Kuten jo muistelmieni edellisessä osassa mainitsin, minulla meni ihan hyvin Jaconiassa. Alkemisti Lavennor tosin ei ollut yhtä tyytyväinen, ymmärrettävää kyllä. Sain nimittäin ylläpitoni, eikä minun tarvinnut muuta kuin lepäillä laakereillani. Rosvot nimittäin karttoivat kokeneen praedorin vartioimaa paikkaa kuin ruttoa, mikä sinänsä olikin ihan viisasta. Lavennor yritti saada minua myyjäksikin, mutta heitettyäni pari liian innokasta tinkijää ikkunan läpi ulos, päätti hän hoidella myyntityöt itse. Sen sijaan hän antoi minulle halpamaisia juoksupojan hommia. Suostuin kuitenkin mukisematta, sillä ajattelin, että juostessani muiden alkemistien luona minulla olisi tilaisuus löytää joku kokeneempi alkemisti kouluttajakseni. Olin väärässä.

Eräänä sunnuntaina maatessani huoneessani vuoteella oveen koputettiin. Lavennor, joka meni huoneeni avoimesta ovesta ohi ihmetteli, kuka tarvitsi hänen palveluksiaan, kun putiikkikin oli kiinni. Ehdotin, ettei hän menisi avaamaan, jotta ihmiset oppisivat tulemaan aukioloaikoina, mutta eihän se olmi hennonnut niin tehdä. Kuulin kun hän kertoi alakerrassa asiakkaalle, että hänen putiikkinsa oli kiinni, mutta hetken kuluttua hän huuteli, että kaverit ovella etsivätkin minua! Oletin siis alakerrassa olevan oikeita praedoreita, mutta pettymykseni oli sitäkin suurempi, kun näin että ovella seisoikin joku aatelistytsi, joka näytti siltä, kuin olisi ollut menossa kahville jonkun ystävättärensä luo ja eksyttyään tuli pyytämään praedorin apua suunnistuksessa. Nähtävästi puhuminen tuotti tytölle kuitenkin suunnattomia henkisiä ponnisteluja, joten hän oli ottanut miespalvelijan mukaansa hoitamaan noin vaikean asian.

Palvelija - nimeltään Trevius - kysyi, puhuteltiinko minua taraiksi, johon vastasin, että muiden muassa minua kutsuttiin sillä nimityksellä, heimotaustastani johtuen. Hän kertoi, että hänen isäntänsä, nuori herra Jadar Farallac oli päättänyt ryhtyä praedoriksi ja mennyt Warthiin totuttautuakseen kirottuun maahan muiden keltanokkien kanssa. Poikaa ei ollut kuitenkaan kuulunut takaisin, joten tämän etsintään tarvittiin miestä, eikä perseennuolijapalvelija Treviuksen kaltaista marjanpoimijaa. Varmuuden vuoksi myös marjanpoimijaosasto oli otettu mukaan, sillä pojan siskotyttö Nylissa oli vaatinut päästä mukaan. Yritin kyllä kertoa tytölle, ettei Warthissa kasva marjoja poimittavaksi, mutta aatelisten tyypilliseen tapaan tällaisen asian ymmärtäminen oli aivan liian vaikeaa Nylissalle. Niinpä tyttö päätti tulla Warthiin kahville.

Siispä sonnustauduin matkalle. Trevius kehtasi vielä kysyä, osaanko ratsastaa - ajatteli kai, että paimentolaiset kulkevat lentämällä. Ratsastelimme siis Warthia kohti ja pysähdyimme yöpymään yhteen kärpäsenpaskan kokoiseen kylään nimeltä Trules, jossa majatalon pitäjä oli kuulemma entinen praedor. Kyseiseltä isännältä asiaa kyseltyämme selvisi, että praedorkokelaat todella olivatkin yöpyneet täällä. Kertoilipa vielä muun porukan olevan vanhoja Warthinkävijöitä ja epäili, että nämä olivat löytäneet raunioista vielä jonkinmoisia aarteita, kun niin usein siellä viihtyivät. Tähän Nylissa totesi, että muut velipojan kumppanit olivat nimenomaan kertoneet olevansa myös ensikertalaisia. Veikkasin kuitenkin syynä lienevän sen, että Borvariaa kokemattomina eivät kehdanneet itsestään praedor-nimitystä käyttää. Oikeat praedorithan nauraisivat moiset keltanokat suoraa päätä pihalle - ja luultavasti aina Borvariaan asti.

Aamulla lähdimme matkaan ja tulimme illalla perille Warthin raunioille. Seuraavan yön jouduimme yöpymään Warthissa. Valitsin suhteellisen kummitusvapaan talon, sillä arvelin, että jos Nylissa ja kummitukset kohtaisivat, olisi minulla kohta kaksi aatelishullua etsittävänä. Yö sujui suhteellisen rauhallisesti. Minä ainakin sain ihan hyvin nukuttua. Muilla lienee ollut jonkinasteisia vaikeuksia, sillä olin jo päivänkoitteessa hereillä, kun muut taas yrittivät vielä nukkua - päivällä kun kummittelu on vähäisempää. Kun olin lähdössä suihkulähteelle täyttämään vesileiliäni, huomasin yllättäen toisenkin praedorin olevan samoissa aatoksissa. Tervehdin siis ammattikunnan edustajaa ja kyselin, oliko ollut onnea vaikka tiesinkin, ettei Warthista löydä kuin korkeintaan jonkun nimettömänrääpäleen, joka ihmisen nähtyään juoksee pakoon pää viidentenä jalkana.

Heppu tuntui kuitenkin olevan kovin levoton. Syykin selvisi, kun Trevius ja Nylissa tulivat ulos katsomaan olivatko he Warthin yössä lopullisesti seonneet ja kuulivat nyt minun juttelevan jonkin rakennuksenraunion kanssa - ja raunion vielä vastailevan! Tultuaan ulos he molemmat tunnistivat miehen yhdeksi kadonneista lampaista: praedoriksi, jonka mukaan Jadar oli lähtenyt. Mies itse kiisti kaiken ja lähti lopulta pakenemaan kuin se edellä mainittu nimettömänrääpäle. Eihän siinä muu auttanut kuin ottaa jousi kauniisiin käsiin ja hidastaa miehen vauhtia, ettei tämä päätä pahkaa törmäisi lähimpään seinään. Mies pysähtyikin ja sanoi hänellä olevan ystäviä raunioissa ja uhkasi huutaa apua, jos emme päästäisi häntä heti menemään. Tietenkään emme päästäneet ja heppu huusi kuin huusikin apua, mutta Warthissa kukaan ei tunnetusti kuule huutoasi - tai niin ainakin luulin, kunnes huomasin suurehkon porukan syöksyvän juoksujalkaa raunioiden välistä aseet käsissä.

Tai no - ei se porukka niin suurehkokaan ollut. Vain neljä tyyppiä, joista yhdellä törrötti kaiken lisäksi nuoli jalassa. Kun yksi praedor vastaa ainakin kahta tavallista rosvoa ja Treviuskin yhtä - vaikken itse piruparalle olisi lyömämiekkaa antanutkaan, ettei telo itseään - jäi jäljelle vielä Nylissa, jonka idioottimaisella optimismilla olisi voinut kuvitella vastaavan sitä neljättä haavoittunutta. Eihän optimismissa mitään vikaa ole, mutta idiootiksi en sentään tunnustaudu, joten minun olisi siis kunnostauduttava ja vastattava vähintään kahta ja puolta miestä.

Miehet eivät kuitenkaan tienneet mitään taistelukunnostamme ja olivat kyllin typeriä uhmatakseen praedoria, joten heistä yksi kävi Treviuksen, yksi minun ja yksi Nylissan kimppuun haavoittuneen jäädessä odottamaan, kuka hänen tovereistaan tarvitsisi apua. Luulin jo maailman päässeen jälleen yhdestä aatelisneidosta eroon mutta ei! Kaikkia todennäköisyyksiä uhmaten Nylissa onnistui pitämään miekkaansa juuri siinä paikassa, joka oli hänen ruumiinsa ja vastustajan miekan välissä. Oma vastustajani ei pärjännyt yhtä hyvin. Nähtävästi mies ei ollut koskaan nähnyt kenenkään käyttävän kahta asetta. Hän torjui kyllä tyylikkäästi lyhyen miekkani piston omallaan, mutta ei huomannut lyömämiekkaani, joka oli tehokkaana aseena paljon suurempi vaara. Iskun jälkeen oma vastustajani oli jo Nylissaakin huonommassa taistelukunnossa. Kun seuraavaksi onnistuin haavoittamaan Nylissan ja Treviuksen vastustajia, meillä oli Treviuksen kanssa helppo työ tappaa vihollisemme. Tosin minä jouduin listimään kaksi. Tässä vaiheessa neljäs osoitti aatelisiin verrattavia älynlahjoja ja antautui. Vankimme kerrottua, missä aatelispojua säilytettiin me menimme pelastavia enkeleitä leikkien paikalle.

Löysimme Jadarin, joka vahvisti olettamuksemme, että hänet mukaansa ottaneet praedorit eivät olleet olleetkaan mitään praedoreita vaan vain tavallisia rosvoja, jotka olivat kaapanneet hänen lunnasrahojen toivossa. Jadar ei kuitenkaan ollut aivan yhtä hölmö aatelinen kuin siskonsa. Hänellä tuntui olevan taipumusta praedoriksi, kunhan oppisi ensin hiukan varovaisemmaksi. Minä sen sijaan sain ylimääräisen palkinnon tutkiessani rosvojen majapaikkaa. Siellä nimittäin oli oudolla merkillä varustettu tynnyrillinen täynnä jotain nestemäistä ainetta. Alkemiatietouteni ansiosta aloinkin epäillä sen olevan capraa, mystistä ainetta, jota ainoastaan velhot osasivat valmistaa ja joka oli elintärkeä osanen melkein kaikissa alkemistien liemissä. Otin siis tynnyrin mukaani. Rosvot olivat ilmeisesti varastaneet sen aiemmin joltakulta alkemistilta tai velhon palvelijalta.

Matkalla poikkesimme taas Trulesin kylässä ja kerroimme mitä Warthissa oli tapahtunut. Henkiin jäänyt rosvo jätettiin odottamaan pyöveliä. Kannattiko siis antautua?

Päästyäni Lavennorin luo vahvisti tämä olettamukseni todeksi. Aine oli kuin olikin capraa. Tynnyrissä olevan merkin Lavennor tunnisti erään velhosuvun vaakunaksi. Menin siis viemään tynnyrin takaisin oikealle omistajalleen tai ainakin hänen palvelijalleen. Kerrottuani koko tarinan mies kysyi halusinko palkkion kultana vai caprana. Kun olin jo saanut rahaa Nylissalta ja Jadarilta, päätin ottaa palkkion caprana. Tästä ilostuneena Lavennor päätti yrittää opettaa minulle parantavan liemen valmistuksen. Resepti oli helppo oppia ja seuraavana päivänä onnistuin tekemään sitä samoista ainemääristä tuplamäärän, kun Lavennor itse ei ollut paikalla häiritsemässä. Omilla rahoillani päätin ostaa itselleni taskukellon.

Sellainen oli siis tarina Warthin vangista. Seuraava tarinani onkin jo sellainen, etten sitä mielellään kertoisi, mutta kunniallisena miehenä on kai pakko!

Seuraavaan tarinaan