"Ei voi sanoa etta ei sanoja vaan tekoja 
              vaan voi vain tehdä ei sanoja vaan tekoja."
                           
                  "löytää itsemme, löytää toisemme...
                  jos siinä heti emme onnistukaan,
                  ajan ainoa merkitys on antaa uusi mahdollisuus"
                                -Viherkiven Otso

    

                                .*, 
 -o-  -o-  -o-  -o-  -o-  -o-  -|@|-  -o-  -o-  -o-  -o-  -o-  -o- 
                                `ö´

Heti kun saavuimme maistraatinmäelle, puolenpäivän aikaan, vastaamme kävelee sotilaita. Muistan kumartaneeni, mutta isäukko ei taaskaan. Tällä kertaa sotilaat eivät muistuttaneet häntä siitä.

Luutnantti Dior käski minut ja ukon auttamaan jossakin. Kysyin Galdorilta vaivihkaa, että mistä on oikein kyse, mutta ei hänkään suostunut paljastamaan...

Kävelimme tovin ja tulimme kuolleen miehen luokse. Tämän päälle oli laskostettu musta ja vihreä viitta, sekä rinnalla lepäsi musta kultaisin riimuin koristettu miekka. Niitä koukeroita en kyllä osannut lukea, mutta en niille siinä tilanteessa suurta huomiota suonutkaan.

Ruumis oli Morven, Galdorin veli, ja se selittää kyllä tämän harvasanaisuuden kun yritin kysyä autuaan tietämättömänä mistä on kysymys. Olisin kai minäkin vaitelias jos veljeni olisi surmattu.

Kannoimme ruumiin Konnapetäjän vierelle, paikalle jossa rikolliset on tuomittu, liitot solmittu ja jumalia kunnioitettu.

Kapteeni piti lyhyen puheen murhatyöstä, sotilaat valmistivat hirttoköyttä pahaenteisesti taka-alalla. Morven oli raukkamaisesti murhattu puukolla takaapäin, ilman mahdollisuutta reiluun taistoon. Murhaajia oli kaksi, joista toinen saatiin kiinni kädet verisinä, kantaen veristä puukkoa. Hänet nyt tuomitaan hirtettäväksi varoittavana esimerkkinä.

Sotilaat raahasivat vankikopista piestyn Ahdin, joka tuskin oli tajuissaan. Emme kyenneet sanomaan sanaa suustamme muutamaan hetkeen, mutta Venla ensimmäisenä vastusti tälläisiä pikahirttäjäisiä. Muutkin yhtyivät ääneen, mutta kapteeni raivostui toden teolla ja käski akkojen olla hiljaa. Ahtia sidottiin kiinni samalla kun pappi kirosi tätä ikuisiksi ajoiksi Melkorin nimeen, amon.

Ahti itse ei sanonut sanaakaan puolustuksekseen, ja kapteeni sanoi, että hän oli kuulustellut vankia ja todennut syylliseksi.

Ahti-parka oli täysin paniikissa, kuin ansasta nostettu kani, joka jotenkin osaa arvata joutuvansa päivällispöytään, antimeen osassa.

Tässä vaiheessa isäukko nousi pystyyn ja sanoi kovaan ääneen, että oli kerrankin akkojen kanssa samaa mieltä, ettei näin nopeasti pitäisi poikaa hirttää, vaan että noudatettaisiin lakia ja pidettäisiin asiasta oikeudenkäynti. Kapteeni, ei kuitenkaan suostunut ja sotilaat komensivat sepän paikalleen.

Mustaan pukeutunut sokea muukalainen, joka ilmestyi juuri paikalle, kävi hänkin puhumassa Ahdin puolesta, mutta hänen sanansa kaikuivat kuuroille korville.

Minulla ei ollut ajatuksia kun katsoin Ahdin kuolinkamppailua, mutta muistan sen kyllä, minä näin ja kuulin. Ja näen vieläkin. Miksei hän puhunut! Ei vastannut meille mitään.

Meidät, jotka olimme kantaneet sotilaan ruumista, määrättiin takaisin työhömme, nyt hänet pitäisi viedä viimeiseen leposijaansa hautapaikalle. Teimme työtä käskettyä. Ei kai vaihtoehtokaan ollut.

Jäimme sinne odottamaan, jotta kaikki pääsevät paikalle. puristin käsiäni nyrkkiin ja katsoin paikalle saapuvia murhaajia. Oli velvollisuuteni näyttää mahdollisimman kaunaiselta ja tein sen miten parhaiten taisin.

Pappi nousi kammion katolle, puhui hetken Melkorista ja rukoili tätä ottamaan Morvenin sielun luokseen. Sitten ruumis poltettiin. Kuulin kun sotilaat puhuivat Ahdista "Mitä tehään raadolle?" "Jätetään sinne, kyläläiset hoitakoot". Puhuivat kuin koirasta.

Kun messu päättyi, marssin suoraa tietä metsään, halusin olla yksin. Sitten huomasin Taivo ja Diminkin, joten menin heidän luokseen. Emme puhuneet mitään, mutta näytimme varmasti kaikki kostonhimosilta villipedoilta jotka haluaisivat toimia, tietämättä vain että miten.

Marinkakin tuli, hän ja Taivo itkivät toistensa olkia vasten, Dimi lähti pois, ja minä istahdin siihen. Yhtä aikaa olin yksin ajatuksineni, että tunsin olevani yksin myös muuten. "Onni iloa lisää ja suru tekee harmista suuren", sanoi mummu aikoinaan. Nyt se siltä tuntuikin, koska Marinka oli Taivon, vaikka he olivatkin serkuksia eivätkä Solonian lain mukaan voineet käydä vihille.

Lähdin pois. Näin Dimin seisovan kauempana metsässä, katsovan vielä kauemmaksi. Ajatukseni laukkasivat kuin ajuri-Roopen kaakki Ukkonen, niin etten kohta enää erottanut niitä toisistaan ja oli taas kun en olisi ajatellut ollenkaan. Katselin pieniä kuusia, tunsin korkean hongan kaarnan kädelläni, poskellani. Jäkälän, taipuvan.

Ajattelin ensin, että menen taas Turmankalliolle katsomaan taivaanrantaa, mutta sitten ajattelin, että en mene sittenkään. Olen kiitollinen tuosta mielijohteesta, vaikka en tiedä mistä se tuli. Ehkä Melkorilta koska se tiesi taistelua, itseäni vastaan. Ehkä Vanhoilta Jumalilta tai Kuusamalta, jonka kävi minua sääliksi.

Palatessani metsästä hieman rauhoittuneena mutta silti mieli mustana, nälkä kurnien suolissani tuli nenääni ihana tuoksu tuvasta. Olisi aterian aika. Sotilaat tietenkin mölisivät tavalliseen tapaansa, paitsi Galdor joka oli vaiti. Tavalliset ihmiset olivat lyötyjä Ahdin murhan johdosta ja tavalliseen tapaansa mölisevien sotilaiden lisäksi hauskaa taisi olla vain yhdellä luotaantyöntävällä muukalaisella joka hymyili kaikille leveästi, mutta pahantahtoisesti. Kuljin kapteenin ohitse ja kuulin hänen puhuvan piialle innoissaan, että ihmisillä täytyy olla hauskaa.

Päätin, että minä en tuohon ruokaan koske, Tursas soikoon. Jonotin sitten kapteenin pöydässä ollutta ruokaa, ja kun vuoroni tuli, jätin astiani siihen tokaisten takanani tulleelle kyläläiselle ettei minun ole nälkä. Tarkoitukseni oli tietenkin sanoa se niin lujaa, että kapteeni kuulee sen, mutta niin, että se kuulostaa vain tuolle seuraavana tulleelle sanotulta. Astiani jätin epäkunnioittavasti siihen pöytään.

Lampsin ulos. On minussa aina ollut kapinahenkeä, mutta kapinaruumista ei koskaan. Yksin portailla istuessani, nälissäni, tuli mieleeni, että kyllä oli tämäkin protesti ponneton ja sitäpaitsi jos minulla olisi todella ollut rohkeutta olisin tehnyt sen ryhdikkäämmin.

"Minä en tästä pöydästä ruokaa ota"

tai jotain. Toisaalta kovempaa inisevät hyttyset huomataan ja ne nitistetään, joten ehkä oli parempi etten ollut liian uhkarohkea. Koska olin kapteenille hyttynen joten hän ei varmaankaan kiinnittänyt vaimeaan epäkunnioituksen osoitukseeni edes huomiota.

Mitä muka ori piittaa muurahaisen mielipiteestä?

Pohdin hetken aikaa rohkeuden olemusta. Jos jotain pitää tehdä, se pitää tehdä koko sydämmellään ja laittaa itsensä kokonaan siihen kiinni. Sitten menin sisälle. Nielin ylpeyteni, nälkäni suosiollisella avustuksella. Ryhdikkäästi, mutta vaivihkaa (tapani toimia, siis peläten pahinta) menin ja otin lautasen kapteenin pöydästä ja söin.

Pöytäkeskusteluun en osallistunut, mutta kuulin kun sokea muukalainen kertoi asuneensa saarella aikaisemmin, ja miten joku mielipuoli oli polttanut hänen vaimonsa ja pienen tyttärensä laivan mukana jossa he asuivat. Tahvoksi hän itsensä esitteli ja tuntui olevan Raafaelin vanhoja tuttuja, kertoi ettei ole enää edes katkera, mutta silti haluaisi tietää syyn moiselle hirmuteolle. Katkeralta mieheltä hän ei näyttänytkään ja hänen ranteissaan riippuivat raskaat kultaketjut, kuten myös kaulassa. Mainitsi omistavansa monta laivaa, ja vaikutti kyllä siinä vilpittömän ylpeältä.

Olin juuri kaatanut Dimille nokkosviintä kun Taivo pyysi kuksaansa täytettä. Avuliaana poikana kaadoin tietenkin, miksi en olisikaan? Viini tulvahtikin vain ylitse, kun en pannut sille tarpeeksi huomiota. Taivon kädet kastuivat, samaten leivät menivät viinistä vihreäksi. Luulin, että hän olisi tavalliseen tapaansa edes sanonut jotain ilkeää, mutta hän tokaisi vain jotain laimeaa, laskiko ehkä leikkiä. En tiedä, sillä säikähdin ja unohdin hänen sanansa. Pyyhin vähän pöytää ja sanoin vihreää leipää kummastelleelle Dimille, että se on vain Nokkosviiniä.

Tullessani ulos kestituvan portaita, äitimuori kuiskasi minulle, että kyläläiset pitävät jonkun salaisen kokouksen konnapetäjän luona nyt kun sotilaat vielä syövät eivätkä huomaa. Minunkin pitäisi laittaa sanaa eteenpäin. Lupasin tehdä niin.

Näin Dimin menevän metsään ja menin perässä, koska Dimi oli paras ystäväni, menin tietenkin perässä. Tosin jännitystä oli jo ollut riittämiin, mutta myös surua ja siksi en tänä päivänä kaihtanut edes Taivoa, sillä olimme olleet monesti yhdessä, Taivo ja paras kaverinsa Dimi sekä Ahti ja minä.

Marinka oli Taivon kanssa siellä. Mainitsin kyläläisten kokouksesta ja en tiedä miksi, mutta Dimi lähti pois, samaten Taivo meni harppuaan soittelemaan vähän matkan päähän. Ehkä Marinkan takia. Ahdin kuoleman jälkeen en kuitenkaan osannut ajatella oikeastaan sen paremmin Marinkaa kuin Taivoakaan. Marinka alkoi soitella huilullaan ja minä istahdin hänen viereensä. Haikeaan tunnelmaan olisi tietenkin sopinut jotain haikeaa sanottavaa, ja Marinka pyysikin minua lukemaan jonkun runon. Vaikka hän kyllä tietää ne kaikki.

Minulla ei ollut runoja mukanani, ja olisin halunnut kirjoittaa silloin runon Ahdista, tai ehkä meistä kaikista, mutta isä oli edellispäivänä viskannut uskollisen sulkani ahjoon ja mustepullon astunut saappaallaan rikki, joten en sitä voinut tehdä.

Mietiskelin kyllä sitä, että miksi ihmisillä on aina niin kamalan kova kiire toimi silloin kun ei pitäisi hätiköidä vaan miettiä. Onko se niin, että ihminen haluaa toimia nopeasti, ennenkuin hänen vihansa, tai muuten vian tunteensa ehtii laimeta. Suorastaan peläten sitä, että pakottava vimma haipuu jättäen jälkeensä vain ihmisen joka ei enää keksi oikeutusta äärimmäisiin tekoihinsa.

Kerroin näistä ajatuksista Marinkallekin, ei mitään kaunopuheista. Muistikuvani mukaan taisin pohtia jotain rohkeuteen liittyvääkin. Toisen kerran jo tänään.

Kotvan kulutta lähdimme takaisin pihalle päin. Kyläkokousta oltiin jo järjetämässä, mutta aikaa oli kulunut jo niin kauan, että sotilaatkin olivat jo tulleet ulos. Kiersimme kapteenin, koska en halunnut kumartaa mokomalle ihmispirulle. Koko tuona päivänä hän oli ainoa ajatuksissani olleista ihmisistä, jota pidin läpeensä pahana. No... Raivohullua Handiria inhosi koko kylä muutenkin, eikä suojelurahan pyytäminen ainakaan mainetta parantanut.

Kyläläiset valuivat pienissä ryhmissä paikalle ja siellä sitten kuulin kapteenin uhkauksesta ripustaa maistraatti hirteen jos syylliset eivät ilmoittaudu vapaaehtoisesti. Aikaa olisi auringonlaskuun. Ritva kokouksen oli koolle kutsunut, ja itse maistraattikin saapui paikalle. En muista, että Ada tahi Venla olisivat kumpikaan sinä päivänä räyhänneet Ritvalle tai toisinpäin. Yleensä sanasodan on aloittanut se joka ensin on toisen huomannut. Nyt oltiin sovussa, ainakin siihen saakka kunnes alettiin kiistelemään toimintatavoista. Joku ehdotti kapteenin ottotyttären ryöstämistä panttivangiksi, mutta Tahvo oli kuuluvasti sitä vastaan ja ehdotti, että kapteenin kanssa yritettäisiin sopia - jos syylliset ilmoittautuisivat sitä lupausta vastaan, että he saisivat kunniallisen oikeudenkäynnin. Tähän sitten myönnyttiin kun Solonian kansalainen lupautui vielä itse neuvottelemaan asiasta.

Ihmettelin ja kysyinkin, että onko muiden syyllisten löytäminen vain tekosyy kapteenille, että saa murhata maistraatin? Kukaan ei kyllä vastannut, niinkuin ei yleensäkään noihin aikoihin ellen puhunut kahden kesken. Minä en moisesta politikoinnista, mutta paniikkitunnelma tuntui hiipivän ajatustemme reunoilla, sillä maistraatti oli selkeästi aikeissa paeta ja useimpien mielestä se johtaa kapteenin taholta jonkun muun hirttämiseen, tai ehkä useampienkin.

Sitäpaitsi välskäri-Severin mukaan murhaajia on kuulemma voinut hyvin olla kolme, joten kaksi ei tietenkään voi riittää kapteenille.

Sitten keksin, että minä voin tehdä jotain yhteisen hyvän edestä! Tunsin yhden sotilaista Galdorin, ehkä saisin hänet vakuuttuneeksi kapteenin hulluudesta. Lähdin etsimään häntä. Harmaahapsinen soturi Huor, jolta hätäisesti kysäisin asiaa tivasi, että mikä meitä kyläläisiä riivaa kun emme enää kumarra. Kumarsin tietenkin ja pyytelin anteeksi... selitin jotain tapahtumarikkaasta päivästä joka on sekoittanut ajatukseni. Etsin myös tuvasta, huonolla menestyksellä. Lähdin ripeästi Morvenin hautapaikalle.

Siellä Galdor istuikin hautakammion varjossa. Istahdin vastapäätä aurinkoon ja otin osaa. Puhuttiin asioista, ja hiukan kierrellen, on myönnettävä, kerroin huolestani uusien syyttömien henkien puolesta. Puhuin mitä olin kuullut kyläkokouksessa, että luutnanttikin pelkää kapteenia, Morven oli ollut riidoissa kapteenin kanssa, koska kapteeni oli sanonut ihmisiä karjaksi. Kerroin hänellekin ajatuksia rohkeudesta, sillä tuo rohkeuden luonne oli minua piinannut jo muutaman viikon ajan. Tunsinhan Galdorin siitä, että kun olin kurituksen jälkeen paennut Turmankalliolle merta katsomaan, tuli Galdor sinne myös ja me puhuimme elämän vakavista asioista. Hän kertoi minulle uskostaan Melkoriin, ja kun ajattelin asiaa myöhemmin, kirjoitin siitä runon, jonka annoin hänelle. Kiitokseksi, ja ehkä hän itsekin saisi siitä rohkeutta, niinkuin itse toivoin käyvän.

Ei kirjoitus tilhistä karhua tee, mutta tässä se nyt lukee:

    muita osaa naurattaa
    muita osaa itkettää,
               itse katsojaksi jää

    toiset saa rakastumaan
    jotkut vihaan sytyttää
               itse kyyristyy pimeään

       muka valheen hän paljastaa,
       totuuden miekan vereen kastaa
               miekkaa ohjaava käsi vaan
               tärisee epävarmuuttaan
       
       teit sitten nurin tai taiten
       rohkeus rahvaankin voitelee 
       ole mies mittaasi myöten
       itse se kerrankin tee

Galdor sanoi hukanneensa antamani runon. Hän näytti samalta kuin äitini hänen avatessaan ovensa Venlalle ja minulle, silloin kun olin kaatanut päälleni tiinullisen siirappia. Eikä minulla ollut lupaa ottaa siirappia. Siitä on tietysti vuosia.

Sanoin, että minulla on kopio, joten ei haittaa. Hainkin sen ja annoin hänelle. Pyysin häntä puhumaan muille sotilaille, sillä tuskin hänkään haluaa verilöylyä? Hän sanoi, että kapteenin käskyt ovat käskyjä, mutta minä sanoin, ettei huonoja käskyjä tartte noudattaa. Jopa kapteeni on yksin jos hänen sotilaansa niskuroivat. Rohkeutta siinä vaan tarvitaan. Vielä enemmän rohkeutta tarvitsin minä ja minulla oli hetken aikaa tunne että puhun vain, mutta en itse tee niinkuin saarnaan. Vaikka no, eivät tuollaiset ajatukset niin harvinaisia minun aivoissani olleet.

Palasin surulliselle juhlamäelle. Isäukko oli piesty, Handirhan se oli ollut, mutta onneksi mitään pahempaa ei ollut sattunut. Oloni oli oudon usvainen.. en oikein osannut suhtautua oikein mihinkään millään tavalla, mutta sen sijaan tulevan verilöylyn estäminen oli kirkkaana mielessäni. Hän oli muutenkin hapan, päivä oli mennyt päin persettä. Hän käski hakemaan viiniä, ja välskäri joka oli tietenkin ollut jo koko päivän tukkihumalassa, sanoi minulle, että 'joo, hae poika isälles juotavaa'. Mainitsin välskärin omasta pullosta, että tarjoa siitä. Oli miesparka jo unhottanut omat häppänsä.

Olin menossa puhumaan luutnantille ja yritin kysyä piialta tarkennusta Morvenin ja kapteenin vihanpitoon, joksi sen käsitin, mutta piika mutisi että vihanpito olikin ollut Handirin ja Morvenin välistä oikeastaan. Tuskaista miten onkaan kaikista kuvioista vaikeimmin piirrettävissä ne joita ei voi nähdä! Kaikki puhuivat murhaajien löytämisestä, ja ties mistä. Ei pahantekijälle saa mieliksi tehdä, yrittää löytää murhaajia, jos hän on itse murhaaja joka on uhannut hirttää syyttömän miehen.

Dimillekin kerroin suunnitelmastani, ja hän sanoi, että hyvin järkeilty ja onnea, jatkaen taas omille asioilleen. Ei hän tainnut edes kuunnella. Yleensä Dimi kyllä kuuntelee, mutta tietenkin hän lähtee perheen mukana jos he joutuvat lähtemään.

Pääsin lopulta luutnantin puheille. Hänestä kun puhuttiin, että pelkää kapteenia, niin ajattelin että ehkä saisin hänelle puhuttua järkeä. Aloitin keskustelun tietenkin nöyristellen, mutta en oikeiin muutakaan osanut. Pahoittelin, että hän oli menettänyt yhden parhaista sotureistaan. Ylpeä mies oli ainakin ja katsoi minua metrin alaspäin, vaikka ei ollut kuin puolta pitempi ja käski mennä asiaan. Sanoin, että olisi ikävä jos näin kaunis päivä päättyisi syyttömän murhaan, ja siinä hän oli samaa mieltä, niinkuin olin toivonutkin. En tiennyt mitä olisin enemmän sanonut, joten lähdin matkoihini.

Näin Galdorinkin, ja pyysin häntä lukemaan runon ajatuksissaan, ja mietiskelevän sitä... kunnioittaakseen pyyntöäni. Oikeastaan uskoin, että hän olisi auttanut meitä, mutta en kysynyt siihen suoraa vastausta missään vaiheessa.

Kapteeni käski luutnanttia, että kutsuu kohta väen Melkorin palvelukseen.

Äitini tuli hermostuneen näköisenä puhumaan ja sanoi, että koska hänen liittonsa ei ollut Melkorin siunaama, hän menee naimisiin tuon harmaahapsisen soturi Huorin kanssa. Olin älikällä lyöty enkä oikein ensin tajunnut mistä on kyse.

Sotilaista vanhin oli harmaantunut jo neljännellä kymmenellään ja toivoi vain rauhaa. Viherkiven saarellehan sitä olisi hyvä asettua aloilleen, koska majakka tarvitsee vartijan ja siinähän olisi oiva pesti Huorille. En tiedä tunsiko hän äidin entuudestaan, mutta päätti kuitenkin ottaa tästä vaimon itselleen.

Emo oli puhunut erosta niin kauan, että kun hän viimein rohkaistui, minun oli hänen poikanaan pakko paitsi hyväksyä hänen tekemisensä, jonka tein ilomielin, myös tukea päätöstä julkisesti. Nokkalan kanatkin olisivat osaneet ennustaa seppä Rekon reaktion.

Ehkä isänikin kunnioittaa minua sitten, ajattelin toiverikkaasti.

Dimi juosta jolkotti täpöllä kapteenin seuruueen ohitse, ja tämä tivasi maistraatilta syytä poikansa asiattomaan käytökseen. Joku mainitsi, olisiko Dior, että hän saattaa olla juuri pakenemassa Ninielin kanssa saarelta, koska heidän vanhenpansa eivät olleet antaneet lupaa liitolle. Niin ei tosin käynyt, sillä yksi sotilaista lähetettiiin satamaan viemään sana, ettei yksikään laiva saa jättää saarta (myöhemmiin paljastui, että tuo sotilas oli uhkapeleissä rikastunut ja nimenomaan halusi jättää saaren). Dimi tosin ilmestyi viereemme hetken kuluttua, eikä hän ollutkaan pakenemassa minnekään. Omituista, ja hän taisi olla itsekin hämmästynyt aiheuttamastaan kohusta.

Pappi paasasi palveluksessa, kertoi Melkorin voitosta. Sotilaat siunasivat aseensa, karaisivat Melkorin teräksen Melkorin tulessa. Kapteeni Dragowulf ei kumartunut siunausta vastaanottamaan vaikka muut kumartuivatkin. Millainen mies on tuo joka ei edes jumalia kunnioita, vaan eipä paljoa eroa Ukosta tuon kunnioituksen suhteen. Ukkohan oli ainoa mies joka kuuluvasti on puhunut sotilaita vastaan.

Jumalanpalvelus meni siksi ohitse ajatellessani tulevaa velvollisuuttani. Kymmenkesäisenä Jetan luokse hammasta kiskottamaan lähtiessäni pelkäsin vähemmän.

Sitten mentiin naimisiin, ukko juoksi tappamaan kai kaikkia, minä menin väliin, selvisin parilla pahalla mustelmalla käteen ja jalkaan, mutta ehkä olin onnekas. jokatapauksessa ukko ei saanut haastaa aseelliseen kaksintaisteluun Huoria.

Omien sanojensa mukaan hän ei halua taistella Markasta, jonka hän on jo menettänyt vaan hän taistelee kunniastaan. Siitä ettei häntä pidettäisi pelkurina. Puoli kylää todisteli kanssani hänelle, ettei hän ole pelkuri. muistutin aamun tapahtumistakin, että hän oli yksin kyläläisistä ja kuuluvaan ääneen vastustanu kapteenia. Hän ei voinut hyväksyä, että toinen mies tulee ja ottaa hänen vaimonsa, kysyi, että kenen päätös se oli, johon Huor vastasi, että yhteinen oli päätös.

Äidin ja Huorin liitto oli mahdollinen koska vanhempieni liittoa ei ollut Melkor siunannut. Ja jos Huorin julkiset kommentit vaimon pieksemisestä eivät lisänneet vettä myllyyn, niin ainakin Melkor tuli itse ja kampesi vesirattaan paikoiltaan. Joku kysyi, että kieltääkö hän Melkorin.

Hän sanoi, että jos Melkor kieltää hänen avioliittonsa niin hän kieltää Melkorin.

Muistikuvani mukaan selitin, että se ei ole Melkor vaan Marka,joka kieltää heidän avioliittonsa. Mutta tuo pilkka jäi rangaistuksetta. Pappi ei puuttunut tapahtumien kulkuun, eivätkä sotilaatkaan, kaikki kiinnosti nähtävästi enemmän perheriidan selvitys ja mahdolliset mustasukkaisuusmurhat kuin Melkor tai juhlapäivä.

Nyt pappi alkoi jo hermostua kun päätöstä ei tullut, ja pyhän hetken oli jatkuttava viipymättä.

Välskärilläkin oli joku selvä hetki ja hän ehdotti merimiespainia, koska tyhmähän Reko on jos ittensä tapattaa, sanoi. Hänen jumalanpilkkaansa ollaan jo saarella totuttu, joten siihen ei kukaan kiinnittänyt huomiota, selvästihän mies on jo eläessään Melkorin itsensä kiroama kurjimus.

Ukko taisi olla ylpeä minusta ja lupasin juoda hänen kanssaan mukin jos toisenkin talon hyvää viintä, ja tosiaan, piestyään jonkin verran Huoria rehdissä painissa hän menikin takaisin paikallensa istumaan.

Tästä tapahtumasta on muuten myöhemmillekin ajoille jäänyt sanonta 'tehdä huorin'.

Rohkeutta ei ole se, että pelkää vaan se että toimii siitä huolimatta. Päättäväisyyteni ansiota taisi olla kuitenkin se, etten joutunut paniikkiin.

Menin hakemaan lupaamaani viiniä, ja perässäni tuli Marinka joka kehui että puhuin hyvin. Sitten tuli vielä muistaakseni tinkakin. Olin kaatanut juuri viinin kun Taivo ryntää tupaan ja sanoo jotain että tein miehen työn tai jotain, eikä olisi minusta uskonut. Harmi etten muista sanatarkasti.

Palatessamme palvontapaikalle Tinka kysyy tunnenko jotain Kuusamaa kohtaan.. Kerron että hän on ihan mukava ja nätti tyttö, mutta en mitään ihmeellistä. Entä Marinkaa? Sanoin, että hän on todella hyvä ystäväni, Vaikka hän oli kyllä enemmän niin en halunnut hänen tietävän sitä.

Rakkautta olin pohtinut paljon ja kirjoittanut siitä pari loruakin, tässä yksi niistä jonka olisin halunut lukea Kuusamalle, mutta johon ei tarjoutunut tilaisuutta juhlapäivänä kun se olisi ollut ehkä lohdullisin, liittyen hänen rakkauteensa Taivoa kohtaan, jota en ollut osannut arvata. Kuusama on muutenkin aika hiljainen tyttö ja Taivon ja Marinkan jutusta tiesivät kaikki kylän nuoret ja useimmat vanhatkin.

Samaan aikaan vastaamme kävelee väkeä jotka ihmettelevät, että 'mitä täällä tapahtuu' kummallista.

Lupaan jutella Marinkan kanssa myöhemmin lisää, koska lupasin juoda isäni kanssa sitä viiniä.

Hän joi kunnialle, minä join rohkeudelle, hän joi Ahdille, minä join hänen perheelleen. Minä join rakkaudelle ja hän sanoi, ettö jos kerran juon rohkeudelle ja kunnialle niin kyllä hänkin voi juoda rakkaudelle.

Sitten hän meni tupaan juomaan lisää, silminnähden leppyneenä.

Marinkan vuoro... juttelin tulevaisuudettomuudestani. Ei minusta seppää tulisi ja Taivo oli jo päässyt kirjurin oppilaaksi. Miten minä voisin perhettäkään elättää... mutta Marinka ehdotti, että kirjuri voi varmaan ottaa kaksikin oppilasta.

sitten hän kysyi Solonian laeista. Tiesinhän minä mitä hän tarkoitti, koska hän ja Taivo ovat serkukset. Kysyin että mikseivät he lähde Viherkivestä. Kumpikaan ei kuulemma ollut innokas lähtemään. Marinka sanoi, että jos Taivo ei saa häntä niin ottaa Kuusaman. Minä sanoin hänelle, että ei ole hyvä pitää kakkosvaihtoehtoja, mutta en sen enempää sitä aiheesta ruvennut puhumaan, koska minusta tuntui että puhuisin siinä itseni puolesta ja Taivoa vastaan niinkuin joku käärme tai Ritva. En ole itteeni koskaan pitänyt pahansisuisena tai juorukellona ja sitäpaitsi Taivo oli tänään ensimmäistä kertaa osoittanut kunnioittavansa minuakin.

Oikeastaan olin ahtaassa välikädessä. En edes ajatellut sitö tosiasiaa, että jos Taivo vie Marinkan, niin mitä minulle jää? Marinka ehkä parhaiten ymmärsi minua.

Sitten äitini tuli kertomaan, että joku oli löytänyt jostain tuohenpalasen jolle oli kirjoitettu joku loru. Kysyinkin suupaltilta Venlalta, ja siinä oli Jetakin mukana, että mitä he siitä tiesivät. Jeta oli ihan varma että siinä oli loitsuja, eikä meinannut millään uskoa, että ne ovat minun kirjoittamiani. (Päätin sitten saman tien, etten turhaan ujostele kirjoituksiani, varsinkin jos aion päästä kirjurinoppiin.)

Äiti oli pelännyt, että runo olisi löytynyt Ahdin ruumiilta ja minä ajattelin, että miten ihmeessä? Sotkeutuiko Galdor jotenkin murhaan? No ei toedllakaan vaikuttanut järkevältä. Onneksi tämä paljastui.

Menin kysymään luutnantti Diorilta, ja hän antoi tuohenpalasen minulle kun kerroin, että se on minun kirjoittamani runo, jonka olin antanut Galdorille pari viikkoa takaperin. Galdorkin ilmestyi paikalle nolona ja kertoi, että asia on tosi ja että hän oli hukannut tällä välin jo sen toisen hänelle antamani kopion. No annoin hänelle alkuperäisen ja kaikki vaikuttivat tyytyväisiltä.

Sitten puhuin kirjurille joka suostui ottamaan toisenkin oppilaan nähtyään kirjoittamani runon (jota lainasin Galdorilta hetkeksi) jos saisin vanhemmiltani luvan. Äitini suostui heti sanoten, ettei minust seppää tulisi ainakaan. Isäkin lupasi. Vakuuttelin miten paljon enemmän minusta olisi hyötyä kirjurina.. minustahan voisi tulla vaikka kauppias joku päivä. Hän sanoi, että on minusta seppää niin kauan yritetty ettei minusta sellaiseksi olisikaan. Hain hänelle tuopillisen viiniä juhlan kunniaksi ja hän tokaisi jollekulle, taisi olla Vargred kauppiaalle, että alkaa tulla vanhaksi.

Kirjurin pyynnöstä tilasin kauppias Raafaelilta kymmenen arkkia paperia, kolme sulkakynää ja kaksi mustepulloa. Taisi testata huolellisuuttani.

Taivo kertoi että hän voisi ryhtyä maistraatiksi kun Keleborn pakenee.

Taivon lähdettyä Kuusama kertoi olevansa huolissaan Taivosta, koska myrkkyjä tuntevana hän pelkäsi, että Taivo on syönyt jotain sopimatonta, koska hänet oli nähty välskärin seurassa ja välskäri ei ole tuossa tilassa pelkästään kessun poltosta. Minä en tiennyt mitään, mitä Taivo olisi voinut syödä, mitä minä en olisi syönyt ja oloni oli mainio.

Taivo oli kyllä näyttänyt oudolta, mutta outo oli päiväkin, joten aloin kiinnittämään hänen tilaansa huomiota vasta Kuusaman varoituksen jälkeen. Sitäpaitsi Taivo, Dimi ja Ahti ovat juopotelleet joskus nuotiotulilla Ahdin ukoltaan varastamilla korpikuusen kyynelillä.

Kuusama pyysi minua myös opettaman häntä lukemaan ja kirjoittamaan niinkuin olin opettanut Marinkaa. Vaikka ei Marinka osaa kirjoittaa ollenkaan niin kauniisti kuin mitä hän osaa kertoa. Täytyy opettaa enemmän, ja tykkään opettaa Marinkaa. Kyllä voisin opettaa Kuusamaakin tietty. Ja huhu runojeni olemassaolosta oli sitten jotenkin muuttunut tositiedoksi, koska Kuusama halusi minun lukevan niitä. Ajattelin, että sama se. Johan tässä on tehty pahempaakin ja noudin joitakin tuohenlastuja.

Kun palasin, Marinka odotti minua ja sanoi, että joku oli hakenut Kuusaman puhumaan jostain asioista. Niin sitten luin Marinkalle runoja... vaikka hän kyllä tiesi ne ennestään.

           Kerran näin jalat maassa
          Sirot kuin varret ruusun
          oli sulanut kukkanen,
           maa vielä jäässä
          aistin huumaavan tuoksun.

           Julistaen ilmoitin:
          'Ei enää tähtiä taivaan'
           kohti kauneutta kurotin.
          Vaan koskea voinut en kukkaan
 
           Sillä pilvistä itsekin katsoin
          Niin surussa huusin, itkin
           kyynelilläni varret katkoin
          sen hennot oksat kitkin

<'>    Rakas, älä ojenna minua
    vaikka olen kieroon kasvanutkin,
<,>    sillä minä olen lasia
<'>
<'>    Olisi lopputuloksena kuitenkin
<'>    suora vana sirpaleita
    Laihan ruumiini luittenkin
<->    kalpeita kappaleita
<´>
<`>    Sulata minut ensin
<*>    Vasta sitten huolella
<^>    voit minua väännellä
 ¨

Tarkoitan kuitenkin, ettei siinä oikein voi olla laihaa, koska kaikki eivät ole laihoja, ja silloin on vaikeaa ajatella, että runon henki koskettaisi oma elämää, vaikka se tekisikin niin ja siten siitä ei olisi lohtua eikä apua.

..

Loruhetkemme jälkeen tapasin Taivon, ja hän näytti todellakin oudolta, hyvinkin mahdollisesti huumaantuneelta... Ei siten kuin sahdista tai viinistä, luullakseni, vaan hikoili eikä pystynyt tarkentamaan katsettaan, kuullen vielä outoja ääniä päässään, tai siltä se näytti. Taivo kyllä vakuutteli hyvää oloaan. Hänen saattamisensa Kuusaman luokse jäi kuitenkin kapteenin pitenevään varjoon, sillä silloin kuulutettiin, että auringonlaskun aika on tullut. Istuin äitini viereen ja kuiskaten pyysin häntä kysymään Huorilta, joka istui toisella puolella, onko tämä valmis uhmaamaan kapteenia. Minua jännitti kovasti, tulisiko sitä verilöylyä, vai bluffasiko kapteeni vain. Vielä enemmän minua jännitti, onnistuisimmeko estämään mielipuolen aikeet. (En ollut ehtinyt kysymään edes kauppias Vargredilta tämän suhtautumisesta, vaikka kovasti kyläläismielinen hän olikin, niin ei tuosta vaan komenna henkivartijaansa taistelemaan muiden hengen puolesta.)

Kapteeni tiukkasi kovaan ääneen rikollista astumaan eteen, mutta koska niin ei tapahtunut, sotilaat lähtivät noutamaan maistraattia joka hirtettäisiin aamunkoitteessa, joka lienee kapteenin tapa aloittaa päivä, ajattelin kitkerästi. Silloin siis olisi toiminnan aika, ja nyt on vielä aikaa hankkia liittolaisia.

                                 -o-

Tässä on runo, jonka kirjoitin Marinkalle sulkani menettämistä edeltävänä aamuna, mutta jota en lukenu hänelle Melkorinpäivänä.

 tähti taivaani lämmitit minut.
 Kylmä on ämpäri ja ahdas.
 Mutta haihduin nähdessäni sinut.
 ja vaikka kuinka raskas,
 olisi taakka sydämmeni,
 ei se voi estää minua,
 leijailemasta luoksesi.

 Avaraan kotiisi yksinäiseen,
 hiljaiseen, ja kylmään,
 niin tyhjään avaruuteen,
 kauneimman tähden tyrmään.

 jos sallit...
 Jäiset kahleesi sulatan,
 Ja sulamisvesistä nektarin
 Rakkauden idulle juotan

 Kiitokseni rajaa
 etsivä matkamies
 ei koskaan palaa

                                -o-

Seuraavaan tarinaan