"23.5.1308. Sain päänsäryn häissä. En tiedä, oliko syynä tuulten herran, Bieggan, nostattama tuuli vaiko se, etten suurista esivalmisteluistani huolimatta voinut saavuttaa matkani tavoitetta."

Velho Lymorges pudottaa väsyneesti sulkakynänsä takaisin mustepulloon ja korjaa kylmäkääreen asentoa otsallaan. Hän nostaa katseensa kohti katossa vipeltävää kärpästä. Kärpänen ei liiku kattokiviltä toiselle, vaan pyörii ympyrää samalla isolla, viisikanttisella kivellä velhon pöydän yläpuolella. Kevyt hymynkare huulillaan velho tarttuu uudelleen sulkakynään ja jatkaa ripeää kirjoittamistaan puhtaalle sivulle Lymorgeksen matkakertomuksia -kirjaansa.

"Toisaalta, voin olla hyvin tyytyväinen, etten menettänyt mahtiani lopullisesti tänään. Haaveenani oli ollut jo vähän aikaa hävittää kaikki taikuus maailmasta muiden kuin itseni osalta. Siten voisin paneutua täysin omiin tutkimuksiini, tarvitsematta tuhlata aikaani alhaisempien velhojen kiusanteon torjumiseen." Sanan kiusanteko velho kirjoitti niin painokkaasti, että oli vähällä murtaa sulkakynänsä.

"Olin kuluneen kevään aikana ollut yhteydessä velho Wisbur Tyynimieleen, tai pikemminkin hänen oppilaaseensa, sillä Wisbur itse kieltäytyi kohteliaasti kirjeenvaihdosta. Hän ei ollut suostunut lähettämään minulle kopioita muutamista kirjavanhuksista, mukaanlukien ammoin eläneen tietäjä Vangamus Sokean kirjoituttamaa kirjaa Luomisen Kolmesta Kivestä. Kaipasin tuon kirjan tietoja kipeästi, sillä tietääkseni vain Luomisen Kivi ja nimenomaan kolmas niistä, olisi ollut kyllin väkevä haluamani rituaalin suorittamiseen. Yllättäen tämän oppilas, Aurora Kultavilja, otti salaa mestariltaan minuun yhteyttä ja ilmoitti halukkuutensa kaipaamieni opusten kopioimiseen sillä ehdolla, että ottaisin hänet oppilaakseni. Wisbur oli hänestä turhan kitsas tiedon jakaja, mikä ei tullut minulle uutisena. Päätin suostua tähän, toistaiseksi, sillä eihän minulla ollut mitään hävittävääkään asian suhteen. Kevään mittaan sain Auroralta tarvitsemani tiedot Luomisen Kolmannesta Kivestä.

Rituaalini oli jo valmis, mutta minun täytyi vielä keksiä keino, miten suojautua itse rituaaliltani niin, että taikuus maailmassa olisi vain minun havaittavissani. Vangamus Sokean kirjoitukset antoivat lopulta vastauksen tähänkin kysymykseen: Gorgon, kaikelle taikuudelle vastustuskykyisen hirviön, luujauho kykenisi tähän. Itselläni kyseistä äärimmäisen harvinaista jauhetta ei ollut, enkä tiennyt ketään, jolla olisikaan. Kysyin asiasta Auroralta, joka hämmästyksekseni kertoi ainetta löytyvän hänen mestarinsa varastoista. Aineen lähettäminen kirjekyyhkyjen välityksellä olisi ollut turhan riskialtista, katosihan kyyhkyjä toisinaan matkan varrelle. Aurora ehdottikin, että tapaisimme Linnea Axismundin ja Theoder Hafrian häissä, missä voisimme suorittaa vaihdon ja sopia koulutuksesta. Itseäni moinen tilaisuus ei kyllä kiinnostanut, mutta koska häät pidettäisiin Hauenhaudan kalamajassa varsin lähellä oletettua Luomisen Kolmannen Kiven sijaintia, ja Wisbur oppilaaneen oli menossa häihin, tuntui ehdotus varsin hyvältä.

Niinpä pakkasin parhaat taikakaluni mukaani ja varustauduin sopivin loitsuin huomioiden, että mahdollisesti Wisbur ja Rollo Mustasulka, joka kykenee lumoamaan eläimiä ja hyönteisiä vakoojikseen, olisivat tietoisia suunnitelmistani ja pyrkisivät estämään minua. Matkustin viime syksyisestä vahingostani viisastuneena koko matkan yksin ja saavuin hääpäivänä puolenpäivän jälkeen Hauenhaudan kalamajaan.

Paikalla oli jo jokunen jaarli palvelijoineen, mutta hääpari oli vielä saapumatta. Paikalla ei myöskään ollut ketään, joka olisi sopinut Auroran itsestään antamaan kuvaukseen. Koin sisällä olleen odotuksen tunnelman liian painostavaksi ja lähdin ulos.

Tässä vaiheessa Biegga antoi näytteen voimistaan ja vetäydyin kauemmas majatalosta metsän suojiin. Ilokseni itse Blasius, maan päälle vuosi sitten tullut messias, jonka olin kuullut tulevan suorittamaan vihkimenot, liittyi seuraani. Päivästä oli tulossa hyvin kaunis, metsän hongat antoivat suojaa Bieggan oikuilta, ja antauduin syvälliseen keskusteluun pyhän miehen kanssa. En ollut vuosikymmeniin puhunut kenenkään vertaiseni kanssa, joten olin hyvin ilahtunut tilaisuudesta. Tunsin Blasiuksen käsittävän minua paljon syvemmällä tasolla kuin kenenkään muistamani ihmisen, ja Blasiuksen jutellessamme kirkastunut katse kertoi tunteen olleen molemminpuoleinen.

Onnen hetkemme keskeytyi äkkiä, kun metsästä juoksi mies veripäissään ja hurmeesta kostunut miekka kädessään. Hoippuvasti juokseva soturi kompastui luonamme juurakkoon, ja horisi jotain Hafrian jaarlin luokse pääsemisestä sekä kuningattaresta, kun yhdessä tuumin autoimme haavoittuneen pystyyn. Selvästikin kuningattarelle oli sattunut jotain vakavaa, mutta minua ei kiinnostanut lähteä syvemmälle metsään sitä selvittämään, vaikka mitään vaaraa siitä ei minulle olisikaan ollut. Olin jo aikoja sitten päättänyt pysyä erossa politiikasta, niin kauan kuin se ei olisi suoranainen uhka minulle. Autoinkin Blasiuksen kanssa jo pökertymispisteessä olevan soturin takaisin majatalolle, missä messias paransi tämän haavat.

Mies kertoi kuningattaren saattojoukon joutuneen rauhansopimusta vastaan toimivien, kapinallisten talonpoikien, väijytykseen, josta pakoon oli selvinnyt vain hän, vartiokaartin kapteeni. Kuningatar oli kaapattu. Asiasta ilmoitettiin viipymättä häiden isännöimisestä huolehtivalle Fjalbarin jaarlin pojalle. Nulikalla, kuten tuon ikäisillä yleensäkin, oli paljon intoa ja hän koetti kiireen vilkkaan haalia jäljityspartiota kuningatarta pelastamaan. Paikalla olevat muut jaarlit olivat kuitenkin järkevämpiä ja saivat taltuteltua pahimman pätemisen tarpeen juhlien isännästä, kunnes paikalle saapunut kaapparitalonpoikien viestintuoja tuli kertomaan heidän lunnasvaatimuksistaan. Tämän jälkeen jaarlin poikaa ei tuntunut pitelevän mikään. Väkijoukko oli jo viritetty teurastamaan petolliset talonpojat viimeiseen mieheen, mutta lopullisen liekin syttymiseen tarvittava kipinä sammui. Jaarlin poika varmaankin tajusi, että hänen olisi mentävä joukon kärjessä metsään.

Tulevista toimenpiteistä asian suhteen kinattiin edelleen, mutta minun mielenkiintoni siirtyi tutkimaan aiemmista paikallaolijoista suurentunutta väkijoukkoa. Riitelyä seuraamassa oli kolme lyhyttä, pitkät, vaaleanruskeat hiukset omaavaa naista, jotka ulkoisin puittein sopivat Auroran kuvaukseen. Valitsin lähimmän heistä ja suikautin keskustelumme lomaan sovitun tunnuslauseen: 'Viima tuntuu yltyvän näin pohjoisessa'. Naisen vastaus ei ollut oikein, mutta sain selville hänen olevan parantaja. Sinänsä hyödyllinen tieto, päivä kun oli alkanut varsin verisesti.

Olin jo ehtinyt karsia toisenkin naisen mahdollisista Auroroista, kun yllättäen kuningatar Linnea Axismundi juokseekin helmojaan kannellen paikalle matkaseuralainen perässään. Hän oli päässyt itse pakoon talonpojilta, kun he olivat ryhtyneet taistelemaan jostakin syystä keskenään. Tuollainen suoritus maan johtohenkilöltä oli kyllä hatunnoston arvoinen. Harmi, ettei minulla ollut hattua.

Juhlien isäntä suurinpiirtein pesi Linnean kädet suudelmillaan ennenkuin hurjasta kokemuksestaan selvinnyt kuningatar vietiin sisään majataloon lepäämään. Tässä vaiheessa minulle oli jo selvinnyt, ettei kukaan näkemistäni naisista ollut Aurora. No, enhän minä yleensä tuurilla toimikaan, vaan älyllä. Jos nainen oli ylipäätään tullut paikalle, hänen täytyi olla jo sisällä majatalossa. Väki virtasi sisään taloon, ja kun olin varmistunut, ettei ulkona ollut enää ketään, menin perässä.

Väri rusotti jo kuningattaren poskilla, ja hän jaksoi hymyillä vieraille. Blasius ehdotti, että kaikki paikallaolijat esittäytyisivät, sillä suurin osa väestä oli täysin tuntematonta toisilleen. Kun vuoroni tuli, panin tyytyväisenä merkille väkijoukossa kuuluneen kohahduksen. Linneakin vaikutti varsin iloiselta nähdessään minun kunnioittavan tilaisuutta läsnäolollani, vaikka en uskonutkaan, että aiemmin keväällä saamani kutsu oli lähetetty vakavissaan. Vaihdoimme tavanomaisia kohteliaisuuksia ja esittelykierros jatkui.

Melkeinpä viimeisten joukossa Wisbur esitteli itsensä ja oppilaansa. Nainen vastasi täysin kuvausta. Saattoi olla, etten vain ollut huomannut häntä ulkona väenpaljouden joukosta, mutta sillä ei nyt ollut väliä. Keskityin odottamaan sopivaa tilaisuutta päästä keskustelemaan Auroran kanssa kahden kesken. Jouduinkin odottamaan varsin kauan, ennenkuin haukan lailla oppilastaan vahtiva velho siirtyi ulos ja Aurora jäi yksin.

'Onpa hyvä olla täällä lämpimässä, ulkona kun viima tuntuu yltyvän näin pohjoisessa.' 'Niin, ja kattohaikarat muuttavat talveksi etelään.' Tunnuslauseiden käyttö oli varsin turhaa, olimmehan molemmat esittäytyneet Linnealle äskettäin, mutta se oli mielestäni pehmeä aloitus tulevalle. Siirryimme majatalon hämyisään nurkkaukseen selvittämään asioitamme.

Aurora oli selvästikin tuskaisen oloinen. Se ei sinänsä huolettanut minua, olihan hän vaihtamassa mestariaan, kysymättä tältä mitään lupaa. Hän oli onnistunut pihistämään Gorgon luujauhetta, ja kun sain naista rauhoitettua hiukan lupaamalla tälle suojelukseni vastaisuudessa hänen entiseltä mestariltaan, tämä antoi minulle pullon Gorgon luujauhetta. Tämä ei kuitenkaan riittänyt minulle, en vieläkään tiennyt Luomisen Kolmannen Kiven tarkkaa sijaintia tai sitä, miten kivi loppujen lopuksi reagoisi rituaaliini. En halunnut, että hävittäisin taikuuden tyystin maailmasta, niin etten voisi itsekään enää oppia lisää, vaan halusin sen häviävän vain kaikkien muiden silmistä. Aurora saisi auttaa minua, tietämättään.

Johdattelin keskustelua haluamaani suuntaan, ja sain Auroran kysymään mihin luujauhoa oikein tarvitsin. Ennenkuin vastasin, pohjustin tilannetta vielä kysymällä, mitä Aurora oikein halusi elämältään. Tyydytykseni vastaus oli 'tietoa', ja kerroin suostuvani opettamaan häntä yhdellä ehdolla: hänen olisi tultava kuolemattomaksi, sillä muuten opetukseni valuisivat aikaa myöten hukkaan. Tähän rituaaliin tarvittaisiin Gorgon luujauhoa ja Luomisen Kolmas Kivi.

Jos nuori velhotar oli äsken näyttänyt tuskaiselta, niin nyt hän näytti halkeavan epätoivosta. Muutaman rohkaisevan sanan jälkeen hän kertoi minulle, mikä hänen mieltään painoi. Hän oli lähettänyt minulle mestarinsa sanelemaa tietoa, varsinkin koskien Vangamus Sokean kirjaa. Se kurja lukutoukka! Olisihan se pitänyt arvata, että Wisbur yrittäisi jotain noin alhaista. Aurora oli melko varma, ettei rituaali menisi toivotulla tavalla saamieni tietojen perusteella. Täytyy myöntää, että masennuin sillä hetkellä. Matkani oli mennyt hukkaan, sillä en voisi tehdä haluamaani rituaalia, siitä oli Wisbur pitänyt huolen. Luontainen uteliaisuuteni sai kuitenkin masennuksesta vallan, ja päätin selvittää totuuden kivestä, kukaties voisin käyttää saamiani tietoja joskus tulevaisuudessa.

Kiihdytin Auroran varmastikin villisti kulkevia ajatuksia vielä lisää kertomalla, että toinenkin rituaali olisi mahdollista suorittaa Luomisen Kolmannen Kiven luona. Rituaali, jolla saisin pysäytettyä tai mahdollisesti poistettua hälyttävät, alati pahenevat muutokset luonnossa ja tähdissä. Kevään mittaan oli havaittu kummallisia värimuutoksia luonnossa ja tähdet olivat vaihtaneet paikkaa. Ja koska Wisbur oli syöttänyt minulle pajunköyttä, meidän olisi selvitettävä mitä ominaisuuksia Luomisen Kolmannella Kivellä tosiasiassa on ja missä se sijaitsee. Ja siinä hän voisi auttaa minua. Lopuksi vakuuttelin, että voisin tehdä Auroran kuolemattomaksi vaikkapa Luomisen Toisen Kiven luona, jota minä muka olin aikoinani käyttänyt samaiseen asiaan. Aurora lupasi auttaa pyytämieni asioiden selvittämisessä.

Häät tuntuivat pitkittyvän, sillä sulhanen ei ollut vieläkään saapunut paikalle, joten aikaa oli runsaasti paikallaolijoiden kiveä koskevien tietojen keräämiseen. Herätin huolestuneisuutta joukossa levittämällä huhua vakavista muutoksista luonnossa ja tähdistössä, ja poikkeuksetta kaikki olivat halukkaita auttamaan asiassa ja kyselemään edelleen muilta. Kerroin asiasta myös Wisburille ja Rollo Mustasulan oppilaalle Toome Karhikkaalle, rituaalini suhteen kun ei enää ollut mitään menetettävää. Rollo Mustasulka ei itse ollut paikalla, hän oli oppilaan kertoman mukaan sairaana."

Lämmennyt kääre valahtaa Lymorgeksen silmille, ja hän joutuu keskeyttämään kirjoittamisen. Pikainen vilkaisu kattoon samalla, kun velho puristaa vesiastiassa uudelleen kostutetun kankaan kuivaksi. Kärpänen jahtaa edelleen jotain näkymätöntä samalla kattokivellä. Lisäksi sen seuraan on liittynyt toinen kärpänen. Lymorges lätsäyttää kääreen otsalleen ja jatkaa kirjoittamista.

"Haaviini tarttui tiedonmurusia, mutta niiksi ne jäivätkin. Jotkut osasivat sanoa Närimus-yrtin kasvavan Luomisen Kolmannen Kiven päällä, ja että sen siirtämiseen oli tarvittu härkävankkurit. Mahdollisesti kivi oli aikojen saatossa hautautunut tai haudattu maahan, niin ettei siitä olisi havaittavissa mitään muuta kuin Närimus-yrtti. Ja kukaan ei ollut nähnyt lähiseuduilla kyseistä yrttiä eikä tiennyt tarkemmin Kiven ominaisuuksista. Ainoastaan Wisburin kohdalla epäilin, ettei hän ollut paljastanut minulle kaikkia tietojaan Kivestä.

Suoritin useita tutkimusmatkoja yksin tai seurassa kylän lähiseuduilla, varsinkin pohjoispuolella, sillä maasto oli huomattavasti kivisempää siellä. Matkasin jälleen kerran Blasiuksen seurueessa, ja olimme vasta ehtineet kylää reunustavaan metsään, kun majatalon takapihalla käynnistyi taistelu. Lähinaapurini, barbaarikansa balbien, edustaja hakkasi paraikaa raivoissaan jotakin soturia. Fjalbarin jaarlin poika tuli soturin avuksi ja sai iskettyä selvästikin sokean raivon alaisena taistelevaa balbia selkään. Soturi lopetti barbaarin, ja kun lopulta saavuimme paikalle, palvelijat jo vetivät ruumista kauemmaksi metsään näköaloja rumentamasta. Todistajien kertoman mukaan balbi oli käynyt syyttä soturin kimppuun. En uskonut selitystä, tottahan taustalla jokin syy oli oltava, mutta sen selvittämisestä en uskonut olevan apua omiin tutkimuksiini.

Autoin myös Blasiuksen kirjuria etsimään mahdollista lähiseudulla olevaa kultakaivosta, josta tällä oli epämääräinen kartta. Ehkäpä kivi oli piilotettu kaivokseen, kun sen sijainnin paljastavaa Närimus-yrttiä ei kerran maan päältä tuntunut löytyvän. Vedimme vesiperän pitkästä etsinnästä huolimatta. Olikohan kartta edes aito, ainakin jotkin maastomerkit olivat virheellisissä paikoissa. Kannatti silti yrittää, sillä sain kirjurilta kuulla Blasiuksen olleen varsin poissaoleva viime päivät. Alkoi yhä enemmän vaikuttaa siltä, ettei Blasiuksella ollut puhtaita jauhoja säkissään Kiven suhteen. Tämä oli osoittanut varsin suurta mielenkiintoa Kiveä kohtaan. Ei sinänsä, olihan hän etsinyt Kiviä aiemminkin, liikkuessaan ensimmäistä kertaa maan päällä, kunnes ihmiset hänet lopulta tappoivat. Mutta hän tuntui kovasti painottavan keskusteluissamme Lopun Kiveä ja Muutosta, enkä pidä siitä, että jotain suurta tapahtuu, ilman mahdollisuutta reagoida ajoissa siihen. Niinpä päätin pitää Blasiuksen toimia vastaisuudessa tarkemmin silmällä.

Eräs soturi väitti löytäneensä mahdollisesti Kiven, ja lähdimme melkoisessa velhosaattueessa tutkimaan asiaa. Ensimmäisten joukossa kulkenut Nuuro Ottarr, Ottarien hovivelho, huomasi Ottarrin jaarlin makaavan pahasti silvottuna polun vieressä, jalkaansa haavoittunut, syvemmälle metsään kuumeisesti vilkuileva henkivartijansa vierellään. Vartijan kertoman mukaan joku oli väijyttänyt heidät, hän oli haavoittunut taistelussa hyökkääjää vastaan, kun oli lopulta ehtinyt jo kaatuneen isäntänsä avuksi. Hyökkääjä oli päässyt pakenemaan syvemmälle metsään. Kuka tahansa olisi kyennyt päättelemään henkivartijan itse tappaneen isäntänsä, mutta emme olleet ehtineet paikalle ajoissa nähdäksemme tilannetta, joten todisteita asiasta ei häntä vastaan ollut.

Paluumatkalla, toisten kanniskellessa ruumista, tutkimme kaivon, jonka luota Toome oli löytänyt harvinaisen yrtin. Wisburin mielestä yrtti kantoi sisällään kaivoon muinoin hirttäytyneen velhon sielua. Kaivo oli tyhjä, mutta olen varma, että ammoin kuolleella velholla olisi ollut sananen sanottavaa Kivestä. Jonkun vain olisi täytynyt syödä tuo yrtti ja antautua siinä olleen sielun valtaan. Kukaan ei tietenkään suostunut moiseen.

Kun saavuimme jälleen majatalolle, kuulin sairastunutta Theoder Hafriaa häissä edustavan asiamiehen, Melkior Hafrian, Theoderin serkun, murhayrityksestä. Matkamme aikana myös kuningatarta oli yritetty myrkyttää. Ensimmäiseen tekoon syyllistyneen naisen oli Blasius napannut verekseltään ja pelastanut selkäänpuukotetun Melkiorin hengen. Naisen todistuksen, joka Blasiuksen loitsun alaisena kerrottuna oli totuus, mukaan jaarli Fjalbarin poika oli palkannut hänet salamurhaamaan miehen. Todennäköisesti samainen herra olisi ollut syyllinen myrkytysyritykseenkin, mutta mitään pitäviä todisteita ei kummastakaan asiasta saatu. Lisäksi samassa tilanteessa joku väkijoukosta esittäytyi kadonneeksi kuningas Axismundi VI:ksi, mutta minua eivät nämä asiat jaksaneet kiinnostaa. Selkääni ja päätäni särki. Biegga olisi jo saanut lopettaa tältä päivältä. Sain vaivoin itseäni niskasta siinä määrin kiinni, että viitsin osoittaa edes jonkinlaisen kunnioittavan päänheilautuksen hallitsijalle, kaikkien muiden paikallaolijoiden melkeinpä koskettaessa otsallaan lattiaa.

Lopultakin varsinainen häätilaisuus päästiin aloittamaan. Blasius piti paatoksellisen puheen, joka sai juhlaväen vilkuilemaan entistäkin innokkaammin pöydän antimia. Linnea Axismundi vihittiin eläköönhuutojen kaikuessa Theoderin edustajan, siis virallisesti Theoder Hafrian kanssa, ja Blasius kohotti laulun Atsameen, muinaiseen paratiisiin, paluusta juhlaväen keskuudessa. Minusta laulu tyhjänpäisessä onnelassa elämisestä oli jotensakin rienaava, kuinka kukaan voisi todella antaumuksella paneutua johonkin hyödylliseen, kuten taikuuden tutkimiseen, jos asuisi jo paratiisissa?

Juhlan lopuksi Blasius teki yllättävän ilmoituksen: hän oli tulkinnut Kolmannen Kiven sanomaksi, että hänen, nyt tehtävänsä suorittaneena, olisi poistuttava ihmisten keskuudesta. Tänään tehdyn liiton seurauksena syntyvä lapsi kolmannessa polvessa olisi oleva kolmas Blasius. Messias kiitti kaikkia ja poistui ulos majatalosta. Kuten teki koko muu joukkokin minä etunenässä. Kuningatar vaati vielä tarkennusta Blasiuksen tekemään ilmoitukseen; mitä se ihmisille tarkoittaisi, mutta hän vastasi tapansa mukaan arvoituksin. Kun Blasius lähti kohti kylän eteläistä laitaa, tajusin äkisti, etten ollut lainkaan antanut hääparille lahjaa. Korjasin nopeasti tilanteen lätkäisemällä kuningattaren kouraan yhden vammoja parantavista rintakoruistani ja syöksyin Blasiuksen perään.

Kaapuni ja viittani takerteli polunvarren risukkoon ja ehdin vasta Nuuron jälkeen pienelle kukkulalle, jossa Blasius oli Ottarien hovivelhon mukaan kadonnut. Tutkimme alueen, mutta emme löytäneet sieltä Närimus-yrttiä. Epäilemättä Kivi sijaitsi juuri tuolla paikalla, oliko Blasius sitten ottanut mukaansa yrtin, joka hänet vuosi sitten neitsyestä synnytti?

Olin tehnyt sen mitä paikalla pystyin, ja oli aika palata kotiin. Messiaan lähtöpaikalle saapunut hääväki palaili vähitellen takaisin majatalon huomaan, ja jäin yksin. Tälle, Kivistä mahtavimmalle, keksisin vielä jonain päivänä käyttöä ja palaisin takaisin sen luo. Vilkaisin vielä kerran maata Kiven päällä ja nostatin Siirtymisen Sanat kotitorniini."

Raskaasti huoahtaen Lymorges sulkee kultakantisen kirjan. Pitkä päivä on lopultakin ohi. Velhon noustessa kärpäset surraavat tämän pään ympärillä, mikä ei suinkaan tee hänen oloaan paremmaksi. "Huomenna", velho pohti, "rakkaat kärpäset, saatte herkkuaterian. Kaivan juuri teitä varten keittiöstäni verisen pihvin, jonka maustan makealla myrkyllä. Sitten pidän huolen siitä, ettette saa kutsuttua enää lisää ystäviänne paikalle. Kyllä tämä tästä, kyllä tämä tästä.."

Päänsärky tuntuu kopauttavan velhon päätä vasaralla joka kierreportaan askelmalla alas hänen makuuhuoneeseensa. Äkkiä Lymorges muistaa Wisburilta saamansa Gorgon luujauhon. "Hyvänen aika, matkahan oli varsinainen menestys." Kärpäset vastaavat pörähtämällä kattoon. Velho lukitsee arvokkaan jauheen kaappiinsa, retkahtaa sänkyynsä täysissä vaatteissaan ja nukahtaa välittömästi syvään, autuaaseen uneen.