisi lavastanut minut syylliseksi, minua esittävällä miehellä tuskin olisi ollut Borvarian hirviöiden tekemiä naarmuja haarniskassaan. Kerroin lisäksi, että vapaaksi päästyäni suostuisin tietysti maksamaan vartijoille korvausta siitä, että miehiltä jäisi hirttäjäiset näkemättä, jos minut armahdettaisiin. Miehet alkoivatkin muistella, että taisin sittenkin olla oikeassa, heidän "kimppuunsa käyneellä" ei tainnut tosiaankaan olla panssareissaan hirviöiden kynnenjälkiä. Vartijat suostuivat kertomaan asiasta myös tuomarille, jolloin minut tuomittiin uudestaan, nyt viideksi vuodeksi pakkotyöhön.

Miehet osoittautuivat kuitenkin aikamoisiksi lurjuksiksi, he nimittäin järjestivät usein nyrkkeilyharjoituksia (joihin myös heidän raajarikkoiset ystävänsä osallistuivat) käyttäen minua hiekkasäkkinä. Minun mielipidettäni asiaan ei välitetty edes kysyä - täytyy myöntää, että Viho saattoi sittenkin tehdä hyvän työn tappaessaan muutamia noista kusipäistä.

En koskaan saanut tietää, mitä Viholle tapahtui, mutta Farrigniaan asti hän ei (onneksi) ainakaan minun tietääkseni koskaan päässyt. Luultavasti hänkin lopulta kohtasi voittajansa, joskin siihen todennäköisesti tarvittiin vähintäänkin kymmenkunta suopirua tai kokonainen paimentolaisheimo juosineen tai velhoineen. Adrian sen sijaan selvisi kuulemma sakkorangaistuksella ja karkotuksella ja Tymon ilmeisesti selvisi pelkällä kuulustelulla, joskaan heidän lopullisesta kohtalostaan minulla ei ainakaan tätä kirjoittaessani ole tietoa. Farrigniaan selvittyään he kuulemma jatkoivat yhä praedoreina, joskin olen kuullut, että Farrigniasta heidän matkansa useimmiten suuntautuivat epäilyttävästi kohti Warthia - vaikka tuskinpa moiset keltanokat yksinään Borvariassa pärjäisivätkään.

Enkä minäkään pakkotyöhön kuollut, kuten jo muistiinpanoistanikin voidaan päätellä. Mutta se kuinka kauan olin kaivoksissa ja miten sieltä selvisin takaisin ihmisten ilmoille onkin jo kokonaan toinen tarina (tai se taitaakin olla itse asiassa yhdestoista).