Nyt kun Tymon oli saatu suostutelluksi lähtemään Borvariaan, alkoi Viho vuorostaan hidastella. Poika oli kännipäissään tuhlannut kaikki rahansa johonkin hiton kaulakoruun ja kieltäytyi nyt lähtemästä Borvariaan ennen kuin koru olisi valmis. Hitto minkä porukan minäkin olen ympärilleni kasannut! Olisin lähtenyt ilman Vihoa, mutta päätin, että nyt voisi opetella alkemiaa, jos nyt kerran muutkin tänne Farrigniaan ovat vielä jäämässä.

Alkemian opettelu ei oikein ottanut sujuakseen. Oli julmetun nöyryyttävää todeta, että kaikki vähänkin vaikeammat reseptit menivät pieleen olmi-Lavennorin hätäillessä vieressä. Varsinkin kun kyseinen olmi osasi valmistaa kyseisiä aineita. Rahani käytin ostamalla repullisen lyhyitä miekkoja perheelleni, jolloin nämä saisivat luullakseni vaihdossa niistä enemmän tavaraa kuin niiden arvo Jaconiassa oli, sillä paimentolaisille lyhyet miekat olivat metallisina aseina arvokasta tavaraa.

Kun lopulta olimme lähdössä, ilmoitti poikien majatalon isäntä, että Vihon vinteli olisi löytynyt samana aamuna ulko-ovelta. Mieshän oli samanlainen olmi kuin Lavennorkin! Viho alkoikin heti rääkätä pirunviuluaan vanhalla pitkäjousellani, jonka olin luvannut hänelle kahdeksalla kultarahalla, jos mies lupaisi olla soittamatta vinteliä, muuten se maksaisi viisitoista. Viho oli kuitenkin aikanaan maksanut siitä kymmenen kultarahaa ja luvannut maksaa viisi lisää kun löytää vintelin. Niinpä sanoinkin Viholle - jonka tiesin olevan varaton - että ilman loppurahoja ei vinteliä saisi soittaa. Viho tästä vähät välitti ja niinpä minun oli vedettävä miekat esille.

Olin ajatellut vain tuhota vintelin, mutta Viho kävi miekat ojossa päälleni kuin mikäkin suopiru, tosin sillä erolla, että suopiru luultavasti haisi paremmalle. Jos Viho oletti minulle noin vain pärjäävänsä, hän oli pahasti erehtynyt. Vaikka Viho oli nopea, oli hänellä täysi työ väistellä vastaiskujani. Niinpä lopulta sainkin ilkeän näköisen haavan hänen rintaansa. Kysyinkin, joko Viho olisi valmis antautumaan, ja mies vastasi olevansa. En kuitenkaan luottanut moiseen kieroilijaan ja niinpä käskin hänen pudottaa miekkansa. Ihmeekseni Viho tekikin työtä käskettyä ja niinpä pääsin liikkumaan vintelin luokse. Kysyessäni tuhoisinko vintelin vai luovuttaisiko hän jousensa minulle mies nosti karjuen miekkansa maasta ja hyökkäsi kimppuuni. Onneksi olin osannut odottaakin tuollaista Vihosta ja niin ennätin jälleen torjua hänen miekaniskunsa. Päätin siis tuhota vintelin. Petturuudesta suivaantuneena sain kummasti voimia ja iskin koko vintelinrungon halki hirvenpäineen kaikkineen.

Vintelin tuhouduttua Viho menetti loputkin järjenhivenensä. Suu vaahdossa kuin vesikauhuisella (jollainen Viho luultavasti metsäläisenä olikin) tuo huoranpenikka hyökkäsi kimppuuni, mutta samalla hänen puolustuksensa alkoi rakoilla. Hetken kuluttua pääsinkin lyömään hirmuisen iskun hänen mahaansa. Viho ei raivoissaan huomannut edes väistää, joten näytti siltä kuin miekkani viiltäisi hänet mahan kohdalta kahtia. Vihokin näytti tajuavan lopun tulevan, sillä pelästyneenä hän pudotti toisen miekkansa. Onnetar tuntui kuitenkin jostain syystä suosivan Vihoa, sillä hänen lyhyt miekkansa sattui putoamaan juuri ajoissa lyömämiekkani ja hänen mahansa väliin, vieläpä sellaisessa asennossa, ettei poikanen saanut naarmuakaan.

Hetken aikaa katselimme toisiamme kummankaan ymmärtämättä mitä tapahtui. Lopuksi Viho kuitenkin otti miekkansa jota olin miekallani pitänyt hänen mahaansa vasten, astui taakse ja hyökkäsi sitten jälleen kimppuuni. Viho oli kuitenkin silminnähden hermostunut miekkailutaidoistani ja niinpä hän alkoi tehdä virheitä. Onnistuin hämäämään häntä lyhyellä miekallani kun samalla iskin lyömämiekallani hänen käteensä miehen jälleen epäonnistuessa torjunnassaan. Olisin voinut jarrutella iskuani, mutta päätin antaa poikaselle opetuksen ja viilsin hänen käsivartensa miekallani kokonaan irtipoikki. Viho hyökkäsi edelleen kimppuuni lyhyellä miekallaan - ja ainoalla kädellään - mutta nyt minulla oli helppo työ pitää hänen ainoa miekkansa kiireisenä, samalla kun iskin jälleen hänen mahaansa. Olisin voinut lopettaa työn, jonka onnenpotku oli hetki sitten keskeyttänyt, mutta ajattelin Vihonkin ehkä jotain oppivan, jos elää saisi. Niinpä hillitsin miekkaani, joka puolitehoisenakin riitti iskemään Vihon tajuttomaksi.

Tymon ja Lev, jotka olivat katselleet sivummalla, olisivat halunneet molemmat lyödä vetoa Vihon puolesta, mutta nyt varmaan molempia harmitti, ettei kumpikaan ollut lyönyt vetoa minun puolestani. Lev suostui kuitenkin auttamaan Vihon haavojen hoidossa ja saikin Vihon verenvuodon tyrehtymään. Hän kuitenkin oletti, ettei Vihosta yksikätisenä olisi Borvariankävijäksi. Kerroin kuitenkin, että tiesin erään alkemistin, jonka eliksiirillä oma käteni oli saatu kuntoon muiden jo pitäessä käteni menetystä varmana. Niinpä nappasin Vihon kaulakorun ja lähdin kiireesti myymään sitä saadakseni rahaa elämän eliksiiriä varten Levin jäädessä hoitamaan Vihon irtileikattua kättä.

Sain korusta 180 kultarahaa Levin lainatessa loput 20. Nostin Vihon hevoseni selkään ja lähdin käsi kädessä ratsastamaan alkemistin putiikkia kohti. Paikalla palkkasin erään taitavan lääkärin pitämään Vihon kättä oikeassa asennossa sillä välin kun juotimme elämän eliksiiriä Viholle. Viho oli haavojen hoidon seurauksena tullut sen verran tajuihinsa, että pystyi juomaan lientä, jota väitin kaljaksi. Elämän eliksiiri toden totta tehosi, ja Viho pystyi jopa liikuttamaan sormiaan - siinäkin kädessä, joka oli liimattu takaisin paikoilleen. Ratsastimme siis takaisin muiden luokse ja lähdimme saman tien kohti Selfiaa ja sen jälkeen Borvariaa.

Selfiaan päästyämme sovimme, että menisin yksin sukuani katsomaan ja niinpä lähdin samana iltana ratsastelemaan paikkaan, jossa arvelin sukulaisteni olevan. Lopulta löysinkin ensin jäljet ja sen jälkeen paimentolaiset. Kääpiöveljeni Darvo oli kuulemma karjaa paimentamassa, mutta näin sentään äitini Serenan - joka tatuointiensa ansiosta muistutti lähinnä köynnösten kasvualustaa tai kukkapuskaa - sekä siskoni Norayan, viimeksimainitun tosin vain ohimennen. Äitini ei oikein tuomistani lahjoista pitänyt, kertoili vain, että olisi mieluummin pitänyt tuoda työkaluja, sillä hän pelkäsi, että miekkojen tuominen vain houkuttelisi nuoret kuumakallet lähtemään ryöstöretkille. Äitini kysyi, nukkuisinko yön kylässä, mutta päätin kuitenkin lähteä heti takaisin Selfiaan.

Selfiaan tullessani Tymon oli luvannut maksaa Viholle siitä että hän kertoisi ihailevansa kovasti jonkun eridun nänninrenkaita. Viho tietysti teki työtä käskettyä, ja sai kuin saikin erään eridun kiinnostumaan itsestään. Eridu oli koettanut houkutella Vihoa kylpyyn kanssaan, mutta siihen Viho ei ollut sentään suostunut. Tymon lupaili maksaakin Viholle, jos tämä menisi kylpyyn eridun kanssa, mutta Viho oli jo saanut rahaa edellisestä vedostaan, joten poju ei ainakaan tällä hetkellä asiaan suostunut.

Seuraavana aamuna lähdimme kohti Borvariaa. Olin porukan kokeneimpana päässyt itse pomoksi ja ehdotinkin, että menisimme Läntisten vuorten länsipuolelle ja suuntaisimme vasta sieltä Borvariaan, jolloin luultavasti pääsisimme täysin tutkimattomalle seudulle. Suden autiomaassa näimme kuitenkin yksinäisen sotahevosen, joka ratsastajatta samoili autiomaassa. Hevonen tulikin yöllä tekemään tuttavuutta omien kaakkiemme kanssa ja seuraili siitä lähtien mukanamme. Hetkeä myöhemmin löysimme toisenkin sotahevosen. Lähemmäs mentyämme huomasimme leirin jäännökset, jossa puolestaan lepäili kolmen praedorin jäännökset.

Praedorit oli luultavasti tapettu nukkuessa. Vartiossa oli nähtävästi ollut alkemisti, sillä häneltä löysin borvariankielisen reseptin, jolla opetettiin tekemään peräti elämän eliksiiriä - samaa lientä jolla Vihon käsikin oli liimattu kuntoon. Alkemisti ei kuitenkaan ollut ollut vielä oikein valmis Borvarian retkien kaltaisiin tulikokeisiin, sillä näytti siltä, että hänet oli onnistuttu yllättämään vartiossa. Muilta praedoreilta oli onnistuttu katkomaan kaulat nukkuessa. Praedoreilla ei paljoakaan arvoesineitä ollut, mutta jäljistä totesimme, että praedorit olivat kyllä tulleet Borvarian puolelta kantamuksien kanssa. En kuitenkaan onnistunut saamaan selville mihin miesten aarteet oli leiristä kuljetettu. Varusteista päätellen leirissä oli ollut neljäskin praedor, mutta hänestä emme löytäneet jälkeäkään. Jätimme nopeasti uhkaavan paikan kun Vihon oli ensin annettu pukea päälleen yhden ruumiin vierestä löytynyt ketjuhaarniska. Poika - siis Viho, ei ruumis - oli nähtävästi oppinut haarniskan arvon taisteltuaan minun kanssani. Sen jälkeen jatkoimme kohti etelää ja läntisen vuoriston luoteislaitaa.

Etelään jonkun aikaa tultuamme saavuimme joelle, jonka tiesinkin tarkoittavan tarai-heimon alueen päättymistä. Sieltä meidän oli tarkoitus jatkaa vuoriston puoliväliin asti, ja kääntyä vasta siellä Borvariaan, mutta sitä ennen meidän olisi ylitettävä tämä ensimmäinen joki. Joenylityspaikkaa ei ollut mitään helppoa löytää. Päätimme lähteä itään kukkuloille, sillä ensiksikin uskoimme joen haarautuvan, jolloin haarautumat olisi helpompaa ylittää, ja toiseksi kukkuloilta näkisimme kaukoputkella pitemmälle alamaastoon, jolloin pystyisimme vähitellen tarkistelemaan myös lännessä mahdollisesti olevia ylityspaikkoja. Ennen ylityspaikan löytymistä jouduimme kuitenkin vielä yöpymään kukkuloilla.

Yön jälkeen jatkoimme edelleen itään nyt jo vuoristoiseksi käyvään maastoon. Ylityspaikkaa emme löytäneet, mutta sen sijaan löysimme polun, jota lähdimmekin heti seuraamaan. Pian löytyi se ylityspaikkakin, joka - kuten arvata saattoi - oli vuoristolaisten vartioima. Vuoristolaiset pyysivätkin joen ylityksestä kohtuuttoman suurta summaa. Viho keksi sanoa heille, että meidän olisi juteltava asiasta jumaltemme kanssa. Kun pääsimme neuvottelemaan asiasta, Viho selitti - metsäläisenä naapurinsa vuoristolaiset tuntien - että vuoristolaiset kunnioittivat ennen kaikkea taistelutaitoja ja siksi ehdotti taistelua. Kun mietimme, kuka lähtisi taistelemaan, päädyimme Vihoon, joka itsekin halusi päästä kokeilemaan uutta haarniskaansa ja takaisin liimattua kättään. Viho tietysti ehdotti, että jos hän joutuisi häviölle meidän olisi hyökättävä joukolla vuoristolaisten kimppuun. Suostuin sopimukseen ainoastaan siitä syystä, että tiesin, ettei Viho taatusti joutuisi alakynteen jotain tavallista vuoristolaista vastaan.

Tulimme takaisin vuoristolaisten luo, jolloin Viho kertoi, että jumalamme oli käskenyt meidän haastaa yksi vuoristolaisista kaksintaisteluun. Yksi miehistä olikin halukas taisteluun, mutta muut kehottivat häntä luopumaan asiasta. Tässä vaiheessa Viho lisäsi vettä myllyyn kysymällä pelkäsivätkö nämä. Kysymys sai jo toisenkin vuoristolaisen valmiiksi taisteluun. Vuoristolaiset kutsuivat kuitenkin toisella puolella olevat vartijat mukaan neuvopitoon ja taas väiteltiin kiivassanaisesti. Lev yritti tinkiä hintaa kertoen, että olimme vasta menossa Borvariaan, josta takaisin tullessa meillä olisi enemmänkin aarteita mukanamme. Vuoristolaiset kertoivat, että paikalla olevien soiden vuoksi Borvariaan meno ei todellakaan olisi helppoa. Lopulta Vihokin sanoi, että maksetaan nyt sitten, kun vuoristolaiset kerran pelkäsivät taistelua. Tässä vaiheessa yksi vuoristolaisista sai tarpeekseen ja sanoi, että hän suostui taistelemaan parasta miestämme vastaan. Viho ilmoittautui vapaaehtoiseksi - kun olimme asiasta jo etukäteen sopineet - joka (Vihon näyttäessä vasta noin kuusitoistavuotiaalta) herätti kyllä varmasti ihmetystä vuoristolaisissa.

Taistelun alkaessa sovittiin, että ensimmäisenä armoa pyytävä olisi hävinnyt. Vihon sisukkuuden tuntien - hänhän minuakin vastaan taistellessaan kävi päälle, vaikka olin jo viiltänyt häneltä toisen käden poikki - suostuimme tietysti ilomielin. Taistelu alkoi ja samalla Viho alkoi pikkuhiljaa viipaloida vastustajaansa palasille. Taisi hän jossain vaiheessa kysellä vuoristolaiselta, antautuisiko tämä, mutta vuoristolainen taisteli kuolemaansa asti. Taistelun jälkeen Viho totesi, ettei hän huomannut haarniskasta suurtakaan hyötyä olevan, vuoristolainen kun ei taistelun aikana ollut osunut Vihoon kertaakaan. Kunniallisina miehinä vuoristolaiset kunnioittivat sopimusta ja antoivat meidän mennä ilmaiseksi ylitse. He kertoivat kuitenkin takaisin tullessa pyytävänsä uuden maksun, jonka me tietysti lupasimme maksaa, kun uskoimme silloin olevamme tulossa takaisin Borvariasta alueelta, jota kukaan ei luultavasti olisi tutkinut.

Lähdimme siis ylittämään siltaa. Silta oli aika hatara, mutta uskoin silti, että pääsisin siitä ylitse hevoseni kanssa. Olin taas vaihteeksi väärässä. Hyvin koulutettu sotahevonen totteli kyllä minua ja lähti ylittämään siltaa, mutta putosi puolessavälissä sillalta ja oletettavasti hukkui. Itselläni ei ketteränä miehenä ollut mitään ongelmia sillalla pysymisessä, mutta sääliksi käy hyvää hepoa. Päätimme nyt muiden kanssa, että hevosilla ei sillan yli kannattaisi yrittää. Niinpä pojat suostuivat maksamaan vuoristolaisille siitä, että nämä pitäisivät huolta hevosista noin kuukauden ajan, jonka jälkeen saisivat myydä tai pitää hevoset, jos meitä ei sitä ennen ollut kuulunut takaisin.

Niinpä lähdimme jälleen länteen päin kohti Borvariaa. Kukkulat ylettyivät joen tällä puolella paljon pidemmälle länteen. Vasta Suden autiomaan puolen välin tienoilla kukkulat alkoivat laskeutua ja antoivat tilaa suolle. Etsiskellessämme kulkukelpoista reittiä jouduimme usein kääntymään takaisin, mutta pääsimme silti jonkun verran eteenpäin. Kahtena seuraavana päivänä emme löytäneet kunnollista reittiä. Lisäksi ensin Lev sai suovedestä ripulin ja pari päivää myöhemmin Tymonkin. Viho väittikin että Tymon olisi ottanut vettä suoraan sellaisesta paikasta, joka oli alajuoksulla siitä minne Lev oli tehnyt tarpeensa. Tymon itse kiisti asian. Tiedä sitten, mikä on totuus - joka tapauksessa minä ja Viho olimme terveitä kuin pukit. Päätimme kuitenkin niellä tappion katkeran kalkin ja kääntyä takaisin. Ei puoliksi ripulinen porukka Borvariassa kuitenkaan pärjäisi, ellei onnistuisi taltuttamaan vihollisiaan hajulla.

Kahden päivän kuluttua pääsimme takaisin sillalle. Ensimmäisenä päivänä Levin mahatauti vain paheni, mutta helpotti sitten hiukan kun saimme taas puhdasta vettä. Tymonin tilassa ei sen sijaan tapahtunut muutoksia, eikä Levinkään tauti kokonaan hellittänyt. Vuoristolaiset, jotka yrittivät huonolla menestyksellä salata vahingoniloaan, olivat tällä välillä kaksinkertaistaneet siltavartiot. Tällä kerralla he eivät myöskään suostuneet kaksintaisteluun. Väittivät pelkäävänsä mahatautitartuntaa, mutta totuus lienee, että he pelkäsivät taistelukykyjämme. Onneksi Levillä oli rahaa mukana. Vuoristolaisilla ei myöskään ollut veneitä myytäväksi, mutta sen sijaan ne olivat saaneet kiinni yhden hylätyistä hevosista, jonka Lev suostui minulle ostamaan.

Päätimme levähtää kukkuloille pariksi päiväksi toipumaan. Minä ja Viho etsimme yrttejä sillä erolla, että minä myöskin löysin niitä. Tymon katseli alkuun tuomiani ripulin lääkeyrttejä hieman epäluuloisesti, mutta kun meinasin heittää ne pois suostui hän kuitenkin ottamaan niitä. Yrtit tehosivat ja Vihokin nöyrtyi pyytämään minua ei-metsäläisenä opettamaan itselleen metsäläisten erikoistaitoja eli yrttitietoutta. Porukan toivuttua päätimme yrittää Borvarian puolelle täältä helpommalta alueelta, sillä uhallakin, että joutuisimme jo tutkitulle alueelle.

Lähdettyämme Borvariaan päin löysimme kummallisen puolipallomaisen rakennelman, jonka itse tunnistin paimentolaisvelhon asumukseksi. Pojat - joilta yleissivistys tuntui täysin puuttuvan - kyselivät, oliko paimentolaisissa muka ihan oikeita velhoja, jolloin kerroin heille, että vanhimmat nykyisin tunnetut velhot olivat nimenomaan paimentolaisvelhoja. Pojat halusivat kovasti nähdä oikean elävän velhon ja pyysivät minua kutsumaan velhoa ulos. Ajattelin, että kun nyt kerran olimme samantien menossa Borvariaan päin, voisin yhtä hyvin kysäistä, josko paimentolaisvelho haluaisi meidän tuovan jotain tuliaisia sieltä. Velho ei kuitenkaan tuntunut vastaavan ja koska olin tarpeeksi järkevä tajutakseni, ettei velhon asumusta kannattanut mennä omin päin tutkimaan, päätimme poistua vähin äänin.

Kuljettuamme jonkin aikaa Borvariaan päin huomasimme ratsastajien seuraavan meitä. Levin kaukoputkella tunnistimme miehet paimentolaisiksi. Lähdin ratsastamaan kohti, sillä ajattelin miesten olevan huolissaan lähellä olevan velhonsa vuoksi ja aioinkin kertoa miehille että olimme saman tien lähdössä Borvariaan, emmekä olisi paimentolaisten mailla kuin läpikulkumatkalla. Miehet ottivat kuitenkin jouset esille, ja kun olin tulossa kantaman sisäpuolelle he alkoivat vieläpä tähtäillä niillä minua yhden lähtiessä ratsastamaan kovaa kyytiä poispäin. Päätin toimittaa asiani huutamalla, jolloin paimentolaiset eivät edelleenkään vastanneet millään lailla. Poistuin siis arvellen, että paimentolaiset varmistivat vain seurailemalla, että pysyisimme poissa velhon asumuksen läheltä. Olimmehan loppujen lopuksi tulleet asumukselle suunnasta, josta paimentolaiset tuskin epäilivät kenenkään tulevan ja näin välttäneet paimentolaisten valppauden. Oli siis mahdollista, että miehet eivät tietäisi meidän jo löytäneen asumuksen.

Ennen Borvariaa jouduimme kuitenkin vielä yöpymään Suden autiomaassa. Lev ehdotti tuplavartiota, mutta kannatin yksinkertaista vartiota, jottemme lähtisi Borvariaan väsyneinä. Uskoin, ettei kukaan voisi yllättää meidän valppaudellamme varustettuja miehiä samalla tavalla kuin kuolleessa praedorporukassa oleva alkemiaa osaava heppu oli yllätetty. Lev veikkasi, että kyseessä saattoi olla paimentolaisvelhon käyttämä magia, jolloin kerroin hänelle, että jos meillä olisi velho vastassamme meidät luultavasti yllätettäisiin, vaikka olisimme hereillä kaikki neljä. Tämän Levkin oli valmis myöntämään, jolloin päätimme tyytyä yksinkertaisiin vartioihin. Vartiot osoittautuivatkin myöhemmin riittäviksi, sillä vartiovuorollaan oleva Lev kuuli hevosten luo yrittävän tyypin hiiviskelyn. Lev suoritti hiljaisen hälytyksen, jonka jälkeen hän lähti yrittämään hiiviskelijähepun kiinniottoa. Heepohan lähti tietysti karkuun minkä kerkisi, mutta Lev otti hevosen ja lähti perään. Tässä vaiheessa kuulimme pimeästä jousen helähdyksen ja ääntä kohti Vihokin ampui yhden nuolistaan, oletettavasti osumatta.

Otin kuitenkin tässä vaiheessa oman ratsuni kuullessani, kun Lev nahinoi paimentolaisen kanssa, joka yritti keihästää Leviltä hevosen. Ratsastin miehen ja hänen leirinsä väliin, jonka jälkeen otin miekkani esiin ja kerroin hänelle, että hänen olisi parasta kertoa meille hyvä selitys tai valmistautua kuolemaan. Paimentolaismies valitsi jälkimmäisen ja yritti iskeä minua keihäällään, jolloin iskin lyhyellä miekallani siitä varren poikki. Mies vastasi iskemällä kilvellään, joskin ohi, jolloin minä sain tarpeekseni ja iskin lyömämiekkani hänen rintaansa kahvaa myöten. Huusin vielä paimentolaiskielellä miehen leiriin kysymyksen, monenko miehen vielä pitäisi kuolla, ennen kuin he uskoisivat, ettei meidän kanssamme leikitä.

Aamulla kävimme katsomassa miehen ruumista. Hänellä ei mitään arvokasta tavaraa ollut, kuten ei myöskään mitään, mikä kertoisi normaalisti rauhallisten taraiden käytöksestä. Viho esitti että viipaloisimme ruumiin ja levittelisimme suolet autiomaahan, mutta me muut emme oikein lämmenneet ajatukselle.

Lähdimme siis Borvariaa kohti paimentolaisten tullessa perässä. Täytettyämme vesileilit Borvarian rajalla olevista, edelleen toimivista suihkulähteistä näimme pölypilven lähestyvän kaukaa Jaconiasta päin. Paimentolaiset olivat nähtävästi hakeneet lisäjoukkoja. Oletimme kuitenkin, etteivät paimentolaiset aivan niin tyhmiä olisi, että uskaltautuisivat peräämme Borvariaan, jossa meillä praedoreilla oli selkeä kotikenttäetu. Paimentolaiset kuitenkin seurasivat perässä ja niinpä päätimme etsiä puolustautumiseen sopivan rakennuksen ja poistaa paimentolaisuhan kertaheitolla. Läheltä rajaa löysimmekin rakennuksen, joka nähtävästi oli ollut jonkin isomman linnakkeen osa. Emme tosin tajunneet, mihin linnakkeen muut osat olisivat kadonneet, mutta meidän tarkoituksiimme rakennus soveltui mitä parhaiten.

Jäimme Vihon kanssa hidastamaan paimentolaisten tuloa jousilla, samalla kun muut tutkivat rakennuksen alakerran. Tässä vaiheessa paimentolaiset kuitenkin päättivät hyökätä, sillä hekin kai tajusivat, kuinka hyvin puolustettava rakennus olisi ja yrittivät rynnäkköä, ennen kuin ennättäisimme järjestäytyä puolustukseen. Heidän toivonsa oli kuitenkin turha, sillä praedoreina olimme tottuneet yllättäviin tilanteisiin ja niinpä huusimmekin Levin ja Tymonin keihäineen ja miekkoineen ovelle pidättelemään kohti rynnistäviä paimentolaisia, kun me tutkisimme Vihon kanssa yläkerran ja pyrkisimme antamaan jousinemme tukea sakaramuurin varjoista.

Näin päätimme siis tehdä. Viholliset eivät taistelutaidoissa pärjänneet Leville ja Tymonille, kun me taas Vihon kanssa totesimme piankin rakennuksen olevan tyhjän ja yhdyimme jousinemme taisteluun harventaen paimentolaisten reservejä suunnilleen samaan tahtiin kun Lev ja Tymon pudottivat ovelle pyrkiviä vihollisia. Paimentolaiset näkivät piankin, etteivät kauankaan kestäisi, kun me tuollaisella tahdilla heitä tuhosimme ja niinpä yksi heistä karjaisikin pian vetäytymiskäskyn, jolloin me tiesimme kohdistaa nuolemme ja Levin heittokeihään johtajaa kohti. Johtaja jäi kuitenkin henkiin, sillä paimentolaisjousimiesten yrittäessä pitää meidät hiljaisena sakaramuurien takana hakivat muut jo pahasti haavoittuneen johtajan pois. Tosin läheskään kaikki eivät siitä joukosta palanneet, sillä yksikin paimentolainen syöksyi johtajan ja nuoleni väliin haavoittuen samalla itsekin pahasti. Paimentolaisjouset kuitenkin vastasivat, jolloin minäkin sain yhden nuolista rintaani, joskaan en liian syvälle, kiitos nahkakyrassini. Viho kuitenkin huolestuneena huusi Leviä apuun, mutta minä ilmoitin, ettei minulla ollut mitään suurempaa hätää, huilaisin vain hetken ja tulisin sitten itse alas.

Alhaalla Lev ja Tymon olivat ottaneet yhden paimentolaisen vangiksi. Hoidettuamme omat haavamme päätimme ryhtyä kuulustelemaan vankia. Koetin ensin hyvällä, mutta kun mies ei vastaillut mitään päätimme käyttää Vihon kidutusmenetelmiä saadaksemme miehen puhumaan. Kerrottuani asiasta miehelle hän vain hymähti halveksivasti. Hymy kuitenkin piankin hyytyi ja mies ryhtyikin puhumaan. Hänen puheensa oli kuitenkin vielä siinä määrin uhkailulinjalla, että annoin Vihon jatkaa kuulusteluaan. Tapansa mukaan Viho kuitenkin innostui liikaa ja mies menetti tajuntansa. Yritimme hoitaa miehen haavoja, mutta Lev ei halunnut tuhlata sidetarpeita moiseen koiraan. Niinpä mies pysyi tajuttomana.

Lev ehdotti, että yrittäisin vielä puhua järkeä paimentolaisille ja noudatinkin toivetta. Kertoilin paimentolaisille, että olimme vangilta kuulleet, että meitä pidettiin jonain murhaajina, mutta että emme olleet ketään murhanneet, lukuun ottamatta paimentolaisia, jotka olivat itse käyneet kimppuumme. Ainoa vastaus oli ammuttu nuoli, joka osui harmittomasti portaikkoon. Sain neuvotteluista tarpeekseni ja huusin: "Syyttäkää siis itseänne". Tehostin vielä huutoani leikkaamalla vangiltamme pään poikki ja heittämällä sen oviaukosta pihalle. Lev ja Viho olivat temppuani vastaan, mutta minä totesin, että neuvottelut oli nyt neuvoteltu. Sen sijaan aloin taluttaa hevosia portaita pitkin yläkertaan ja kertoilin, että monet pedot eivät uskalla yläkertaan kiivetä, jolloin yläkerrassa yöpyminen olisi turvallisempaa, jos siihen joutuisimme.

Nyt kun minulla oli aikaa, tutkin kerrosta tarkemminkin. Näytti tosiaan siltä, että rakennus olisi ollut jonkun isomman linnakkeen torni, tai ainakin osa siitä. Toisessa kerroksessa ei ollut muuta kuin portaat ylös ja alas, pieni kaiteilla varustettu käytävä josta pääsi kiertämään katolle meneville portaille... ja seinissä ampuma-aukkoja. Päätin heti kokeilla ampuma-aukkoja ja pari paimentolaista saikin jousesta, ennen kuin miehet tajusivat, mistä niitä tällä kertaa ammuttiin.

Kiipesin uudestaan katolle, mutta nyt miehet olivat valppaina, enkä viitsinyt mihinkään suurimittaiseen ampuma-asetaisteluun tällä kertaa ryhtyä. Tyydyin huutelemaan alakerrassa oleville kavereille tietoja vihollisen tappioista ja lukumäärästä. Vihollisia oli jäljellä vielä 18, joskin johtaja oli luultavasti taistelukyvytön. Yhdeksän miestä oli kutakuinkin ehjiä, seitsemän muutakin jokseenkin taistelukykyisiä ja johtajan lisäksi yksi ei nähtävästi kyennyt mihinkään suurimittaiseen vastarintaan.

Jonkin aikaa miehiä tarkkailtuani huomasin, että yhdeksän taistelukuntoisinta miestä lähti takaisin Suden autiomaata kohti. He eivät kuitenkaan ottaneet hevosia mukaansa, jolloin osasin heti odottaa jotain koirankujeita. Sitä paitsi taistelukykyisten miesten takaisinlähtö on aina epäilyttävää. Jos paimentolaiset olisivat lähettäneet haavoittuneet kaverinsa hevosten kanssa suden autiomaata kohti, olisi juoni saattanut tehotakin vähemmän kokeneisiin veteraaneihin, kuin mitä me olimme. Kiersin kuitenkin suojassa katon Jaconian puoleiselle reunalle, jossa olin poissa paimentolaisjousimiesten näkyviltä, mutta näin silti itse autiomaan suunnalta tuleville kujille. Pian huomasinkin arvanneeni oikein ja tervehdin nuolella ensimmäistä kujahiiviskelijää, joka muutti saman tien kulkutapaansa hiiviskelystä ryömimiseen.

Ilmoitin kavereille, että paimentolaisista yhdeksän oli yrittänyt kiertoa, mutta nyt jäljellä oli enää kahdeksan taistelukykyistä. Viho kyseli heti missä päin hiiviskelijät olivat ja saatuaan vastauksen ehdotti, että he lähtisivät Levin kanssa hoitelemaan sivujoukon, jos minä suojaisin heitä ampumalla jousimiehiä kohti.

Ajatuksessa oli järkeä! Paimentolaiset olivat tehneet ratkaisevan taktisen virheen hajottaessaan porukkansa ja nopeasti toimimalla meillä oli mahdollisuus rankaista siitä. Paimentolaisilla ei yleensä ollut lähitaisteluaseinaan kuin keihäät joita ne tavallisesti käyttivät kahdella kädellä niiden kömpelyyden vuoksi, ja kun tiesin, että muutenkin paimentolaiset olivat taistelutaidoissa praedoreita paljon huonompia suostuin ilomielin ehdotukseen. Juoksin siis alakertaan jonka ampuma-aukoista annoin käärmeenpääjouseni - jonka myöhemmin nimesin Pitkähampaaksi - laulaa. Paimentolaisjousimiehet kaatuilivat yksi toisensa jälkeen Pitkähampaani puraisuista ja Viho ja Lev pääsivät piankin sivukujalle, joskin Lev joutui suojaan päästyään repäisemään yhden melko pahasti osuneen nuolen pois.

Minä jatkoin jousimiesten peittoamista ja ehdotin Tymonille, että mekin lähtisimme lähitaisteluun hoitelemaan huonokuntoisempia. Tymon halusi kuitenkin, että hoitelisin ensin viimeiset jousimiehet pois päiviltä, ja niinpä annoin Pitkähampaan jatkaa yksitoikkoisia hautajaisvirsiään. Tässä vaiheessa puolet kujalla olleista paimentolaisista oli jo hoidettu, mutta Levkin oli saanut siipeensä ja huuteli apua. Nyt Tymonkin suostui jo lähtemään kavereiden avuksi, kun olin jo hoitanut jousimiehet edeltäkäsin. Menin itse portille vartioon, jotteivät paimentolaiset saisi päähänsä estää meidän pääsyämme linnakkeelle, jos tarvetta tulisi. Jonkun aikaa tosin leikittelin ajatuksella, että menisin yksinäni lähitaisteluun haavoittuneita vastaan.

Viholliset sivukujalla alkoivat olla heikossa kunnossa, kun äkkiä taivas pimeni. Borvarian äkillinen myrsky oli tulossa. Kaverini eivät äkkiä olleetkaan niin kiinnostuneita taistelusta ja toisaalta paimentolaisetkin alkoivat vetäytyä. Meillä oli kuitenkin suojaa, kun taas heillä ei. Myrskyn jälkeen paimentolaisista oli jäljellä vain kasa hiiltyneitä ruumiita, joskin osa oli luultavasti poistunut vähin äänin. Tosin ukkonen oli pitänyt sen verran kovaa meteliä, että kovaäänistä pakoa emme liioin olisi voineet kuulla. Kun lopulta saimme Vihon - joka näytti pelkäävän maailmassa ainakin yhtä asiaa: ukkosta, jota nähtävästi kutsui Torakyrväksi - maaniteltua esiin yhdestä huoneesta vapisemasta, päätimme vielä tutkia rakennuksia Borvariassa, kun yksien paimentolaisten tuhoamisessa ei sentään koko päivää ollut nokka tuhissut.

Jätimme Levin ainoana - mokoma holhottava kehtasi vielä väittää olevansa Borvariassakin käynyt praedor, mitä noilla taistelutaidoilla hiukan epäilin - haavoittuneena vartioon, kun minä ja Viho kävimme edeltäkäsin tutkimassa raunioita. Ensimmäisestä rakennuksesta löysimme yhden luurangon päällä hienon näköisiä kankaita, jotka kuitenkin murenivat kosketuksesta, sekä pari hassua kultasormea, jotka Viho löysi tarpeeksi tarkkaan rakennusta pengottuaan. Kulkiessamme katua pitkin kuulimme yhdestä rakennuksesta kirahduksen, jolloin uskoimme siellä olevan nimettömiä olentoja, jotka useinkin keräilivät kaikkea kiiltävää kuin harakat ikään. Lähdimme tutkimaan rakennusta, mutta kun ulkoa ei näkynyt eikä kuulunut mitään päätin itse rynnätä huoneeseen. Viho oli tällä välillä kiertänyt rakennuksen ja tutkinut huonolla menestyksellä, näkisikö ikkunoista mitään.

Päätin siis mennä huoneeseen. Varovaisena miehenä kuljin kuitenkin seinän vieressä oviaukon vierelle ja katsoin näkyikö seinän toisella puolella mitään. Eipä näkynyt. Syöksyin siis huoneistoon ja todettuani nurkkauksen tyhjäksi käännyin katsomaan oliko oviaukon toiselta puolelta tulossa mitään. Hiljaista oli sielläkin. Selkä seinää vasten aloin katsella huoneen keskelle, ja siellä lopultakin näin suurehkon koiran kokoisen liskomaisen otuksen, joka tuijotti minua rävähtämättömin silmin. Aloin hitaasti kiertää huoneistoa antaakseni otukselle mahdollisuuden poistua ovesta ulos, kun sain kovan iskun käteeni - niin kovan että kädessäni ollut lyhyt miekka putosi maahan. Hämmästyneenä käännyin katsomaan olettaen jonkun kavereista tulleen murhaamaan minua, mutta sen sijaan näinkin jonkun lintumaisen pikkuotuksen jolla oli siivet ja mahdottoman iso nokka. Lentävä otus! Tässä vaiheessa kuulin myös toisen otuksen ryntäävän kimppuuni. Älykkäitä pirulaisia! Eivät kuitenkaan tarpeeksi älykkäitä. Kokeneena konkarina käytin otuksen loikkaa hyväkseni, ryntäsin kohti ja käytin sekä omaani että otuksen vastaliikettä hyväkseni iskiessäni sitä lyömämiekallani. Otus putosikin kahtena puolikkaana taakseni. Tässä vaiheessa linnunkuvatus kuitenkin hyökkäsi uudestaan. Yritin väistää, mutta lintu sai survaistua kunnioitusta herättävä nokkansa kuitenkin jalkaani, josta kuului ilkeä rusahdus, kun jalkani taittui suoraan kulmaan toisen puolen luun tullessa ihon läpi ulos. Nyt päätin jo huutaa kavereita apuun. Kavereiden tullessa lintuotus vuorostaan päätti ryömiä seinänrakosesta ulos ja lentää pois.

Kaverini olivat kuitenkin melko neuvottomia pahan näköisen jalkavammani kanssa... muut paitsi Viho. Tuskanhuudoistani välittämättä hän väänsi jalkani väkisin oikeaan asentoon ja onnistui lopulta tukkimaan myös verenvuotoni. Näin hän siis maksoi kätensä pelastamisen pelastamalla jalkani.

Huonon kuntoni vuoksi päätimme jättää Borvarian tutkimisen toiseen kertaan ja palata Selfiaan hakemaan lisää varusteita. Matkalla poikkesimme linnakkeelle ja odotimme näkevämme vain savuavia raunioita. Linnake oli kuitenkin pystyssä, eikä taistelun jälkiäkään ollut näkyvissä. Varoitimme linnakkeen komentajaa tarai-heimolaisista ja kerrottuamme mitä meille oli tapahtunut palkkasi hän meidät lisävartijoikseen. Komentaja kertoi, että hän tarvitsisi palveluksiamme viikoksi, jonka jälkeen linnakkeen perustukset jätettäisiin paikalleen ja linnoitus rakennettaisiin valmiiksi vasta myöhemmin. Päätimme suostua, vaikka palkka olikin pieni, sillä Selfiassa joutuisimme itse maksamaan oleskelumme, kun taas täällä meille maksettiin siitä. Itselleni pyysin kirjoitusvälineitä ja sainkin niitä. Nyt minulla olisi vihdoin mahdollisuus kopioida elämän eliksiirin salaisuus Jaconiaksi. Minun ei huonokuntoisena myöskään tarvinnut ottaa osaa vartioon, mutta minulle päätettiin kuitenkin maksaa sama palkka Vihon ylistettyä tarpeeksi ampumataitoani.

Kaksi päivää sujuikin rauhallisesti, minun kirjoitellessani alkemiareseptiä valmiiksi. Kolmantena päivänä aamupäivällä Tymon huomasi paimentolaisratsastajan tarkkailemassa leiriä. Ilmoitettuaan asiasta komentajalle, piti tämä puhuttelun, jossa toivoi leirin saavan työn valmiiksi jo samana iltana jotta mukana ollut viinitynnyri saataisiin avattua. Leirin työntekijät pistivätkin hihat heilumaan ja saivat kuin saivatkin perustukset kaivettua iltaan mennessä suunnilleen valmiiksi, tiedä sitten miten suuri osuus viinitynnyristä muistuttamisella oli - itse uskon, että tieto paimentolaisten meille antamasta kohtelusta sekä Tymonin näkemästä paimentolaistiedustelijasta vaikutti ehkä enemmän.

Neljäntenä päivänä lähdimme kohti Selfiaa. Itse jouduin harmillisesti keskeyttämään reseptin kopioimisen, mutta pääsisihän sitä vielä Selfiassa jatkamaan. Matka Selfiaan sujuikin sitten yllättävän rauhallisesti.

Selfiaan päästyämme jatkoin reseptin kopiointia vielä kaksi päivää. Tämän jälkeen kysyin majatalon isännältä Selfian parhaan alkemistin nimeä. Mies kertoi Varronin olevan parhaan ja neuvoi minulle miehen osoitteen. Löydettyäni putiikin siellä oleva mies katseli minua nenänvarttaan pitkin, mutta kysyi kuitenkin, mitä praedorille saisi olla. Kyselin siis elämän eliksiiriä, jonka valmistusta mies ei kuulemma osannut. Kyselin osasiko mies borvarian kieltä, jonka mies vastasi taitavansa. Niinpä vetäisin borvariankielisen reseptin taskustani ja sanoin miehen luultavasti olevan kiinnostunut hallussani olevasta reseptistä. Mies tarkkaili paperiani pitkään ja hartaasti, jonka jälkeen olin 50 kultarahaa rikkaampi. Tosin annoin 37 kultarahaa ja viisi hopeaa kavereilleni, paitsi Viholle joka ei ollut paikalla ja jonka osuuden Lev otti itselleen, hän kun oli 20 kultarahaa aikanaan lainannut Vihon käden parantamiseen.

Päätimme kuitenkin lähteä takaisin Borvariaan vasta sen jälkeen, kun jalkani olisi parantunut. Viho päätöstä tietysti vastusti, sillä hänen saamansa hopearahat olivat hävinneet jo ensimmäisenä iltana. Niinpä hän alkoikin olla poissa porukasta entistä enemmän, ties millä asioilla. Eräänä päivänä ollessamme illallisella kapakka yhtäkkiä hiljeni. Katsellessamme mistä moinen hiljeneminen johtui, näimme ovella kuusi mustaa kissaa. Tunnistin pissapoika-Falmahin jo kaukaa pelkästä kusenhajusta ja kerroinkin epäilystäni kavereilleni. Pian kissat suuntasivatkin pöytäämme ja kertoivat meidän olevan pidätettyjä, joskaan syytä miehet eivät sanoneet. Kissojen johtaja oli todellakin Falmah, jonka kaverinikin voihkaisten totesivat, eivätkä tahtoneet suostua pidätykseen. Falmah kertoi ohjeenaan olevan meidän kiinniottamisemme elävänä, joskaan ei välttämättä ehjinä. Suostuttelin pojat kuitenkin luovuttamaan aseensa, sillä tiesin, että mustien kissojen tappamisesta nousisi sellainen kohu, että olisimme henkipattoja lopun ikäämme. Sitä paitsi en uskonut mustien kissojen meille mitään mahtavan, kun emme mitään väärää olleet tehneet.

Falmahin kunnioitus meitä kohtaan oli näemmä melkoisesti noussut viime näkemältä. Hän pistätti meidät kahleisiin ja siitä huolimatta määräsi kaksi vartijaa aina lähettyvillemme olimmepa sitten syömässä, nukkumassa tai paskomassa. Mieskin oli mahdollisesti kuullut meidän peitonneen 20 paimentolaista puolessa päivässä.

Meidät pistettiin vaunuihin ja meitä lähdettiin viemään takaisin Farrigniaa kohti. Vihoa he eivät olleet löytäneet, joten seurassani olivat vain Lev ja Tymon. Farrigniassa meidät - kuten arvata saattoikin - vietiin Mustaan huoneeseen, jonka ahtaisiin (joskin hyvin kalustettuihin) selleihin meidät majoitettiin. Seuraavana päivänä meidät vietiin erääseen isoon neuvotteluhuoneeseen, jossa eräs velho (kahden apurin seuratessa vierestä) kuulusteli meitä paimentolaisvälikohtauksen johdosta. Kuulustelun jälkeen meidät vietiin takaisin selliimme ja seuraavana päivänä meidät vietiin takaisin kolmikon eteen. Saimme kuulla, että kuten olin jo arvannutkin, paimentolaisvelho todellakin oli murhattu ja että velhot epäilivät voimakkaan demonin tulleen Borvariasta Jaconian puolelle. Paimentolaiset olivat luulleet meidän olleen vastuussa murhasta, mutta velhot onneksi pystyivät toteamaan meidät syyttömiksi. Meidät päästettiin kahleista velhon naristua meille jotain kypäräkeikan epäonnistumisesta. Kerroimme Levin kanssa oman näkemyksemme asioista, jonka jälkeen velho yritti huvittaa itseään pistämällä meidät iskemään itseämme turpaan, hymynpuutteestaan päätellen tässä kuitenkaan onnistumatta.

Lopulta meidät päästettiin vapaaksi ja melkein kaikki omaisuuskin oli säästetty. Minun mustan kissan kypärää muistuttava silmikollinen viritykseni oli kuitenkin korjattu parempaan talteen, ehkäpä mustat kissatkin olivat huomanneet silmikon edun ja kopioivat nyt paraikaa kuumeisesti ideaani itselleen. Minulle kuitenkin maksettiin kypärästä käypä hinta, parannuksenikin huomioon ottaen, joten en viitsinyt ruveta asiasta riitelemään. Ilmoitin miehille kuitenkin vielä, että olin kyllä valmis tekemään edelleen yhteistyötä Mustan huoneen kanssa, kunhan en joutuisi tekemään sitä persenetolla, kuten viimeksi.

Ulos päästyämme huomasimme hämmästykseksemme, että olikin jo sunnuntai, vaikka muistikuviemme mukaan kun meidät oli tuotu Mustaan huoneeseen kaksi päivää sitten, oli ollut vasta keskiviikko. Kaksi päivää oli siis kadonnut jonnekin. Ilmeisesti velhot olivat kuulustelleet meitä syvällisemmin kuin olimme tietoisia. Onneksi emme muista miten tai tiedä mitä muuta ovat tehneet...

Pääsin nyt viimeinkin viemään kopioimani reseptin Lavennorille. Olmi nosti reseptiä tutkittuaan kuitenkin heti kätensä pystyyn ja kieltäytyi maksamasta reseptistä, kun ei sitä kuitenkaan osaisi tehdä. Sen sijaan hän olisi halunnut myydä reseptin, mutta kieltäydyin asiasta jyrkästi. Sain kuitenkin naamastani nyrkiniskut parannettua, sillä Lavennor kehotti minua tekemään parantavaa lientä ja jos saisin sitä tehtyä kaksi annosta saisin pitää itse toisen. Yritin vielä toistakin tupla-annosta, mutta se ei tällä kertaa valitettavasti onnistunut, nähtävästi ainesosana käytetyt parantavat yrtit olivat vanhentuessaan menettäneet hiukan tehoansa.

Sellainen oli tarina tämänkertaisesta Borvarian retkestämme, täytyypä jutella kavereiden kanssa, yritämmekö jälleen Borvarian retkeä vai suostuvatko nämä yhteistyöhön Mustan huoneen kanssa, jos saan hommattua Falmahin tilalle jonkun yhteistyökykyisemmän vastapelurin.

Käsittääkseni nimittäin niiden leiriin murhattujen praedorien toveri oli - kuten meitä kuulusteleva velhokin oli kaiketi arvellut - aikanaan koskenut johonkin demonia hallussaan pitävään esineeseen ja jouduttuaan demonin riivaamaksi teeskennellyt halvaantunutta, jolloin purilaiden jäljet, jotka leirissä olin nähnyt, eivät tulleetkaan aarteiden, vaan miehen - tai demonin miehen hahmossa - takaisin raahaamisesta. Myöhemmin demoni oli päättänyt kiittää praedoreita siitä, että ne olivat tuoneet tämän Jaconian puolelle tappamalla miehet ja sen jälkeen lähistöllä olevan paimentolaisvelhon.

Seuraavaan tarinaan