Minulla oli siis edelleenkin velkaa! Ja velat oli toki maksettava, vaikka Lavennor sillä sadalla kultarahalla ehkä jonkin aikaa pärjäisikin. Mies tuskin pitäisi minua kovin kauaa hommissa, jos makselisin aina vain puolet veloistani. Ja niin vaikeaa kuin se olikin itselleni myöntää, minä tarvitsin kyseistä olmia, sillä vaikka osasinkin alkemiaa jo lähes yhtä hyvin kuin isäntäni, en ollut läheskään yhtä hyvä myyntimies. Jos minä sitä paitsi ostaisin alkemistinlupakirjan, ei minulla enää olisi lupaa poistua kaupungista ja sehän ei oikein passannut, kun minulla oli jatkuva huoli perheestäni. Niinpä siis päätin suunnata kiltisti Punaiseen rukoilijasirkkaan ja koittaa saada praedoreita kasaan Borvarianretkeä varten (mikä epäilemättä tarkoitti myös tuon kolmesti kirotun Vihon ottamista mukaan).

Kun saavuin aamusella majatalolle, oli Viho onneksi - tietenkin - vielä nukkumassa. Kuulin, että pojalta oli onnistuttu ottamaan vinteli pois hänen halutessaan välillä tanssia. Tappelultakin oli vältytty tarjoamalla Viholle tarpeeksi viinaa. Isännän puheista arvelin vintelin olevan tämän huostassa, vaikkei hän sitä suoraan tunnustanutkaan. Käskinkin isäntää pistämään mokoman pirunviulun polttopuiksi, mutta isäntä tuumi, että hirvenpää näyttäisi hienolta tiskin yläpuolella. Ehdotinkin, että mies sepittäisi tarinan, jonka mukaan hän olisi löytänyt jonain aamuna pelkän hirvenpään majatalonsa ovelta, kun Viholla olisivat rahat tiukalla ja tarjoutuisi ostamaan hirvenpään tiskinsä yläpuolelle. Kun muut osat vintelistä olisivat polttopuina ja isäntä olisi vielä kertonut hirvenpään löytymisestä, ei Vihokaan todisteiden puuttuessa luultavasti ainakaan isännälle suuttuisi. Isäntä ei kuitenkaan tähän suostunut.

Majatalon pöydässä löytyi kuitenkin pari krapulaisen oloista praedoria aamiaisella. Tai ainakin oli syytä epäillä heidän olevan praedoreita, sillä jokainen krapulainen mies Punaisessa rukoilijasirkassa oli mitä suurimmalla todennäköisyydellä praedor. Meninkin jututtamaan miehiä, joista toinen kertoi todellakin olevansa praedor, kun taas toinen oli kuulemma vältellyt Borvariaa kuin ruttoa, sillä hän oli kuullut, ettei Borvariassa juurikaan enää aarteita löytynyt päinvastoin kuin hirviöitä, joita siellä kuulemma oli runsaasti. Kertoilin, että Borvarian hirviöiden vaarallisuus oli usein - joskaan ei aina - yliarvostettua, kun taas aarteiden määrää oli liioiteltu toiseen suuntaan, epäilemättä kilpailijoita pelkäävien praedoreiden toimesta.

Jutellessamme saapui pöytäämme aamiaiselle eräs tyyppi. Hienoista vaatteista näin kuitenkin heti, ettei mies ollut ollut oikein tottunut Punaisen rukoilijasirkan kaltaiseen ruokaan - epäilemättä taas joku aatelispelle tai ainakin sellaisen palvelija. Kesken syömisen mies ehdotti illalla tapaamista majatalossa nimeltä Hyppäävä tiikeri kertoen, että varaisi sieltä yöksi huoneen, jonka numeronkin kertoi. Hänen isännällään olisi kuulemma hommia praedoreille. Sen jälkeen mies söi ruokansa ja lähti.

Illalla lähdimme majataloon. Valitettavasti Vihokin oli herännyt, joten hänetkin oli kai päästettävä mukaan, kun perässä seuraisi kumminkin. Kaksi muuta praedorkokelasta olivat nimeltään Tymon ja Lev. Tymon oli kaupunkilaismies, melko raskasrakenteinen ja kohtalaisen iäkäs praedoriksi. Lev taas oli nuori, mutta kuulemma jo Borvariankin kokenut konkari. Hyppäävässä tiikerissä meitä osattiinkin jo odottaa. Huoneemme oli jo valmiina, joskin tämä yksi pelle, joka huoneenkin oli varannut, oli aatelisten tapaan hukassa. Vietimme aikaa majatalossa, kuten parhaiten taisimme, Levin ja Tymonin huijatessa rahankäyttöön totuttelevaa Vihoa kuten parhaiten taisivat. Kun aatelismiestä ei edelleenkään kuulunut,päätimme mennä nukkumaan, mutta järjestää kaiken varalta vartijat. Iltayöstä ovesta tulikin sisään eräs aatelismies, joka tosin ei ollut enää sama heppu kuin aamulla, mutta kukapa noista aatelismiehistä aina niin lukua viitsisi pitää.

Tämänkertainen aatelismies kertoili nimekseen Maerus Talath ja kertoili ennenkin käyttäneensä hyödykseen praedoreiden apua. Mies ei sitä paitsi tainnut ollakaan aivan tavallinen aatelismies, vaan kuului lähinnä ritaristoon, jotka ainakin itse näen jo aivan eri kastiin kuuluviksi. Mies kertoi, että hänen poikansa Faranos oli ryöstetty, ja antoi meille lunnasvaatimuskirjeen, jonka kertoi olevan poikansa käsialaa. Luimme sen ääneen, jotta lukutaidottomatkin sen ymmärtäisivät, mutta minua ihmetytti eniten kirjeessä olevat lukemattomat kirjoitusvirheet. Kirjeessä luki näin:

	Arvvoisa isäni,
	pahoitellen minun on kerrottaava, että olen joultunut 
	vangikksi eivätkä vangitsijaeni suostu minua 
	vapauttamaaan ilman tuhannen kultarahan lunnaita. 
	Nämä rahat onp sinun jätettäyvä Tanssivien kurkien 
	patsaalle lintujen jalkoihin perjantaina keskiyööhön 
	mennessä. Muuten he minut surrmaavat. Älä kerro 
	kenellekäään, niin voin tästä hengissä selvitä.

			          Rakastava poikasi Faranos

Kun muut alkoivat suunnitella väijytystä Tanssivien kurkien patsaalle, jonne lunnasrahat piti viedä, pyysin minä kirjettä uudelleen luettavakseni. Tymonin ihmetellessä asiaa kerroin epäilyksistäni jotka hän kuittasi olankohautuksella olettaen, ettei poikaa ollut kielioppi nähtävästi kiinnostanut. Minä olin kuitenkin jo - valitettavasti - tavannut tarpeeksi monta aatelista tietääkseni niistä enemmän kuin ketään jaksoi kiinnostaa ja siksi lähdinkin pilkan säestämänä hakemaan majatalon isännältä kirjoitusvälineitä.

Kirjeessä olevista ylimääräisistä kirjaimista muodostui sanat "valkea pyörä". Alunperin olin - metelistä johtuen - lukevinani sanat "valkeaa pyörää", mutta Tymonin kanssa asian tarkastettuamme totesimme oikean tulkinnan. Minä ja Tymon tunnistimme molemmat nimen erääksi huonomaineiseksi räkäläkapakaksi. Ilmeisesti aatelisnuorukainen oli tietoinen olinpaikastaan ja oli onnistunut ujuttamaan tiedon myös lunnaskirjeeseen vangitsijoidensa huomaamatta. Niinpä päätimmekin lähteä seuraavana päivänä tutkimaan paikkaa.

Aamulla suunniteltuamme päätimme, että praedoreiden ilmaantuminen paikalle herättäisi liikaa epäilyjä, jolloin syylliset saattaisivat tehdä aatelispojasta hakkelusta. Totesimme lopulta, että Viho, joka meloineen ja ämpäreineen ei liiemmin praedorilta näyttänyt, menisi tutkimaan Valkeaa pyörää meidän muiden pysytellessä sivummalla. (Ämpärin sisältö oli muuten viime Borvarian retken jälkeen ainakin yhtä kultasormea ja yksiä nimettömänkiveksiä rikkaampi - muusta sisällöstä tuskin kukaan haluaakaan saada selvää, minä en ainakaan halua.) Viho tekikin hyvää työtä tutkiessaan Valkean pyörän (joka oli kiinni) sijaan naapurihuoneistot. Myöhemmin Viho kertoi, ettei uskonut kapakasta olevan uloskäyntiä naapurihuoneistoihin ja kun kapakkakin oli tyhjillään tutkimme vielä takaseinän ja katonkin olevan umpinaisia. Kapakasta ei siis etuoven lisäksi ollut muita uloskäyntejä, joka helpottaisi hommaa huomattavasti.

Lähdimme päiväksi omille teillemme Vihon kyseltyä ohikulkijoilta kapakan aukeamisaikaa. Illalla Viho lähtikin tutkimaan kapakkaa oikein sisäpuolelta huomaten samalla kavereiden huijanneen häneltä rahaa edellisenä iltana. (Kaverit kyllä pääsivät pälkähästä huijaamalla Vihoa vähän lisää). Viho ei ollut vankia löytänyt, joskin hän oli löytänyt tynnyrivaraston, josta vanki saattaisi löytyä. Päätimme tutkia tynnyrivaraston. Teimme niin, että lunnaidenhakijoiden lähdettyä minä juoksin kapakkaan Vihon huutaessa "ottakaa varas kiinni". Pyysin kapakasta piilopaikkaa, jolloin isäntä neuvoi minut - aivan oikein - tynnyrivarastoon. Isäntä oli kuitenkin petollinen ja kertoi Viholle "piilopaikkani". Rymistelimme siellä jonkun aikaa siirrellen tynnyreitä tunnustellaksemme, mitä niissä oli sisällä. (Yhden tynnyrin hajoitin miekallanikin).

Sen jälkeen tulimme peräkanaa ulos, jossa Viho kuitenkin pysäytettiin, sillä isäntä tahtoi maksun rikkinäisestä tynnyristä. Kun minä pakenin, joutui Viho maksumieheksi. Isännän tarkastaessa tynnyrivaraston huomasi Viho seinässä olevan salaoven. Kovasti rutisten Viho maksoi tynnyrin, jonka jälkeen hän tuli kertomaan meille muille mitä oli löytänyt.

Päätimme siis koko porukka Viho etunenässä marssia kapakkaan aseet esillä. Viho kävelikin suorinta tietä tynnyrivarastoon, jolloin isäntä aikoi lähteä estämään kunnes kalveten huomasi minun ja Tymonin astelevan aseet paljastettuina kapakkaan Levin jäädessä ulkopuolelle vahtiin. Tymonin vahtiessa isäntää ja minun asiakkaita alkoi Viho murtaa salaovea. Tässä vaiheessa yksi asiakkaista, joka ainakin yhdennäköisyydestä päätellen oli kapakan isännän sukulaisia, alkoi usuttaa asiakkaita kimppuumme. Hän alkoi kysellä antoivatko asiakkaat praedoreiden tulla kapakkaan määräilemään. Kaksi asiakasta hyökkäsikin kimppuuni. Olisin ehtinyt lyödä ennemmin, mutta yritin viimeiseen asti hillitä miehiä. Molemmat löivät humalapäissään ohi, mutta minä en. Toisen päätin riisua aseista, mutta kun tikariin oli niin vaikea osua, viilsinkin koko tikaria pitelevän käden irti. Toinen ei ollut yhtä onnekas. Lyömämiekassani oli niin paljon tehoa, että se meni saman tien rinnasta sisään ja selästä ulos. Asiakas oli ottanut viimeisen känninsä.

Tässä vaiheessa äskeinen kansankiihottaja hyökkäsi Tymonin kimppuun kuollakseen saman tien tämän käsittelyssä. Isäntä sen sijaan otti tiskin alta varsijousen, jolla lasautti minua käteen, johon onneksi olin juuri ostanut uudet terässuojat. Vastasin pitkällä käärmeenpääjousellani - uusi Borvariasta löytämäni jousi oli muotoiltu kaksipäisen käärmeen muotoiseksi - jolloin mies sukelsi tiskin taakse suojaan ryömiäkseen keittiön ovesta sisään. Yritin mennä perässä, mutta en saanut keittiön ovea auki sen paremmin voimalla kuin tiirikallakaan. Viho sen sijaan oli saanut salaoven murrettua ja Faranoksen vapautettua.

Tässä vaiheessa vahdissa ollut Lev huusi varoituksen, jolloin juoksimme ulos lopettamaan paikalle rynnänneet lunnaita hakeneet rosvot. Menimme Vihon kanssa vielä yrittämään tynnyrivarastosta keittiöön johtavan oven murtamista, mutta siitä ja tiirikointiyrityksistäni huolimatta ovi oli kiinni ja pysyi. Isäntä siis sai ainoana rosvoista pitää henkensä, ainakin siihen saakka kunnes joku vartijoista saa miehen kiinni. Sillä välin Faranos johti Tymonin ja Levin isänsä talolle, josta nämä saivat yösijan.

Seuraavana päivänä mennessäni Punaiseen rukoilijasirkkaan, en enää kavereitani löytänyt. Muistin kuitenkin aatelisisännän nimen, jonka asuinkaupunginosan Lavennor suunnilleen muistikin. Loppumatkan vartijatkin osasivat neuvoa. Ovella epäluuloinen palvelija ei meinannut millään päästää sisälle. Lopulta hän suostui viemään sanaa, jolloin aatelismies päästi minutkin sisälle. Sen sijaan hän sanoi palvelijalleen, että jos sisälle on vielä pyrkimässä joku nuori poikanen ämpäri ja mela käsissään, häntä ei saisi sisälle päästää. ("Jokin raja vieraanvaraisuudellakin!") Tiesimme kyllä, ettei Viho krapulastaan johtuen ennen iltapäivää mihinkään pääsisikään. Aatelismies kuitenkin kiitti meitä ja lupasi huolehtia, että Valkean pyörän isäntä ja mahdolliset muut henkiinjääneet rosvot saisivat rangaistuksensa. Hän antoi meille sovitun palkkion, jolloin minä kunniallisena miehenä vein Vihollekin hänelle kuuluvan osuuden.

Seuraavaan tarinaan