TYR - Tampereen Yliopiston RoolipelaajatKivinyrkin kronikatEi järjellä, ei taidolla, ei tunteella, ei tuskalla vaan tuurilla. - 1.4.1996 Liekö maailmassa yllätyksellisempää ja vaihtelevampaa ammattia kuin seikkailijan työ? Yhtenä päivänä voit seisoa kunnian kukkuloiden huipulla, ja seuraavana päivänä kolkuttelet jo helvetin portteja. Koskaan et tiedä, mitä huominen tuo tullessaan, ja vaikka tietäisit, voit tehdä vain vähän tapahtumien kulun muuttamiseksi. Minä tiedän mistä puhun, sillä minä olen seikkailija. Vain kaksi päivää sitten, kylmänä lokakuisena aamuna, lähdimme me, vielä nimeämätön seikkailijaseurue, pienestä Tikarikahlaamon kaupungista kohti pohjoisia kukkuloita. Ylväs aikomuksemme oli vangita tahi surmata Bolgir Tympeä, julma rosvopäällikkö, joka joukkoineen oli vainonnut maanteillä kulkevia matkustavaisia ja kauppiaita. Seurueeseemme kuuluivat varas Rodrig, Tempuksen pappi Belphegor, barbaarisoturi Ratok, haltia Hanan, uusin tulokkaamme olutritari Renny Rupinen sekä tämän kirjoittaja bardi Belgrain. Lisäksi mukaamme lähti oppaaksi vanhus mies nimeltä Talmir, jota tosin eräät meistä epäilivät Bolgirin vakoojaksi. Alkumatka sujui ilman muita ongelmia kuin pureva pakkasviima, joka sai minut tyytyväiseksi uusista villavaatteistani, vaikka ne painoivatkin enemmän kuin keskiraskas taisteluvarustus. Vannoin mielessäni, että tästä lähtien seikkailisin vain kesäisin ja sisätiloissa. Olinhan joutunut jättämään varusteistani paino-ongelmien vuoksi monia tärkeitä esineitä, joista rakkaimpia olivat varsijouseni ja luuttuni. Edelleen kantamukseni oli perin raskas, mutta onneksi Renny otti reppuni kantaakseen. Hänen oli pakko, sillä hän oli minulle velkaa viisi kultakolikkoa. Maasto oli kivistä ja karua tasankoa. Iltayöstä leiriydyimme notkelmaan. Ratok kokeili ensi kerran uutta keksintöään: leirin ympärille viritettävää siimaa, johon oli sidottu lehmänkelloja. Voimakas tuuli kuitenkin heilutti niitä niin kovin, että ne olisivat johdattaneet kaikki kukkuloiden örkit leiriimme kalkatuksellaan. Niinpä pakotimme Ratokin keräämään kellot reppuunsa. Tosin moni meistä olisi vielä mieluummin työntänyt ne hänen perseeseensä. Seuraavana päivänä jatkoimme matkaa. Rennyltä loppui ruoka, joten hän joutui pummaamaan minulta päivän annoksensa. Talmir jäi matkan varrelle osoitettuaan meille reitin kukkuloille, joissa otaksuimme Bolgirin asustavan. Hän lupasi odottaa meitä vuorokauden, mutta juuri tällä hetkellä pelkään, että hän joutuu odottamaan huomattavasti pitempään. En usko hänen olleen vakooja, sillä koko matkan aikana hän ei käyttäytynyt mitenkään epäilyttävästi. Toivon, että hän pääsee turvallisesti takaisin Tikarikahlaamoon, sillä hän saattaa olla viimeinen sikäläinen, joka näki meidät elossa. Saavuimme kukkuloille ennen iltaa. Meillä ei ollut mitään johtolankaa etsimämme miehen sijainnista, vaan toivoimme löytävämme hänet tuurilla. Tai että hän löytäisi meidät. Jälkimmäisen vaihtoehdon varalta Ratok jälleen viritti ansalankansa leirin ympärille, vaikka hän ei kerännytkään juuri sympatiaa tällä toiminnallaan. Yöstä tuli painajaismainen. Pureva tuuli tunkeutui luihin ja ytimiin, eikä karuilta kukkuloilta riittänyt polttopuita kuin pariksi tunniksi. Ensimmäistä kertaa tunsin helpotusta siitä, etten ottanut arvokasta luuttuani mukaan, sillä se olisi varmasti poltettu. Käperryimme parhaamme mukaan huopiimme, mutta unemme jäi lyhkäiseksi ja levottomaksi. Aamuyöstä näytti kuitenkin, että onnemme oli kääntynyt. Rodrig huomasi yksinäisen ratsumiehen, joka ratsasti läheiseen solaan. Arvelimme, että tämä ei voinut olla kukaan muu kuin itse Bolgir tai joku hänen miehistään, joten suuntasimme välittömästi aamiaisen jälkeen kohti solaa. Haltia Hanan kiipesi kallioille solan yläpuolelle tiedustelemaan. Hän laskeutui pian takaisin luoksemme kertoen nähneensä kukkuloiden keskellä olevan laakson, johon sola johti. Laaksossa hän oli nähnyt hevosia, telttoja sekä puita mutta ei mitään väijytyksen tapaistakaan. Mistään taktiikasta emme saaneet sovituksi, sillä Ratok tarttui heti kirveeseensä ja juoksi solaan innokkaana mättämään vihollisia. Renny säntäsi hänen peräänsä, eikä meillä muillakaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin seurata heitä. Mutta laaksossa sankareitamme odotti ikävä yllätys. Pensaiden takaa nousi resuisia miehiä, jotka lennättivät välittömästi parven nuolia sotureita kohti. Ratokia suojasi haarniska, mutta Renny sai kaksi nuolta rintaansa. Tämä ei kuitenkaan häntä hidastanut, vaan keihästään puristaen hän ryntäsi vihollista päin. Me muut tulimme laaksoon samaan aikaan kun läheisestä metsiköstä rynnisti esiin lisää vihollisia. Minä riensin heti Rennyn avuksi. Hanan alkoi ammuskella nuolia vihollisia kohti, mutta huonolla menestyksellä. Belphegor alkoi kuolata ja purra kilpensä reunaa. Hän oli siirtymässä berserkkitilaan, jonka tehon taistelussa olimme saaneet jo pariin kertaan kokea sekä vastustajien joukossa että omissa nahoissamme. Rodrig ilmeisesti etsi sopivan kiven, jonka taakse piiloutua. Onneksi vihollisemme olivat perin heiveröisiä. Itse lävistin erään vastustajani rinnan pistomiekallani, ja hän tuupertui siihen paikkaan. Ratok ja Belphegor tekivät tuhoisaa jälkeä kirveellään ja miekallaan. Mutta Renny kaatui rinnallani miekaniskusta. Olisin ehkä onnistunut lyömään itse hänen voittajansa, mutta Belphegor ehti ensin. Tällä välin taistelun painopiste oli siirtynyt läheiseen metsikköön, jonne Ratok, Hanan ja jopa Rodrig olivat ennättäneet. Myös Belphegor ryntäsi sinne yhä vaahto suupielistään valuen. Huokaisin helpotuksesta, sillä hetkisen pelkäsin hänen käyvän raivopäissään minun kimppuuni, mutta onneksi hän huomasi metsässä olevat viholliset. Sidoin nopeasti Rennyn haavat, jotta hän ei pääsisi maksamasta velkaansa. Sitten kiiruhdin minäkin metsikköön, mutta taistelu siellä oli jo päättynyt voittoomme. Riensin puiden halki laakson toiselle puolelle, ja siellä minua odotti kammottava näky: Hanan ja Rodrig makasivat maassa mustuneina, savuavina, puoliksi hiiltyneenä. Heidän lähellään oli hevosen selkään nousemassa isokokoinen mies, joka epäilemättä oli jollain inhalla loitsulla saattanut kumppanini tähän kärventyneeseen olomuotoon. Ratok ja Belphegor olivat käymässä miehen ja tämän hevosen kimppuun, joten itse juoksin auttamaan kuoleman kielissä olevia tovereitani. Sillä hetkellä en vielä tiennyt, että minun valintani ratkaisisi, kumpi heistä saisi jäädä henkiin. Minulla oli vain muutama sydämenlyönti aikaa päättää, pelastaisinko ensin tuon nirppanokkaisen haltian, joka avoimesti halveksii meitä ihmiskumppaneitaan, vai tuon varkaan, joka aina taisteluun joutuessamme yrittää päästä piiloon. Valitsin haltian. Ehdin sammuttaa kytevän Hananin ja lievittää hänen oloaan ennen kuin henki ehti paeta hänestä. Mutta järkytyksekseni näin, että Ratok ja Belphegor kumpikin vuorollaan kaatuivat kookkaan vihollisen jämeristä miekaniskuista. Sitten tuo mies, joka epäilemättä oli rosvopäällikkö Bolgir itse, tuli minua kohti miekka kädessään. Minä en kuitenkaan katsonut omaavani mahdollisuuksia häntä vastaan, vaan säntäsin pakoon. Ihme kyllä hän ei lähtenyt perääni, vaan nousi satulaan ja ratsasti pois laaksosta takakautta. En ymmärrä miksi hän jätti minut henkiin. Kenties hän luuli, että minulla on lisää tovereita puiden takana. Kun vaara oli näin ohi, riensin jälleen auttamaan kumppaneitani. Murheekseni kuitenkin totesin, että Rodrig oli tällä välin ehtinyt lipua apuni ulottumattomiin ja henki oli paennut hänen runnellusta ruumiistaan. Sen sijaan Belphegorin ja Ratokin avohaavat ennätin vielä sitoa, ennen kuin he valuivat kuiviin, ja pelastin heidät ainakin väliaikaisesti elämälle. Olin siis ainoa tajuissaan oleva koko laaksossa. Kävin tutkimassa lähintä telttaa ja löysin huopia ja turkiksia, jotka vein tajuttomien tovereitteni suojaksi. Raahasin heidät sitten yksi kerrallaan telttaan lämpimään, mutta en tiedä onko ponnisteluni ollut turhaa, sillä vaaditaan ihme saattamaan heidät jälleen terveeksi ja liikuntakykyiseksi. Tutkin muitakin telttoja, ja löysin mukavasti muonavaroja, mutta en mitään muuta mistä olisi ollut apua. Yhdestä teltasta löysin kynän ja paperia, jolle nyt kirjoitan tätä tarinaa. Ellei kukaan meistä ikinä palaa tältä retkeltä, toivon, että edes nämä paperit jonkun ihmeen kautta pääsevät ihmisten ilmoille. Tällä hetkellä istun ulkona vartiossa ja odotan. Uskon, että ennen pitkää joku tulee tähän laaksoon, mutta minun ja kumppanieni kohtalo riippuu siitä kuka se on. Palaako Bolgir, jolla kenties on vielä lisäjoukkoja jossain? Osuuko tänne paikallinen örkkiklaani? Vai tuottaisiko suopea sattuma tänne jonkun ystävällismielisen olennon? Kenties tekisin viisaimmin, jos lähtisin laaksosta nyt heti ja jättäisin toverini oman onnensa nojaan, mutta en haluaisi elää sellainen taakka omallatunnollani. Olen kuitenkin satuloinut yhden hevosista siltä varalta, että joku voimilleni ylivoimainen hirviö tulee laaksoon. Siinä tapauksessa yrittäisin paeta, sillä tovereilleni ei olisi mitään hyötyä siitä, että minäkin kuolisin heidän kanssaan.
|
Takaisin etusivulle |  |