(Tämä seikkailu perustui Ville Vuorelan kirjoittamaan seikkailuun Sielun peili.)

Päästyämme sunnuntaina Mustasta huoneesta ei minulla ollut enää aikaa kokeilla elämän eliksiirin valmistusta. Niinpä päätin jättää sen maanantaiaamuun. Yön aikana oli kuitenkin nähtävästi tullut keväinen tuulensuunnan muutos, sillä tuuliviiri Lavennor, joka eilen oli nurissut toista parantavan liemen annosta tehdessäni, ettei oikeastaan tarvinnut kuin yhden pullon, vaatikin nyt, että jos käyttäisin toisen pullon lientä elämän eliksiirin valmistusyritykseen, täytyisi minun tehdä uusi pullollinen lientä tilalle. Olmi ei tunnu olevan koskaan tyytyväinen, tapahtuipa sitten niin tai näin. Päätinkin siis siirtää elämän eliksiirin tekemisen toiseen kertaan.

Kun en voinut käyttää aikaani mihinkään muuhunkaan hyödyllisen, päätin lähteä Punaiseen rukoilijasirkkaan. Matkalla päätin kuitenkin käydä Mustassa huoneessa hakemassa hiukan lisätietoja tästä paimentolaisvelhon surmanneesta demonista. Kysyinkin kansliassa, olisiko Mustalla huoneella ketään Falmahia parempaa neuvottelukumppania mahdollisia myöhempiä yhteistöitä silmälläpitäen, mutta kansliassa vain kerrottiin, että Musta huone olisi muka ennenkin menestyksekkäästi tehnyt yhteistyötä praedoreiden kanssa. Ehdotinkin, että jos huoneella ei ole ketään Falmahia parempaa neuvottelukumppania, voisin ryhtyä itse neuvottelukumppaniksi praedorien kanssa käytäviin neuvotteluihin. Kansliassa otettiinkin yhteystietoni ylös, joskin he kertoivat, että minua tuskin tultaisiin valitsemaan neuvottelukumppaniksi. Sanoin asian olevan minulle yhdentekevää, sillä tiesin, että praedorit tuskin niiden kanssa tällä hetkellä edes neuvottelisivat, johon kanslisti vastasi repimällä paperin, jolla yhteystietoni olivat.

Halusin kuitenkin keskustella tästä demoniasiasta jonkun muun, kuin Falmahin kanssa, jolloin minulle kerrottiin, että eräällä Gopra-nimisellä Mustien kissojen komentajalla olisi aikaa ottaa minut vastaan. Kyselinkin mieheltä kaikenlaista demoniin liittyvää, mutta mies ei kuitenkaan suostunut paljastamaan edes tapetun paimentolaisvelhon ikää, joskin velhon nimen mies kertoi olevan Ogannos. Voisinhan yrittää onkia paimentolaisilta selville velhon ikääkin. Tosin epäilin, että paimentolaiset eivät sitä enää suostuisi kertomaan, kun viime reissullamme aiheutimme tuhon niin monille paimentolaismiehille, vaikkakaan meille ei silloin annettu juuri vaihtoehtoja asian suhteen.

Lisäksi kyselin mahdollisia merkkejä demoneita sisällään pitävistä esineistä, mutta mies kertoi, ettei oikein itsekään tiennyt, mistä kyseiset esineet tunnistaisi. Velhot kyllä saisivat asian selville, mutta niiden palvelukset maksaisivat rutosti. Musta huone kieltäytyi esineiden tunnistustarkoituksesta, joskin Gopra myönsi, että Musta huone olisi toki kiinnostunut tietämään, mitä Borvariasta milloinkin tuotaisiin Jaconiaan. Lopuksi kertoilin vielä, että praedorien kanssa palkkioista neuvoteltaessa kannattaisi ainakin maksaa ylläpitokustannukset näiden puolesta, mutta tästä Gopra oli jyrkästi eri mieltä. Katsokoot siis Mustassa huoneessa peiliin, jos eivät praedoreita tahdo enää töihin saada.

Lähdettyäni Mustasta huoneesta kuljin Punaiseen rukoilijasirkkaan. Silloin olikin päivän järkytyksen vuoro, sillä ensimmäinen asia, mitä Sirkassa näin oli tuon kirotun Vihonpoikasen tervehdys. Vastasin tervehdykseen happamin naamoin ja sain kuulla, että Vihokin oli saatu kiinni, tosin nukkuessa ja Selfian vartijoiden toimesta, joten hänkin oli päässyt Mustan huoneen sellejä katsastamaan, joskin vain päiväksi.

Aloimme siis saman tien suunnittelemaan uutta Borvarian retkeä, joskin Lev oli huoneessaan jälleen kerran mahataudissa, tosin tällä kertaa krapulan aiheuttamassa. Kerrottuani suunnitelman oli Levkin jo kerinnyt toipumaan, joten jouduin yksin tein myös kertaamaan suunnitelman, mistä oli tietysti se hyöty, että ehkä Tymon ja Vihokin sentään jotain suunnitelmasta ymmärsivät, kun sen kahteen kertaan kuulivat.

Olin tällä kertaa suunnitellut, että menisimme samalle joelle, jolla olimme viimeksikin olleet, mutta tällä kerralla emme ylittäisi sitä heti, vaan jatkaisimme sen vartta melkein Borvariaan asti, jolloin näkisimme jatkuisiko suo Borvarian puolelle, vai päättyisikö se jo ennen, jolloin voisimme ylittää sen suvantopaikan kautta ja suunnata heti sen jälkeen kovemmalle maalle. Jos suo jatkuisi Borvariaan saakka täytyisi vain mennä Borvariaan tällä puolella, jolloin voisimme yrittää etsiä viimekertaisen linnakkeen ja mahdollisesti yrittää yöpyä siellä, jolloin pääsisimme seuraavana aamuna pitemmälle Borvarian puolelle, varsinkin jos meillä olisi hevoset mukana.

Suunnitelma päätettiin hyväksyä pienen väittelyn jälkeen, jolloin ehdotin, että lähtisimme jo saman tien Borvariaan. Tymonille ja Viholle tämä ei kuitenkaan sopinut, sillä miehet olivat nyt lemmen tarpeessa (jopa siinä määrin, että Tymonkin, joka ennen oli väittänyt luottaneensa vain maksuttomaan lempeen, tunnusti tietävänsä erään hyvätasoisen ilotalon). Lähdin siis takaisin Lavennorin luokse, kun minulle jäi nyt aikaa kokeilla sitä elämän eliksiiriäkin, Vihon lähtiessä jo juomaan pohjia illanviettoa varten.

Elämän eliksiiri ei - kuten olettaa saattoikin - onnistunut. Jouduin siis tekemään pullollisen parantavaa lientä Lavennorille. Tällä kertaa onnistuin jälleen tupla-annoksessa, joskin toisen pullon päätin pitää itse, kun tällainen järjestely oli viime kerrallakin Lavennorille sopinut. En tosin viitsinyt asiasta olmille mitään mainita, sillä minulla oli jo muutenkin hyvässä muistissa vanhuksen viimeöinen ailahtelevaisuus.

Seuraavana päivänä päätin yrittää vielä vireyden liemen valmistusta, johon Lavennor suostui, joskin oli kuulemma ajatellut reseptin myymistä, kun ei itse ollut sitä oppinut valmistamaan. Lavennor taisi kuitenkin tulla toisiin aatoksiin, kun kolmen tunnin kuluttua nöyryytin olmia vieden yläkertaan pullollisen kyseistä lientä sanoen, ettei hänen oikeastaan kannattanut reseptiä myydä. Päätin vielä kokeilla unijauhettakin, jossa viime kerralla olin surkeasti epäonnistunut, ja tällä kerralla sainkin sitä tehtyä peräti kaksi annosta, siitäkin huolimatta, että praedortoverini olivat löytäneet majapaikkani, ja kuulin järkytyksekseni Vihon äänen huutelevan minua yläkerrassa. En kuitenkaan keskeyttänyt koetta, vaan päätin mennä miesten tykö vasta, kun olin saanut jauheet valmiiksi. Vihokaan ei onneksi tullut minua häiritsemään, sillä Lavennor oli keksinyt sanoa, että kokeen keskeyttäminen voisi aiheuttaa räjähdyksen, jolloin Lev ja Tymon olivat saaneet Vihon vietyä takaisin Rukoilijasirkkaan, vaikka tämä kuulemma olisi kovasti halunnut nähdä oikean räjähdyksen.

Pimitettyäni unijauhettakin pullollisen itselleni lähdin vauhdilla kohti Rukoilijasirkkaa. Sain kuulla, että miehet olivat saaneet eräältä kuningattaren suosiossa olevalta paroni Edrim Talcarilta työtarjouksen, jossa meitä pyydettiin tutkimaan kuka oli myrkyttänyt hänen poikansa Thelimin hulluksi. Ainoaksi johtolangaksi kaverini olivat saaneet pojan kantailotalon - Vihreän luolan - nimen. Pojan kohtalosta oli ankarasti kielletty kertomasta mitään ulkopuolisille. Pojat olivatkin suostuneet tehtävään ja kertoneet minunkin tulevan mukaan, mistä tosin en vähävaraisena ollut kovinkaan pahoillani. Päätimme lähteä vaateostoksille mennäksemme illalla Vihreälle luolalle, joskin ajattelimme ensin syödä jotain.

Tultuamme takaisin huoneesta (en tiedä, oliko se Levin vai Tymonin, Vihon se ei ainakaan ollut, sillä siellä olisimme pyörtyneet hajun vuoksi) jotain hämärää oli tapahtumassa, sillä henkilökunnan sijaan talossa oli noin tusinan verran kirvein ja nuijin aseistautuneita miehiä. Praedoreina emme kuitenkaan tästä hätkähtäneet, vaan komensimme miehiä vapauttamaan heti henkilökunnan tai saavansa vastata seurauksista. Tässä vaiheessa sisään tuli eräs valkeahiuksinen silmäpuoli vanhus (kaverit kertoivat, että mies muistutti niin kovasti itseään paronia, että epäilivät miestä lähisukulaiseksi), joka tarjosi meille rahaa, jos kertoisimme miksi meidät palkannut paroni oli halunnut palveluksiamme. Me emme sitä kertoneet, jolloin mies menetti malttinsa ja alkoi uhkailla meitä. Mies väitti hallitsevansa kaupungin yötä ja väitti, etteivät paroni ja tämän palveluksessa oleva hirviö pystyisi meitä suojelemaan. Tämän sanottuaan mies lähti, mutta sanoi vielä palaavansa asiaan.

Syönnin jälkeen päätimme lähteä vaateostoksille ja illalla menimme Vihreän luolan luo. Naamioituja aatelismiehiä tuli jatkuvalla syötöllä sisään, joskin aatelisten vähäjärkiseen tapaan vaunuilla ja kantotuoleilla, jolloin olisi ollut helppo jäljittää, mistä naamiomiehet olivat lähteneet. Meitä ei kuitenkaan meinattu päästää sisälle, sillä kauppiastasoisista vaatteista vartijat arvasivat, että olimme praedoreita. Emme kiistäneet asiaa, sillä tiesimme praedorien maineen rahamiehinä, ja saimmekin erään vartijan lahjottua viemään meidät talon johtajattaren, rouva Aducan luo.

Arvelin noin tasokkaan ilotalon johtajankin olevan joku hemaisevan näköinen kaunotar, mutta ovesta kuuluva karkea vastaus sai pikemminkin ajattelemaan jotain valtavan kokoista läskiä, jollaisia vanhat ilotalon pitäjät monesti olivat. Emäntä tosiaan olikin valtavan kokoinen, mutta läskiä ei emännällä ollut nimeksikään. Sen sijaan naikkonen oli päästä varpaisiin asti täynnä lihaksia ja arpia, joista eridutkin voisivat olla kateellisia. Osa arvista kertoi meille Borvarian kokeneille heti mistä oli kysymys - tuo naikkonenhan oli entinen PRAEDOR!!!

Nainen tunnisti meidät yhtä hyvin kuin mekin tunnistimme hänet ja auttoi meitä vanhan kunnon ammattikunnan edustajia ilmaiseksi, joskin Viho rakastuneesti tarjosi itseään maksuksi. Nainen ei kuitenkaan Vihosta kiinnostunut, eikä onneksi meistä muistakaan, sillä mikään kaunotar tuo rouva ei ollut, joskin silkasta kunnioituksesta olisi luultavasti saanut kenet tahansa meistä petikumppanikseen. Itse ainakin olisin katsonut viisaimmaksi suostua.

Emäntä kertoi meille, että Thelimin heittiö oli saanut jonkin aikaa sitten porttikiellon kyseiseen ilotaloon haluttuaan maata asiakkaidenkin kanssa. Nainen ihmetteli vielä, miten niin suoraselkäisestä isästä olikin mokoma vetelys voinut saada alkunsa. Lisäksi hän kertoi meille pojan mukana pyörineiden perskärpästen nimet (kaksi aatelismiestä joiden nimet olivat Loram Hadar ja Uln Miradis sekä kauppias jota haukuttiin nimellä Kern Dauron) ja tiesi lisäksi Kern Dauronin osoitteenkin. Kertoipa vielä muidenkin aiemmin päivällä kyselleen samaa osoitetta, jolloin lähdimme kiireen vilkkaa etsimään miestä.

Matkalla poikkesimme kuitenkin vielä Sirkassa - joka olikin matkan varrella - vetämässä haarniskat niskaamme, ja lähdimme sitten kiireellä emännän antamaan osoitteeseen. Jossain vaiheessa matkaa meidät sokaistiinkin, mutta väijyttäjät totesivat kiroillen meidän olevan praedoreita ja ottivat jalat alleen ennen kuin kaverini kerkisivät sokeudestaan toipumaan. Jatkoimme matkaa talolle missä meitä ensimmäiseksi tervehdittiinkin jousella.

Viho ja Tymon hyökkäsivät etuovelle minun ja Levin mennessä takaovelle varmistamaan, etteivät miehet pääsisi pakoon. Viho kerkisikin mennä sisälle, mutta joutui saman tien maastoutumaan sisällä olevan miehen heittäessä häntä jollain pullolla. Pullo meni ohi särkyen kuitenkin oviaukolla, jolloin siinä paljastui olevan roihulientä, joka sulki Tymonilta pääsyn oviaukolle. Meillä Levin kanssa ei mennyt takaovella yhtään sen paremmin, sillä vaikka yritimme ovea avata sekä hevosen avulla, että omin voimin, emme saaneet mitään aikaan.

Sisällä oleva Viho sen sijaan totesi olevan yksin kymmentä vastassa, joista kolmella oli lisäksi jousi, joten tilanne näytti todellakin epätoivoiselta, jonka sisällä olleet miehetkin totesivat Vihon tapettua heistä viisi ja riisuttua kaksi muuta aseista. Tässä vaiheessa tulikin alkoi hiipua oviaukolla, jolloin Tymonkin pääsi sisään ja alkoi leikkiä kissaa ja hiirtä yhden miehen kanssa. Mekin huomasimme Levin kanssa, ettemme takaovella pystyneet Vihoa auttamaan, joten lähdimme takaisin etuovelle. Ratsuni ansiosta pääsin kuitenkin etuovelle ennen Leviä, joka oli jalkamiehenä ja totesin tilanteen olevan hallinnassa Tymonin leikitellessä yhtä miestä leikellen ja Vihon ajaessa takaa suin päin pakenevaa jousiampujaa. Itse otin kiinni (ja hengiltä) kaksi aseista riisuttua pakenijaa, Levin jäädessä tällä kerralla sivustaseuraajaksi.

Vartijatkin tulivat pikku hiljaa paikalle, jolloin sepitimme heille tarinan, jonka mukaan olimme isännän ystäviä (mikä oli täyttä puppua) ja olimme tulleet häntä tapaamaan, kun meitä oli alettu ampumaan jousella (mikä vuorostaan olikin totta). Vartijoiden kanssa kiersimme talon, löysimme pari palvelusväkeen kuuluvaa murhattuna ja lopuksi aloimme kellaria tutkiessamme kuulla rivoa ja sammaltavaa laulunhoilotusta. Löysimmekin itsensä isännän täydessä seilissä yhdestä melkein täysinäisestä viinitynnyristä, johon mies oli nähtävästi piiloutunut, mutta ajatellut aikansa kuluksi vähän ryypiskellä, kunnes oli niin seilissä, että paljasti itsensä. Onneksi olimme tulleet ajoissa paikalle, sillä muuten miehelle olisi käynyt kuten palvelusväelleen, joka löytyi talosta murhattuna. Vartijatkin kertoivat erottavansa praedorit salamurhaajista ja jättivät isännän haltuumme selviämään. Lisäksi kaksi vartijoista jäi seuraamme antamaan meille virka-apua.

Oltuamme hetken talossa, kuuli vartiossa oleva Tymon ulkoa kavionkopsetta, joka pysähtyi talon edustalle. Tymon herätti meidät ja hetken kuluttua ovelle tultiinkin koputtamaan. Ovella olikin se aiemmin päivällä kohtaamamme valkohapsinen silmäpuoli, jonka pojat olivat kertoneet kovasti muistuttavan paronia, joka oli meidät palkannut. Mies tarjosi meille sataa kultarahaa vangistamme, mutta me kieltäydyimme jälleen. Niinpä mies poistuikin ja käski miestensä hyökätä. Tässä vaiheessa tunsimme kaikki jotain outoa tapahtuvan ja kun menin ikkunalle katsomaan, näin että suurin osa miehistä seisoi paikallaan kuin jokin k-kirjaimella alkava häissä.

Miesten johtajakin katseli hämmästyneenä eräälle kujalle, jonka jälkeen mies alkoi jälleen höpistä jotain hirviöstä. Katselin itsekin jousi tanassa kujalle ja toden totta, sieltä alkoikin näkyä kaksi valkoisena hohtavaa silmää. Odottelin kuitenkin parempaa ampumakohdetta, kunnes lopulta pistin jouseni pois ja aloin nauraa helpottuneena. Kujalta nimittäin käveli esiin velho, joka oli kaiken lisäksi tosi vanhan näköinen. Valkohapsi alkoi uhkailla velhoa demoniritareilla, kun mies oli sekaantunut kuolevaisten asioihin, jolloin velho pisti miehen viiltämään miekallaan haavan kurkkuunsa, joskaan ei liian syvää. Mies saikin tarpeekseen ja pakeni perskärpäsineen, velhon tullessa taloomme odottamaan loppuyöksi.

Ennen nukkumaanmenoa velho - nimeltään Aristrakis - kertoi meitä uhkailleen miehen olevan itsensä paronin petollisen kaksoisveljen Radric Talcarin. Mies oli kuulemma syntynyt heti paronin jälkeen ja oli koko ikänsä ollut kateellinen arvonimen perijälle. Rahojensa avulla mies oli saanut melkoisen vallan kaupungin alamaailmassa, olipa kerran ollut mukana tukemassa jopa itseänsä kuningatar Liana Madaa vastaan tehtyä vallankaappausyritystä. Jos vallankaappaus olisi onnistunut, olisi paroni nimittäin kuningattaren tukijana joutunut hirteen, jolloin Radric olisi itse päässyt paroniksi paronin paikalle.

Seuraavana päivänä veimme Kern Dauronin paronin luokse kuulusteltavaksi. Mies ei tosin ollut vielä puhekunnossa, sillä hänen yleinen vastauksensa kaikkiin kysymyksiin oli vuosisadan krapulaa potevan miehen epätoivoinen vastaus: "Älä huuda niin kovaa!" Myöhemmin toivuttuaan mies suostuikin (Vihon harmiksi vieläpä ilman kidutusta) puhumaan ja kertoi hänen murhaansa yrittäneiden miesten olleen jotain kultisteja järjestöstä nimeltä "Oraakkelin lapset".

Mies kertoi, että he olivat itsekin Thelim Talcarin, Uln Miradisin ja Loram Hadarin kanssa olleet kyseisen kultin jäseninä. Olivat kuulemma olleet Iloisen paimenen tavernassa ryypiskelemässä (kuinkas muutenkaan?), kun sinne oli alkanut kerääntyä viininpunaisiin kaapuihin pukeutuneita tyyppejä. Aatelispojat olivat menneet tekemään tuttavuutta miesten kanssa ja saaneet kuulla näiden olevan kauppiaita, jotka olivat liittyneet kulttiin nimeltä Oraakkelin lapset (siitä hassut kaavut). Miehet olivat kuulemma oraakkelin ennustusten avulla onnistuneet ansaitsemaan kaupoillaan yllättävän hyvin rahaa.

Aatelispojat innostuivat tietysti asiasta ja päättivät itsekin kokeilla moisen oraakkelin ennustuksia. Kultin pyhäkössä katakombeissa (jonne pojat oli viety silmät sidottuina) oli kuitenkin selvinnyt, että oraakkelille oli vietävä lahjaksi ihmisuhreja, - Kern arveli kyseessä olevan orjakaupan, joskin itse aloin jo tässä vaiheessa epäillä jotain paljon pahempaa - jotka vietiin luolan takaosasta lähtevään tunneliin. Tästä vastineeksi oraakkeli oli ennustanut lahjojen tuojille.

Pojille itselleen ei ennustettu mitään, koska nämä eivät olleet lahjojakaan tuoneet. Niinpä pojat tylsistyivät odottamiseen ja Thelim Talcar oli alkanut avoimesti epäillä oraakkelin kykyjä keskeyttäen samalla tilaisuuden. Oraakkeli oli edelleen itsepintaisesti väittänyt pystyvänsä ennustamaan tulevaisuutta - taito, johon edes muinaiset velhokuninkaat eivät olleet pystyneet. Thelim alkoi pilkata oraakkelia, väittäen tätä hulluksi, kun uskoi olevansa velhokuninkaitakin mahtavampi. Kern väitti muistelevansa, että väittelyn jatkuessa oraakkelin äänikin olisi tämän kiivastuessa muuttunut metalliseksi ja väitti nähneensä vilaukselta jopa tämän punahehkuiset silmät (mikä edelleen lisäsi omia epäilyksiäni). Loppujen lopuksi muut kultistit olivat lähteneet huoneesta, kun taas oraakkeli oli kuulemma halunnut jatkaa väittelyä Thelimin kanssa kahden. Seuraavana päivänä Thelim oli löydetty katuojasta, josta herättyään tämä oli alkanut käyttäytyä kuin mielipuoli.

Paroni vei meidät vielä katsomaan Thelimiä, jolloin kaikkien johtolankojen tuloksella saatoin tulla vain yhteen johtopäätökseen: oraakkeli oli demoni, jopa aika voimakas sellainen. Thelim nimittäin tuntui hulluudessaan käyttäytyvän myös kaikkien luonnonlakien vastaisesti - mies nähtävästi pystyi yhtä hyvin juoksemaan seinää tai kattoa kuin lattiaakin pitkin. Myös velho tuntui miestä kovasti harmittavan, mutta seinään kahlehdittuna tämä ei pystynyt hyökkäämään velhon kimppuun, vaikka yritys olikin kova.

Dauronin tietojen perusteella asiasta päätettiin neuvotella, joskin velho joutui taikakeinoin sulkemaan Vihon suun tämän häiriköinnin vuoksi (nähtävästi poika oli käynyt viime yönä muiden nukkuessa salaa maistelemassa Dauronin viinivarastossa). Paroni oli koko ajan olettanut myrkytyksen takana olevan jonkin kateellisen aatelissuvun, mutta minä kerroin hänelle oman olettamukseni ja ehdotin jutun käsittelyn antamista Mustalle huoneelle. Aristrakis ja paroni päättivät kuitenkin neuvotella vielä kahden kesken asiasta ja niinpä me koetimme kuluttaa aikaamme kuten parhaiten taisimme, mikä aatelismiehen kartanossa oli helpommin sanottu kuin tehty. Lopulta kuitenkin meidät vietiin kaksikon luo erään kolmannen miehen (paronin koiramestari, joka totteli nimeä Volnis) kanssa.

Miehet olivat päättäneet, että palkattaisiin porukka, joka lähtisi majatalosta lattialuukun kautta viemäreihin ja sieltä edelleen Rouppo-koiran opastamana kultistien piilopaikkaan. Meiltä kysyttiin tyytyisimmekö sataan kultarahaan vai lähtisimmekö edelleen jatkamaan tehtävää. Koska muut porukasta olivat jatkamisen kannalla, päätin minäkin jatkaa.

Pukeuduimme kultistien kaapuihin ja menimme Iloiseen paimeneen. Tavernassa isäntä seurasi perässämme kellariin ja halusi, että maksaisimme vuokrarästit tällä kerralla. Tymonin uhattua miestä miekalla uhkasi tämä kertoa käytöksestämme itselleen oraakkelille. Kerroimme, että voisimme kyllä viedä terveiset, kun itsekin olimme menossa oraakkelia tapaamaan - tai itse asiassa tappamaan, mutta sitä emme sentään isännälle kertoneet. Jatkoimme Roupon kanssa matkaa katakombeihin, ja vaikka itse huomasimme aina silloin tällöin soihtujen valoja, kukaan ei tuntunut huomaavan meitä. Lopulta tulimme erääseen käytävien risteykseen, jossa pari tyyppiä (nainen ja mies) alkoivat uhkailla meitä veitsillä. Vedin lyhyen miekkani kertoen, että minulla oli suuremmat aseet, jolloin kaksikko sai tarpeekseen ja lähti pinkomaan pakoon sivukäytävää pitkin. Tutkittuamme asiaa huomasimme, että kyseessä ollut parivaljakko oli ollutkin vain taskuvaraspari saaliinjaolla, mutta jäljellejääneistä lompakoista ei mitään hopearahoja kummempia löytynyt.

Jatkoimme matkaamme ja lopulta tulimmekin vankan näköiselle ovelle, joka muistutti Dauronin kuvausta oraakkelin huoneen ovesta. Myös Rouppo tuntui kovasti olevan menossa huoneistoon, joten avasimme oven. Ovi tuntui aika raskaalta, mutta lukossa se ei ollut, joten astuimme sisään nyt autioon huoneeseen, joka itse asiassa näyttikin huoneelta, jonka Dauron oli kertomuksessaan kuvaillut. Rouppo tuntui olevan tyytyväinen, kun oli johdattanut meidät huoneeseen, mutta kun ainoa toinen reitti huoneesta tuntui olevan oraakkelin tasanteen takana oleva käytävä, jonne uhritkin oli viety, jatkoimme matkaa käytävään. Käytävän seinät olivat täynnä muinaisia riimuja, joita itsekään en osannut tulkita, mutta mitään räjähdyksiä minun ja Roupon (joka oli taas saanut juonesta kiinni ja jäljitti kultisteja kuono maassa) osalle ei onneksi kuitenkaan tullut.

Jonkin matkan kuluttua tulimme umpikujaan käytävän päähän jonka päätyseinästä näytti olevan repäisty jotakin. Rouppo kuitenkin vei meidät sivuseinän luo, jossa olikin raollaan oleva salaovi. Kun vedimme salaoven auki kuului siellä olevasta käytävästä niin karmea karjahdus, että hiuksemme nousivat pystyyn, ja Rouppo oli vähällä kaataa minut yrittäessään rynnätä pakoon. Tämän jälkeen käytävästä alkoi kuulua ihmisten kuolemankiljaisuja. Me olimme kuitenkin praedoreita ja jossain määrin tottuneet muiden maailmoiden olentoihin, joten jatkoimme rohkeasti eteenpäin, joskin Viho vastusti väittäen, että ääni saattoi olla Torakyrvän ääni, vaikkei se kyllä minun mielestäni oikein ukkoselta kuulostanut. Niinpä jätimme Roupon Vihon haltuun, joka kuitenkin vietyään koiran ennustushuoneeseen päätti, että yksinolo oli pelottavampaa kuin kuolema ja - sidottuaan Roupon ovenkahvaan - päätti lähteä varovasti peräämme.

Kuljimme käytävään ja näimme paikalla vain kultistien riekaleiksi revittyjä jäännöksiä sekä outoja naarmuja seinissä. Jatkoimme kuitenkin rohkeasti matkaa ja jonkin aikaa kuljettuamme löysimme aatelispariskunnan - epäilemättä jollain kielletyllä lemmenseikkailulla - josta tyttö oli jo pyörtynyt ja mieskin vain shokissa toisteli sanaa "hirviö" osoittaen sormellaan erääseen sivukäytävään.

Sivukäytävässä naarmut jatkuivat ja jonkin aikaa kuljettuamme näimme myös outoa kipinöintiä käytävän perällä. Kipinöinti läheni ja pian näimme kaksi suurta lihansyöjäpetoa muistuttavaa otusta, jotka miltei äänettömästi syöksyivät kimppuumme iho kipinöiden. Heitimme soihtumme maahan ja vedimme miekat esiin. Itsevarmana iskin ensimmäistä petoa miekoillani päähän. Otus ei kuitenkaan tuntunut olevan iskuistani millänsäkään, mutta niiden puraisut sen sijaan kyllä tuntuivat. Vierelläni seisseeltä Leviltä nimittäin purtiin jalka melkein poikki ja minäkin sain kivuliaan osuman mahaani.

Tymon tuli auttamaan Leviä, ja minä huutelin Vihoa apuun. Viho ei kuitenkaan uskaltanut, kun väitti paikalla olevan kuitenkin Torakyrvän. Otukset kuitenkin iskivät uudestaan ja tällä kerralla oikea käteni meni käyttökelvottomaksi. Lisäksi aloin verenhukan ansiosta olla jo aika heikkona, mutta silloin huomasin Tymonin iskevän yhdeltä otukselta takatassun irti. Ennen shokkiin joutumistani - joka tapahtuikin heti kun otus ennätti iskemään minua kolmannen kerran, nyt jalkaani - kerkisin kuitenkin onneksi huutamaan Viholle, että Tymon onnistui jo haavoittamaan yhtä otuksista, jolloin Vihokin uskoi, että kyseessä ei voinut olla Torakyrpä, kun sitä ei Vihon käsityksen mukaan voinut haavoittaa kuin melalla.

Viho kerkisikin paikalle juuri kun Tymonilta repäistiin toinen käsistä poikki. Viho kuitenkin onnistui taisteluissaan tälläkin kerralla todella mallikkaasti. Mies iski melkein joka osumallaan ainakin yhden tassun irti Tymonin ja Levin estäessä otuksia käymästä Vihon kimppuun kaksin. Tymon ei tosin pysynyt enää kauaakaan pystyssä, sillä miehen kädentyngästä pulppusi verta kuin härän kurkusta. Mies onnistui kuitenkin ennen shokkiin joutumistaan lyömään yhdeltä pedolta pään poikki, jolloin otus katosi vain savuna ilmaan. Tämän huomattuaan Viho yritti saada yhtä otuksista vangiksikin. Poikanen yrittikin raahata tuolloin jo yksijalkaista petoa hännästä pois, mutta otuksen iho oli siihen aivan liian liukas. Viho yritti vielä saada viimeistäkin tassua iskettyä irti, mutta joutui huilaamaan väsyttyään liiaksi.

Otus ei kuitenkaan ryömimällä kimppuumme enää päässyt, jolloin käytävän perältä kuului taas samankaltainen karjaisu, jota olimme edellisellä kerrallammekin pelästyneet, joskin tällä kerralla vaimeampi. Äkkiä jäljellä oleva peto haihtui myös savuna ilmaan. Tällä välillä Viho ja Lev olivat löytäneet repustani parantavaa lientä, jota kaatoivat Tymonin haavoille. Miehen verenvuoto saatiinkin loppumaan, joskaan tajuihinsa Tymon ei vielä tullut. Minut sen sijaan saatiin haavojen hoidolla taas tajuihini, jolloin aloinkin ehdottaa miehille, että ottaisimme Levin ja Tymonin kantoon ja häipyisimme nopeasti paikalta.

Meillä oli kuitenkin mennyt jo liian kauan aikaa, jolloin itse demoni ilmestyi eteemme. Uskoimme jo loppumme tulleen, kun demoni äkkiä alkoikin puhua. Hän kertoi - aivan kuin olin arvannutkin - olevansa henkilö, jota kutsuttiin oraakkeliksi, tosin otus oli neljämetrisine ruhoineen (jonka piikit tuntuivat olevan tarpeeksi kovia naarmuttaakseen kiviseiniä) ja kymmenensormisine käsineen (jonka kynnet olivat lyhyen miekan kokoiset) tällä hetkellä kaikkea muuta kuin ihmismäinen. Demoni kertoi kuitenkin tarvitsevansa palveluksiamme ja kertoi, että hänen kainalossaan oleva suuri peili (joka oli nähtävästi revitty seinästä siellä riimukäytävässä) oli portti otuksen omaan maailmaan. Otus kertoi, että halusi meidän tuhoavan portin rikkomalla sen nurkkauksissa olevat taikakristallit, kun se itse oli mennyt takaisin omaan maailmaansa.

Sanoin, ettei demonin tarvinnut olla huolissaan siitä, ettemmekö noudattaisi sopimusta, sillä me halusimme varmasti demonin pois omasta maailmastamme aivan yhtä paljon kuin tämä itse halusi pois meidän maailmastamme. Kyselimme tosin oliko Thelimiä mahdollista parantaa, jolloin demoni kertoi, että Thelim oli jo kuollut ja hänen ruumiinsa oli vain tyhjyyden pedon riivaama ja väitti myös velhon tietävän asian ja haluavan jotain aivan muuta. Demoni sanoi vielä, että jos rikkoisimme sopimuksen ja peili jäisi ehjäksi se tulisi takaisin tappamaan meidät ja kaikki jälkeläisemme, vaikka siihen menisi tuhat vuotta. (Tuohon en kyllä uskonut, sillä tuhannen vuoden päästä praedoreilla olisi niin paljon jälkeläisiä, ettei se millään ennättäisi kaikkia tuhoamaan ennen kuin demoniritarit ja velhot tekisivät otuksesta selvää.) Tämän sanottuaan demoni laski peilin maahan ja työnsi kätensä siitä läpi jolloin peili imaisi koko valtavan demoniruhon sisäänsä.

Demonin mentyä Lev kyseli, mitä demoni oli mahtanut tarkoittaa puhuessaan velhon haluavan jotain aivan muuta. Minä epäilin, että demoni uskoi velhon havittelevan peiliä, jolloin pojat alkoivatkin miettiä, että tämä olisi varmaan valmis maksamaankin peilistä reilusti. Vastasin kuitenkin, että jos velho saisi peilin, tuhoaisi velho varmasti myös meidät todistajina ja vetäisin lyömämiekkani esiin tuhotakseni peilin, kuten demoni oli neuvonut. Lev tuumasi vielä, ettei kannattaisi lähteä söhläämään mitään omin päin, varsinkin jos velho haluaisi peilin, mutta sanoin, ettei tämä onneksi ollut muistanut kieltääkään tuhoamasta peiliä. Lopulta pojat kertoivat pesevänsä kätensä koko peilihommasta, mutta sanoivat, etteivät yrittäisi minua estääkään, mikäli halusin sen tuhota. Niinpä aloin iskeä kristalleja sirpaleiksi miesten poistuessa varmuuden vuoksi käytävästä.

Viimeisen kristallin tuhouduttua oletin jo peilin tuhoutuneen. Äkkiä sen pinta kuitenkin alkoi loistaa niin että oli pakko pistää silmät kiinni, vaikkei se paljoa auttanut sillä valo oli niin kirkas, että pystyin näkemään kaiken silmäluomienikin läpi. Jonkin ajan kuluttua valo kuitenkin imeytyi peilin läpi, jolloin tuli pilkkopimeää. Kaverini sytyttivät soihdunkin, mutteivät senkään valossa nähneet vähään aikaan yhtään mitään. Lopulta he silmien totuttua taas pimeään tulivat katsomaan olinko edelleen hengissä, jolloin näin, ettei peilistä ollut jäänyt jäljelle muuta kuin pelkät kultaiset raamit, joista Viho halusi tehdä kaulakorun.

Äkkiä myös Aristrakis ilmestyi paikalle. Velho onnitteli meitä hyvin onnistuneesta tehtävästä ja kertoi ettei peilissä ollut enää mitään maagista, joten saisimme kaikessa rauhassa myydä kehykset. Tämän jälkeen velho opasti meidät ylös viemäreistä ja paronin vaunuille. Lev ei tosin enää ollut mukanamme, sillä hänet näimme viemäreissä viimeisen kerran - hänhän oli haavoittunut ja sai vuotaa kuiviin. Hänen sijaansa velho onnistui kuitenkin taikomaan itsensä Thelim Talcarin, joka kuulemma "muistinsa menettäneenä" oli aivan toisenlainen kuin aiemmin. Linnassa oleva "vaihdokas" tietysti tuhottiin, kun sinne asti päästiin.

Paroni ei kuitenkaan olisi ollut halukas antamaan meille arvokkaita kehyksiä, vaikka olimme kaiken työnkin niiden eteen tehneet. Lopulta hän kuitenkin suostui, kun Aristrakis puhui hänelle järkeä. Velho sanoi, ettei itse saisi asiaan sekaantua, kun kehyksissä ei mitään maagista enää ollut. Lisäksi hän epäili, ettei paroni pystyisi pakoamme kehysten kanssa väkivalloin estämään (tai jos pystyisikin, menettäisi tämä suurimman osan ritareistaan hässäkässä ja olisi sen jälkeen salamurhaajien armoilla). Lain voimallakaan mies ei kehyksiä välttämättä saisi, sillä jos meillä olisi aatelisystäviä apunamme, nämä pystyisivät osoittamaan kehyksissä olevien riimujen ansiosta, että kehykset olivat luultavammin Borvariasta tai Warthista kuin paronin linnasta löytyneet.

Lopulta mies suostui antamaan meille kehykset, mutta niistä kateellisena ei halunnut sovittuja palkkioita meille maksaa. Lev - siis Thelim kuitenkin onnistui puhumaan isänsä ympäri kehuessaan urhoollista taisteluamme tyhjyyden petoja vastaan ja muistuttaen isäänsä myös, että tämä saattaisi myöhemmin kuitenkin tarvita praedorien palveluksia, joka ei varmasti onnistuisi, jos mies saisi huono maineen näiden keskuudessa. Poika näyttikin olevan paronin lellikki, sillä mies ei pystynyt Leviltä... siis tietysti Thelimiltä - vaikea muistaa, kun on niin tottunut puhumaan Levistä - mitään kieltämään ja niin saimme palkkiomme. Paroni tosin sanoi, että meidän olisi tämän jälkeen turha tulla enää mitään häneltä pyytämään.

Paroni järjesti kuitenkin juhlat Levin... poikansa Thelimin kunniaksi. Thelim antoikin illalla minulle jaettavaksi Levin varusteet, kun tämä oli ne viemäreistä kantanut ja oli jostain onnistunut päättelemään, että Lev oli tullut porukassa parhaiten toimeen juuri minun kanssani. (Thelim olikin - ainakin muistinsa menetettyään - luonteeltaan hyvin... Levmäinen josta tämä nimisekaannuskin tietysti osittain johtuu.)

Myöhemmin illalla Tymon - jonka kättä ei onnistuttu pelastamaan sen paremmin elämän eliksiirillä kuin velhon taikuudellakaan - oli humalapäissään päättänyt Vihon kanssa mennä tappamaan paronin. Miehet olivatkin suorasukaisen rehellisesti kysyneet vartijoilta, missä paroni oli, kertoen näille samalla luottamuksellisesti, että olivat menossa tappamaan miestä. Vartijat tietysti ymmärsivät yskän ja johdattivat miehet huoneisiinsa odottamaan paronia. He kehottivat miehiä odotellessaan lepäämään vuoteilla, sillä välin kun vartijat hakisivat paronin paikalle. Miehille annettiin tietysti myös viinaksia ja varmuuden vuoksi huoneen ovi lukittiin, etteivät miehet rupea omin päin etsiskelemään ja vielä eksy linnassa.

Seuraavana päivänä - tai pikemminkin iltana, Vihon ja varsinkin Tymonin krapulasta johtuen, mies kun oli ottanut vuosisadan kännin - menimme myymään kehykset. Niistä saimmekin ruhtinaalliset 1800 kultarahaa joka kolmelle - Levhän ei ollut enää mukanamme - jaettuna teki 600 kultarahaa mieheen. Lisäksi Levillä näytti olleen ruhtinaallisesti rahaa, jonka samalla jaoin miehille. Kolmen sijasta jaoin potin neljään osaan, jolloin yhdestä osasta tuli yhteisrahasto - Levhän oli aikanaan mukanamme ollessaan pitänyt itsekin sellaista. Tarjouduin itse pitämään yhteisrahastoa, mutta Tymon halusi sen itselleen, johon suostuinkin. Viho ei edes vastustanut, sillä hän oli itsekin tajunnut, ettei hänellä oikein tahtoneet rahat säilyä ja olisi aika turhauttavaa pitää rahoja mukanaan kun ei niitä itse saisi kaikkia käyttää.

Päästyäni takaisin Lavennorin putiikkiin kyselin, riittäisikö elämän eliksiirin yrityksestä maksuksi se, että olin tehnyt hänelle viimeksi vireyden lientä, jota mies itse ei ollut osannut edes valmistaa. Olmi vastasi vain tarvitsevansa käteistä, kun ei ollut saanut sitäkään liemipullollista myytyä. Mies sanoi vielä, että olisi luullut minunkin saaneen rettelöinnistä vähäksi aikaa tarpeeksi, kun käsikin oli taas käyttökelvottomana. Sanoin, että minun täytyikin hakea siihen elämän eliksiiriä, johon mies vain tuhahti halveksivasti. Kävelin siis hevoselleni ja tultuani takaisin ostoksilta, join pullollisen miehen edessä tämän katsellessa minua haavi auki. Maksoin kuitenkin miehelle - olihan minulla nyt rahaa - ja sanoin, että voisinkin varmaan ottaa sen pullollisen vireyden lientä tarveaineiden hinnalla, kun hänkään ei sitä kuulemma ollut myytyä saanut. Mies hermostui ja intti, että jos haluaisin pullollisen se maksaisi täyden 50 kultarahaa, jolloin minä vastasin miehelle, että jos tämä rupeaisi liian ahneeksi jättäisin minä miehen oman onnensa nojaan. Mies sanoikin saman tien ettei tarvinnut enää minun palveluksiani ja käski minun mennä muualle leuhkimaan rahoillani.

Tällainen oli siis tarina paronin pojasta. Seuraavaksi aionkin ehdottaa miehille taas Borvarian retkeä, kun nuo aateliset tuntuvat olevan kieroilijoita joka sorkka, sillä ainakin Aducan mukaanhan paroni oli ollut sieltä parhaasta päästä ja hänkin meinasi ensin kusettaa meitä.

Seuraavaan tarinaan