Elämä ei enää ollut yhtä kivaa kuin ennen. Käsi oli edelleenkin vähän heikkona, mutta Borvariaan oli lähdettävä mikäli halusi työpaikkansa säilyttää. Niinpä siis suunnistin Punaiseen rukoilijasirkkaan, mikä on ehkä Farrignian suosituin praedor-majatalo.

Majatalosta löytyivätkin ne muutaman päivän takaiset praedorit, joita onni oli monotellut oikein olan takaa. He eivät kuitenkaan olleet vielä vähään aikaan lähdössä uudelleen Borvariaan, sillä he eivät vielä olleet ehtineet juoda kaikkia rahojaan, joskin yritys oli kova. Ei silti, eivät pojat olisi kovin äkkiä matkakunnossa olleetkaan - ainakin seuraava päivä menisi selviämiseen ja luultavasti seuraava viikkokin.

Sen sijaan majatalossa oli eräs roiston näköinen arpinaamainen mies, joka kertoi olevansa lähdössä Borvariaan. Nimekseen kyseinen karju sanoi Crabal. Hän kertoi, että hänellä olisi kiire Selfiaan, josta oli ajatellut värvätä loput praedor-ehdokkaansa. Hänellä oli tiedossaan lupaavantuntuinen kohde Borvariassa: korkea rakennus, jota kukaan tuskin oli aiemmin tutkinut. Kun itsekin halusin väliaikaisesti karistaa Farrignian pölyt jaloistani, sovimme että olisin yötä majatalossa (minkä Crabal suostui maksamaan, kun itse olin rahaton.) Myös hevoseen ja uuteen lyömämiekkaan mies lainasi rahat.

Yöllä heräsin kummaan rapinaan ja ikkunaa vasten näin varjokuvan miehestä, joka penkoi tavaroitani. Otin hiljaa lyhyen miekkani, hyppäsin ovelle ja avasin sen saadakseni valoa. Mies säntäsi tikari ojossa minua kohti, mutta ehdin silti lyödä ensin, sillä lyhyt miekka on tikaria pitempi ase. Mies ei kerinnyt sen paremmin torjua kuin väistääkään, ja hänen syöksynsäkin keskeytyi, sillä mies kompastui omiin suoliinsa ja kuoli. Tietenkin menin puhumaan häiriöstä majatalon isännälle, joka suostui tarjoamaan minulle isomman aamiaisen, kunhan en puhuisi varkaasta muille asiakkaille. Tiirikkasarjan otin sentään mieheltä, ennen kuin hänet raahattiin huoneestani.

Aamiaisella eräs yllättävän selvä praedor - yksi noista onnenpojista - tuli puhumaan minulle ja varoitti minua Crabalista. Hän kertoi, että miestä epäiltiin murhaajaksi, joka tappoi praedor-tovereitaan ja ryösti näiden rahat. Todisteita ei tosin ollut. Päätinkin siis olla varuillani.

Matkalla Selfiaan kyselin miehen taustaa ja hän kertoili, että oli ollut pahuksen huono-onninen. Hän kertoi, että kerran joukkio oli lähtenyt ryöstämään hautaholvia, jossa epäkuollut oli hyökännyt heidän kimppuunsa ja yhdeltä mieheltä oli jouduttu leikkaamaan käsi poikki. Epäkuollut oli tuhottu, mutta verenhaju oli houkutellut pikkupedot paikalle. Crabal oli ainoana selvinnyt. Toisella kertaa he olivat yrittäneet yöpyä Borvariassa ja joutuneet pakenemaan häntä koipien välissä. Jälleen Crabal oli ainoana selvinnyt. Kun juttelin miehelle Borvarian oloista, sain selville, että mies oli kuin olikin vanha kehäkettu, joka oli kyllä Borvariaa kierrellyt. En oikein jaksanut uskoa, että noin kokeneen praedorin olisi kannattanut ryhtyä murhaajaksi.

Selfiaan päästyämme Crabal kertoi lähtevänsä illaksi omille asioilleen, jolloin yritin itse värvätä muutamia praedoreita. Vuoristolaisista jotkut nuoret näyttivät kiinnostuneilta, mutta vanhemmat vain vähättelivät Borvarian vaaroja. Pelkäsivät tietysti. Crabalin tullessa takaisin majatalolle hän kertoili, että eräs alkemisti Farrigniassa oli pyytänyt häntä tuomaan pullollisen jotain lientä tänne Selfiaan. Miestä oli vannotettu vartioimaan lientä kuin henkeään, jolloin Crabal uskoi siellä olevan vähintäänkin elämän eliksiiriä. Löydettyään osoitteen siellä oleva palvelija oli vienyt hänet emäntänsä luo, joka oli huokaissut: "Vihdoinkin se tuli! Tätä ihanaa farrignialaista hajuvettä ei taatusti ole kellään muulla koko juhlissa!" Se niistä aatelisista taas tällä kertaa.

Seuraavana aamuna aloitimme retkikunnan rakentamisen oikein toden teolla. Saimmekin mukaamme erään sunialaisen ritarin joka totteli nimeä Rollins, varna-heimosta kotoisin olevan paimentolaisen nimeltä Kar... ja yhden eridun jota haukuttiin nimellä Marek. Eridut ovat yksi vuoristolaisten soturiklaaneista, joille naissuhteet ovat ankarasti kiellettyjä, sillä rakastumisen uskottiin saavan soturin haavoittuvaksi. Miehiin rakastumista sen sijaan ei muistettu kieltää, jolloin eriduista muodostuikin homoseksuaalinen soturiklaani jonka opinkappaleisiin kuului seuraavakin lause: "Mies voi olla mies vain olemalla miehen kanssa." Eridujen rohkeutta ja taistelutaitoa ei sen sijaan epäillyt kukaan - tai jos epäili ei yleensä elänyt kauan, ainakin jos eridu sen kuuli. Niinpä mekin mieluusti otimme moisen hyökkäysvaunun porukkaamme.

Pääsimme Borvariaan ilman välikohtauksia. Retki kohteelle meni myös kivuttomasti lukuun ottamatta pieniä harhailuja reitiltä ja yhtä kasvissyöjää, jonka annoimme mennä rauhassa tien yli. Lopulta löysimmekin porraspyramidin muotoisen rakennuksen - lienee ollut joku muinainen temppeli - joka oli tiheän kasvillisuuden saartama. Tiheikön läpi ryömittyämme huomasimme ovella istumassa yhden nimettömänrääpäleen. Crabal kirosi huonoa tuuriamme. Hän olisi toivonut temppelin olevan hirviövapaan, mutta päättelimme, että jos nimettömät olennot paikkaa asuttivat, ei tarvinnut sentään pelätä epäkuolleita tai petoja, jotka olivatkin paljon vaarallisempia.

Otin esiin vanhan pitkäjouseni, jonka olin joskus löytänyt Borvariasta ja kyselin Crabalilta ammunko. Crabal oli myöntyväinen joskin Kar vastusti. Mitä hittoa varten se mies oikein luuli meidän täällä olevan? Myrkkymarjoja poimimassa kai! Ammuin kuitenkin otusta, joka osumasta huolimatta ei kuollut, vaan pakeni kauhusta kirkuen sisätiloihin. Me lähdimme tietysti perään, mutta nyt oli ylemmälle tasanteellekin kertynyt nimettömiä olentoja, jotka tervehtivät meitä kivisateella. Otimme kilvet sateensuojaksi ja jatkoimme matkaa... muut paitsi Kar! Se kirottu pösilö sai päähänsä ruveta sooloilemaan ja juoksi nurkan taakse piiloon. Siellä kun olisi ollut joku saalistaja väijymässä olisi Karin Borvarian retki loppunut alkuunsa. Karilla oli kuitenkin aloittelijan tuuria ja hänkin pääsi pian sisälle temppeliin. Nimettömät olennotkin olivat kuulemma katolta häipyneet jo ennen kuin hän onnistui kiipeämään sinne.

Aloimme siis tutkimaan temppeliä. Rollins jäi parhaiten panssaroituna vartioon. Karin mielestä oli hölmöä jäädä selvästi näkyville, mutta myöhemmin kai hänellekin selvisi, että syöttinä olo olikin itse asiassa hyvä asia. Jonkun ajan kuluttua Rollins nimittäin ilmoitti, että meille oli tulossa vieraita. Nimettömät olennot näkivät vain Rollinsin ja ryntäsivät päälle sivuilleen katsomatta. Luulivatko ne tätä joksikin Artanten temppeliksi? Tällainen käsitys täytyi toki oikaista ja minä viilsinkin ensimmäiseltä lyhyellä miekallani oikean käden ja lyömämiekallani vasemman jalan irti. Kaupantekijäisinä olento joutui vielä shokkiin. Muut hoitelivat loput.

Vähän aikaa ulkona olikin hiljaista. Sitten sisään tuli suuri lumiapinan kokoinen otus jolla oli kummallinen venkura puusauva kädessään. Muitakin nimettömiä olentoja tuli, mutta ne jäivät sen selän taakse kuikuilemaan. Otus katseli hetken ympärilleen, jonka jälkeen se murahtaen lähti eriduamme kohti. Tiedä sitten oliko sillä samanlaisia seksuaalisia mieltymyksiä - kyllähän homot toisensa tuntevat tai niin ainakin väitetään - vai oliko kyseessä vain suurin karju, jota se uskoi myös suurimmaksi taistelijaksi. Marek ei kuitenkaan halunnut tehdä lähempää tuttavuutta otuksen kanssa vaan heitti sitä keihäällä - tosin ohi. Myös Kar heitteli omalla keihäällään kärpäsiä, joita muut eivät edes nähneet. Karin keihään heitto ei näyttänyt olentoa miellyttävän - eikä varmaan Kariakaan, se kun meni ohi - mutta olento kuitenkin karjaisi raivoissaan, jolloin muutkin nimettömät olennot säntäsivät sisään. Marekin ja Rollinsin hoidellessa ison olennon me muut teimme silppua muista - paitsi Kar jonka käden yksi olennoista sai käyttökelvottomaksi. On se kumma, kuinka vanha praedor näkee heti alussa ketkä ovat valmiita Borvariaan ja ketkä eivät.

Muita välikohtauksia ei temppelissä sitten ollutkaan, vaan me saimme tutkia sen rauhassa. Nimettömiltä olennoilta meni kai sisu kaulaan, kun niiden paras taistelija sai siirron oikosääristen pataljoonaan. Kellariluukusta näimme vielä nimettömänrääpäleitä, mutta nekään eivät sieltä tulleet ennen kuin me olimme lähteneet.

Saalis jäi kuitenkin paljon odotettua pienemmäksi. Jotain kiiltäviä koruja, muutamia kultasormia (Borvarian vanha rahayksikkö, joka on suorakaiteen muotoinen kultalevy) ja puolimädäntyneitä petojen taljoja, joita kukaan ei iljennyt ottaa mukaansa. Ai niin... ja sitten oli vielä se ison otuksen sauva. Se oli itse asiassa pitkäjousi, joka oli tehty jostain aivan tuntemattomasta aineesta.

Takaisin tullessa huomasimme, että nimettömät katselivat meitä tiheikössä, nähtävästi odottaen meitä. Päätin kuitenkin kokeilla uutta pitkäjousta ja otin vanhasta jousesta siihen jänteen. Enhän minä tietenkään sillä vielä mihinkään osunut, mutta nimettömät olennot päättivät sukeltaa pöheikön suojiin. Olennot eivät kuitenkaan enää järjestäneet mitään väijytystä, vaan rapistelivat vain sivuille edestämme pysytellen miekankantaman ulkopuolella. Viisasta! Kun olimme tarpeeksi kaukana (jousenkantaman ulkopuolella) näimme niiden hiippailevan vähin äänin takaisin temppeliinsä.

Kun olimme päässeet takaisin Suden autiomaahan puhuimme Crabalin ympäri lähteäksemme toisellekin reissulle, sillä retki ei ollut ollut niin tuottoisa kuin mitä olimme toivoneet. Kar kuitenkin kieltäytyi kertoen, että hänen mielestään oli kunniatonta ryöstellä Borvariassa kuolleiden tavaroita. Kumma kyllä hän tahtoi silti oman osansa aarteista. Taisi olla tekosyytä koko kunniattomuus, mutta me muut emme viitsineet asiasta mitään mainita, kun pelkäsimme, että kaveri pian innostuu tulemaan uudelleen paimennettavaksi. Kar siis lähti, mutta me muut päätimme jatkaa matkaa nelisin.

Seuraavana päivänä purkaessamme leiriä näimme oudon näyn. Meitä kohti tallusteli kuono maassa kiinni joku jälkiämme seuraava poikanen, jonka selkärepusta pilkisti hirvenpää jonkun pitkän kepin nokassa. Käsissään tuo puolijauhoinen kantoi melaa ja ämpäriä. MELAA!!! Otin uuden jousen esiin, sillä noista hulluista ei koskaan tiedä, mitä ne päähänsä saavat.

Poika - nimeltään kuulemma Viho - kertoili seuranneensa jälkiämme Selfiasta asti ja halusi lähteä mukaamme Borvariaan. Hän nähdäkseni pelkäsi vettä kuin ruttoa, sillä pojasta uhoava haju jäi toiseksi ainoastaan ämpäristä tulevalle löyhkälle. Emme kuitenkaan pojua estelleet, sillä toivoimme, että Borvaria tekisi pojasta - ja samalla myös hajusta - selvää. Yritin kuitenkin poikaa neuvoa, sillä arvelin, että tuo kuvatus tekisi kumminkin kaiken täysin päinvastoin kuin neuvottiin, jolloin pääsisimme hänestä äkkiä eroon. Poika tuntui kuitenkin haluavan tosissaan praedoriksi, sillä vastoin uskoani poika näytti paitsi kuuntelevan, myös uskovankin neuvoja. Uskomatonta!

Ylitimme jälleen Borvarian rajan ja lopulta pääsimme paikkaan joka Crabalia miellytti. Alettuamme tutkimaan raunioita poika yllätti koko porukan, sillä nimettömänrääpäleen hyökätessä väijyksistä Vihon kimppuun, pudotti tämä melan, siinä roikkuvan selkärepun ja ämpärin pois, veti miekkansa - käytti muuten samanlaista miekkayhdistelmää kuin minäkin, joskin eri käsissä - ja listi otuksen ennen kuin se ehti tekemään mitään. Crabalia ihmetytti myös se, että nimettömänrääpäle oli yksinään hyökännyt, sillä ne yleensä pyrkivät välttelemään praedoreita. Itse pidin luonnollisena, että moinen rääpäle hyökkäsi Vihon kimppuun - olihan Vihokin varmaan poikasen mielestä rääpäle ja hyökkäsiväthän aikuiset nimettömätkin meidän aikuisten praedorien kimppuun.

Kierrellessämme raunioita törmäsimme vielä yhteen aikuiseen nimettömään, joka ei suostunut kuolemaan, ei sitten millään. Hakkasimme siltä, kädet, jalat ja vielä päänkin poikki, muuta pää vain jatkoi irvistelyä ja näykkimistä vaikka mätkimme senkin ihan muusiksi. Ihme otus, ei tajua kuollakaan. Muuten raunioista selvittiin kunnialla läpi, ja näissä tuntuikin olevan arvokkaampaa tavaraa. Löysimme reilusti kultasormia, pieniä jalokiviä, alkemiatuotteita, pari alkemistista reseptiä ja salatieteitä käsittelevän kirjan. Viho löysi lisäksi kypärän. Suden autiomaassa sudet löysivät leirille. Vihon mölyäminen - jota hän itse puhui soitoksi - ajoi ne kuitenkin pakosalle. Jouduimme kuitenkin ottamaan Vihon pöljältä vintelin - kepissä oleva hirvenpää, jossa oli joku jänne ja josta tuli kamala ääni kun sitä vingutettiin jousella oli kuulemma nimeltään vinteli - pois, sillä hevosemme tuntuivat mieluummin uhmaavan Borvarian yötä kuin vintelin ääntä, mikä ei ollut mikään ihme, niin kamala möly siitä lähti!

Palattuamme Selfiaan jaoimme aarteet. Minä sain alkemiareseptit, salatieteitä käsittelevän kirjan, nimettömien luota löytyneen käärmeenpääjousen ja jonkin verran rahaa. Sitten lähdin ratsastamaan kohti Farrigniaa Crabal ja Viho seurassani. Marek ja Rollins päättivät jäädä Selfiaan.

Farrigniasssa käänsin borvariantaitoisena alkemiareseptit jaconiaksi, ja Lavennor suostui hyvittämään veloistani 70 kultarahaa siitä hyvästä. Hän pyysi lisäksi, etten myisi alkuperäisiä reseptejä täällä Farrigniassa, jolloin niistä olisi hänelle enemmän hyötyä. Päätin suostua ja lyhensin myös velkaani sadalla kultarahalla. Hänenkin luonaan oli lähtöni jälkeen käynyt varkaita, mutta mitään kovin arvokasta, kuten alkemiatuotteita ja reseptejä ei ollut ihme kyllä viety. Nähtävästi se Tuldarin retku oli taas ollut vauhdissa, uskoiko se mällipää tosiaan, että minä olisin vienyt ne hiton kirjeet. Myös Viho tuli Farrigniaan, mutta en suurin surminkaan paljastanut hänelle olinpaikkaani. Hänethän minä pystyin itsekin löytämään Punaisesta rukoilijasirkasta, jos haluaisin, enkä sitä paitsi edes halunnut. Semmoinen siis oli tarina Borvarian retkestä, minulle jäi kuitenkin vielä velkaa maksamatta, joten täytyisi kai vielä mennä sitä Vihoakin keikalle kysymään, vaikkei kyllä tahtoisi.

Seuraavaan tarinaan