(Tämä seikkailu perustui Maguksessa #46 olleeseen Susi Vaasjoen kirjoittamaan seikkailuun Välikädessä.)

Onnistuneen Warthin reissun jälkeen jatkoin - Lavennorin harmiksi - jo tutuksi tullutta laakereilla lepäilyä sujuvasti. Eräänä päivänä kuitenkin - hyvin syödyn päivällisen jälkeen - sisään rymysi joukko praedoreita, jotka tuntuivat olevan erittäin hilpeällä tuulella. Kun kysyin, mikä poikia niin naurattaa, kertoivat he osuneensa Borvariassa todelliseen kultasuoneen. Pojat olivat saaneet rahaa ja arvoesineitä niin paljon kuin kantaa jaksoivat ja osa oli kuulemma jäänyt vielä paikan päälle toiseksikin kerraksi. Onnekkaat pirulaiset ostivatkin puoli kauppaa tyhjäksi, joten rahaa heillä oli tarinansa tueksi. Mikäs siinä nyt on Borvariaan mennessä, kun aarrekätkö on jo tiedossa ja hirviötkin tuhottu jo ennalta. Täytyneepä ruveta poikien kaveriksi.

Poikien lähdettyä juhlimaan näyttivät Lavennorin hyllyt tyhjääkin tyhjemmiltä, ja hänen oli mentävä tekemään lisää keitoksia. Hapanta naamaa näyttäen hän pyysi minua toimimaan myyjänä ja pyysi vielä, etten heittäisi seuraavaa tinkijää ikkunasta ulos vaan mieluummin edes ovesta, jolloin voittorahoja ei tarvitsisi panna ikkunoiden korjaamiseen. Että mies jaksaakin valittaa, vaikka juuri sai puoli kaupallista myytyä! No, ahneellahan on tunnetusti paskainen loppu.

Jonkin ajan kuluttua liikkeeseen tulikin joku aatelispellen näköinen tyyppi. Kertoi olevansa Tuldar ja erään herran - joka ei halunnut nimeään mainittavan - palveluksessa. Hän pyysi minua hankkimaan takaisin erään mustan laatikon, joka hänen herraltaan oli varastettu. Kertoili, että laatikko luultavasti löytyisi kapakasta nimeltä Särkynyt kilpi.

Illalla päätin siis lähteä kilpeen. Siellä joku epäluuloinen lumiapinan näköinen - ja melkein saman kokoinenkin, joskaan ei luultavasti yhtä älykäs - mies vaati minua jättämään aseeni eteistilaan. Mies varmaankin huokaisi helpotuksesta, kun suostuin, sillä aseellinen praedor - ja sellaiseksi minutkin luultavasti tunnisti - voittaa tunnetusti lumiapinankin helposti, olkoon tämä sitten kuinka tyhmä tahansa.

Kyselin baarimikolta, mistä löytyisi paikallinen mustan pörssin kauppias, ja mies kertoi minulle, että minun olisi mentävä erääseen pöytään odottamaan henkilöä nimeltä Diannetta. Diannetta saapuikin jo ensimmäisen oluen aikana ja kun kyselin löytyisikö kuvauksen mukaista laatikkoa, lupasi hän tiedustella asiaa. Sovimme, että tulisin taas seuraavana päivänä samoihin aikoihin paikalle.

Seuraavana päivänä Tuldar tuli taas kyselemään laatikkoaan, ja kerroin hänelle, että menisin sinä iltana uudelleen kyselemään laatikkoa, ja illalla laatikko oli todellakin löytynyt, joskin hinta oli aika kova. Kun Tuldar lopulta sai kuulla asiasta suostui hän kuitenkin maksamaan hinnan, kunhan laatikko sisältöineen olisi tallella. Kun olin taas illalla ostoksilla oli hinta taas noussut. Vaadin Diannettaa aukaisemaan laatikon, mutta hän kertoi ettei hänellä ollut avainta. Kun itsellänikään ei ollut tiirikoita mukana ehdotin, että tehtäisiin kaupat vasta seuraavana iltana, jolloin hän saisi laatikon sisällönkin tarkastettua. Hän kertoi, ettei asia käynyt, sillä hänelle oli jo tullut toinenkin tarjous laatikosta. Päätin siis ostaa lootan ja maksaa osan omista rahoistani.

Kun Tuldar tuli taas paikalle, hän ei luonnollisestikaan ollut tyytyväinen kohonneeseen hintaan, mutta päätti kuitenkin maksaa, kun en laatikkoa muutenkaan suostunut luovuttamaan. Tämän jälkeen mies otti avaimen ja selvisi, että laatikko oli kuin olikin tyhjä. Tarjouduin hakemaan kirjeitä samana iltana, mutta mies kieltäytyi maksamasta lisää, syytteli minun varastaneen kirjeet ja uhkasi minun maksavan siitä kalliisti. Tämän sanottuaan mies lähti putiikista ovet paukkuen.

Seuraavana päivänä kyseinen pelle tuli kuitenkin takaisin kuin mikäkin paskakärpänen. Hän puhui kohteliaasti ja kertoi herransa suostuvan sittenkin maksamaan minulle kirjeiden hankkimisesta. Minä tietysti auoin päätäni minkä kerkisin, mutta suostuin kuitenkin lähtemään tapaamaan hänen isäntäänsä.

En tietenkään luottanut mieheen, joten lähtiessäni puin päälleni täyden haarniskan, otin molemmat miekkani ja panin vielä kilven selkääni torjumaan mahdollista sala-ampujan nuolta. Ja koska en halunnut jäädä mahdollisessa laukaustenvaihdossa toiseksi otin mestaritekoisen pitkäjouseni ja nuolia mukaani. Tuldar johdatti minua pimeiden kujien kautta, mikä olikin järkevää, sillä hänhän halusi isäntänsä pysyvän mahdollisimman salassa. Varmuuden vuoksi vedin kuitenkin jo valmiiksi silmikon silmille.

Eräällä kujalla kaksi miestä esti pääsymme eteenpäin, ja yksi, jota silmikkoni vuoksi en ollut nähnyt, astui taaksemme. Tuldar päästettiin kuitenkin ohitse, ja hän osoittautuikin jutun järjestäjäksi ja antoi miehille käskyn hoidella minut. Uskoin jutun helpommin sanotuksi kuin tehdyksi ja iskin ensimmäistä miekoillani, ennen kuin mies ehti kissaa sanoa, puhumattakaan mustasta kissasta, kuten jaconialaiselle sopisi. Onnistuin kuitenkin lyömään molemmilla ohitse. Oliko Lavennor kitsaana miehenä syöttänyt minulle pilaantunutta ruokaa vai mistä oli kysymys? Epäilykseni pilaantuneesta ruoasta vain kasvoivat kun epäonnistuin vielä torjunnassanikin. Kaiken lisäksi mies onnistui lyömään vasempaan käteeni vielä harvinaisen arkaan kohtaan, jolloin käteni sanoi lopullisesti työsopimuksensa irti. Kun lisäksi kannoin siinä kädessä lyömämiekkaani ja haavoituin jo muutenkin erittäin pahasti, ei jäänyt jäljelle muita vaihtoehtoja kuin nopea pako.

Paetessani paremmin liikennöidyille kaduille, eivät rosvot kuitenkaan minua, ystäväänsä, hylänneet, niin kuin olisin tahtonut. Nuijaniskuja sateli selkääni, mutta haarniskani suojasi minua kuitenkin tarpeeksi. Kun lisäksi eräs älykäs kaupunkilainen keksi katsoa taakseen ja huutaa vartijoiden tulevan, tuli rosvoillekin kiire paeta paikalta. Eihän sieltä mitään vartijoita tullut, mutta minut raahattiin kuitenkin Lavennorin luokse. Kaikki katselivat kättäni huolestuneena ja ehdottelivat amputaatiota, mutta Lavennor kertoi tietävänsä alkemistinputiikin, jossa myytiin harvinaista elämän eliksiiriä, joka ainoana vaihtoehtona voisi käteni enää pelastaa. Siksi ajaksi minut pistettiin lepoon erään Lavennorin tuttavan luokse, jotteivät rosvot pääse tekemään työtään loppuun.

Kun Lavennor saapui takaisin, kertoi hän elämän eliksiirin maksavan 200 kultarahaa, joka on jo omaisuus köyhälle aatelismiehellekin. Kysyessäni, vetikö Lavennor edes muotoon moista kiskuria, ei se olmi ollut tietenkään uskaltanut. Sen sijaan hän oli maksanut itsensä kipeäksi ja ostanut sen putelin, joskin hänellä ei vähään aikaan olisi varaa ostaa tippaakaan capraa, jota tarvittiin melkein kaikissa alkemiaresepteissä. Niinpä minun olisi lähdettävä Borvariaan, jotta voisin maksaa velkani ja pitää edelleen työpaikkani, sillä ilman capraa ei ole alkemiaa ja ilman alkemiaa ei Lavennor pysty elättämään edes itseään, saatikka sitten minua.

Jos tapaan sen Tuldarin niljakkeen tai jonkin niistä rosvoista vielä kerran, minä kyllä teen sen ilman kahta peräkkäistä a-kirjainta!

Seuraavaan tarinaan