TYR - Tampereen Yliopiston RoolipelaajatKivinyrkin kronikatKotona taas. - 22.1.1996 Perin kurjaa on tämä seikkailijan elo. Vaikka olenkin nyt päässyt turvaan ja lämpimään, en voi olla osaani tyytyväinen, sillä yhä edelleen niskassani on isot velat ja lisäksi tunnen seurueemme maineen kokeneen vakavan kolauksen. Kun viimeksi laskin kynän kädestäni, olin ainoa tajuissani oleva seurueemme jäsen laaksossa, jossa pelätty rosvopäällikkö Bolgir miehineen piti majaansa. Kaikki kumppanini makasivat tajuttomana teltassa, johon olin heidät raahannut. Aikani kuluksi tutkin surmaamiemme rosvojen ruumiita, mutta käsiini ei tarttunut juuri mitään. Ei näemmä lyö leiville maantierosvonkaan ura, joten jos joskus vaihdan ammattia, tuskin ryhdy siihen hommaan. Luonnollisesti tutkin myös kuolleen toverini Rodrigin ruumiin. Häneltä sentään sain muutaman kolikon taskuni pohjalle. Päätin jakaa ne myöhemmin henkiinjääneiden kanssa, mikäli henkiinjääneitä olisi. Mieluiten tietenkin olisin toimittanut rahat Rodrigin omaisille, mutta koska hän ei milloinkaan kertonut perheestään, saatoin hyvin omintunnoin pitää rahat itse. Otin talteen myös Rodrigin tiirikat, vaikka en osaakaan käyttää niitä. Illan ja seuraavan päivän aikana ei yksikään tovereistani palannut tajuihinsa, joten partioin laaksossa yksin. Yritin pitää huolta myös rosvojen jättämistä kahdesta hevosesta, mutta aavistin, että kylmä viima ja ruuan puute tulisi pian tekemään niistä lopun. Laakson pohjalla viruvat ruumiit houkuttelivat paikalle haaskalintuja. Pelkäsin niiden kutsuvan laaksoon örkkejä ja yritin raahata ruumiita suojaan, mutta koska ne olivat jäätyneet maahan kiinni, luovuin työstä. Ilta kasvatti toiveitani selvitä hengissä, sillä oppaamme Talmir ilmaantui laaksoon. Hän oli kohdannut Bolgirin ja aavistanut meidän olevan hankaluuksissa. Hänellä oli onneksi yrttejä, jotka nopeuttaisivat tovereitteni paranemista. Siitä huolimatta seuraavana aamuna vain Renny oli palannut tajuihinsa. Päätimme odotella vielä vuorokauden. Seuraavana aamuna myös Belphegor oli kävelykunnossa, joten pääsimme viimein lähtemään kohti Daggerfordia. Ennen lähtöämme Belphegor siunasi muodollisesti Rodrigin ruumiin, mutta kuulin hänen mutisevan, että hänen puolestaan mokoma pelkuri saa käristyä helvetissä. Matka oli raskas ja kylmä, mutta onneksemme emme kohdanneet vaaroja. Perille tullessamme hevosemme olivat niin kehnossa kunnossa, etteivät ne kelvanneet edes makkaroiksi. Vastaanottomme ei muutenkaan ollut kovin juhlava. Yritin selittää ihmisille, että olimme sentään surmanneet kaikki Bolgirin miehet ja ajaneet hänet itsensä pakosalle, mutta verentahrima olemuksemme ei oikein vakuuttanut heitä. Kestänee jonkin aikaa ennen kuin kukaan viitsii palkata meitä uusiin tehtäviin. Ainoaksi saaliiksemme jäi siis Rodrigilta saatu 22 kultarahan arvoinen kukkaro. Minä, Belphegor ja Ratok päätimme käyttää sen lyhentämään aiemmin hankittua velkaamme kaupungille. Meidän jokaisen osuudeksi jäi seitsemän kultarahaa, joten henkilökohtainen velkani on enää 243 kultarahaa. Renny ei pystynyt maksamaan minulle viiden kultarahan velkaansa, mutta päätin antaa ne hänelle anteeksi, koska hän ei vaatinut osuutta Rodrigin rahoista. Haltia Hanan on vieläkin tajuton, emmekä varmaan tule maksamaan surkealle tiedustelijallemme killinkiäkään. Lopulta palasimme majataloon ostamaan lohdutusta ylimääräisellä kultarahallamme. Renny ratkesi jälleen ryyppäämään, enkä usko hänen lähtevän uusiin seikkailuihin vähään aikaan. Enkä voi häntä moittia, sillä juuri nyt minäkin mieluiten vaipuisin talviuneen. Oi kuinka haluaisinkaan jättää tämän käpykylän! Haluaisin matkustaa Syväveteen ja alkaa opiskella uusia taitoja, mutta velkani sitoo minut tänne vielä pitkään. Sitä paitsi rahani eivät riitä edes matkakuluihin. Pelkään, että jos minulla jonain päivänä on lapsenlapsia ja he kysyvät: "Ukki, mitä sinä teit silloin kun olit seikkaileva bardi?", joudun vastaamaan: "Lapioin lunta Tikarikahlaamossa."
|
Takaisin etusivulle |  |