Mitä eilen illalla ja yöllä oikeastaan oli tapahtunut, sitä Taivo ei selvästi muistanut. Tätä hän kuitenkin tuskaisesti mietti kävellessään muiden kyläläisten kanssa ylös maistraatin mäelle. Niin kulkivat Dimi ja Marinkakin, perheidensä mukana. Taivo oli epätoivoinen ja järkyttynyt - kaikki oli nyt selvästikin pahemman kerran ongelmallista.

Ahti hirtettiin ja Taivo itki. Bregor uhkasi hirttää maistraatin illalla jos toinen syyllinen ei olisi siihen mennessä selvinnyt. Eikä Taivolla ollut ketään, kehen turvautua - äidilleen hän ei uskaltanut puhua peläten tiedon vuotavan, Marinkalle hän ei osannut puhua, sillä epäselväksi käynyt rakkaus sotki sydämen ja kuristi kurkkua.

Tone, Ahdin isä, tuo arveluttava hullu, istahti Taivon viereen ja kyseli Ahdista, puhui rauhallisesti, jotenkin tuskattomasti, ei katkeruudella vaan viisaudella. Kauppiaskin poikkesi siinä ja Taivokin sai maistaa miesten pullosta - nyt oltiin miesten seurassa. Taivo kuunteli ja vastaili. Tone puhui merestä, siitä miten se myrskyää aikansa ja rauhoittuu sitten. Miten meri on kaunis mutta vaarallinen. Ja miten meri antaa ja ottaa. Tone ei tuntui hyväksyvän poikansa menetyksen tyyneydellä, ja samalla rauhalla hän suhtautui mereen, joka oli kaunis mutta ei jättänyt häntä rauhaan.

Levottomana, niin kovin levottomana kierteli Taivo ympäriinsä, etsien ratkaisuja. Ratkaisuja: yhtä aikaa sydän haki rakkautta joka olisi niin suuri että sen varaan voisi rojauttaa koko kuolemantahraaman tuskaisen olentonsa, ja samaan aikaan järki haki keinoja, joilla estää Bregoria hirttämästä enää yhtään kyläläistä.

Ja kyläläiset hakivat totuutta, halusivat saada selville, mitä oikeastaan oli tapahtunut, kuka oli murhannut sotilaan ja miksi. "Tänään totuus ei merkitse tyhjää enempää. Tänään ei tarvita totuutta vaan ratkaisuja" vastasi Taivo. Olihan hän nähnyt, miten vähän totuus merkisti Bregorille. Taivo epäili, että Bregor tahtoo vain päästä maistraatista eroon päästäkseen hirmuhallitsemaan Viherkiveä. Että Bregor ei ole hiukkaakaan kiinostunut totuudesta vaan ainoastaan keinoista, joilla päästä eroon maistraatista. Eikä Taivokaan tahtonut totuutta muistella, eihän hän sitä edes muistoissaan tavoittanut, ei kunnolla eikä kokonaan.

Niin Taivo seurasi, millaisia aloitteita kyläläiset tekivät. Taivo ei tahtonut nousta esiin, hän ei tahtonut viedä itseään hirteen, hän toivoi että iltaan mennessä löytyisi jokin ratkaisu, joka hillitsisi Bregorin aikeet.

Äiti oli puhunut Taivosta kirjurille, joka etsi itselleen oppipoikaa. Taivo meni kirjurin puheille - oppipojaksi hän ryhtyisi mielellään mutta ei tahtoisi lähteä saarelta pois. Kävikin ilmi, että kirjuri oli aikeissa jäädä saarelle ja toivoi että hänen tuleva oppipoikansa voisi jäädä saarelle hoitamaan asioita kun hän lähtee. Tämä sopisi Taivolle erinomaisesti ja kiitollisuudella hän otti oppipojan aseman vastaan.

Hah, Otso, tuo sanainraapustelija, kuului myös puhuvan jotain kirjurista ja oppipojasta. Taivo ei tahtonut enempää kuunnella, tokaisipahan vain, että kirjuri on jo valinnut oppipojakseen Taivon.

Dimi, hänellä oli omat ongelmansa, hän vaikutti jotenkin välttelevältä, joten Taivo antoi hänen olla hetken aikaa. Kunnes kuvio alkoi selvetä, Dimi ja Niniel molemmat tahtoivat toisensa, Niniel tahtoi lähteä saarelta ja Dimi oli valmis lähtemään hänen kanssaan. Mutta Ninielin isä sanoi "Ei". Niniel ja Dimi aikoivat paeta salaa. Taivo tiesi että hänen tulee Dimiä ikävä, mutta ei voinut olla lyömättä toveriaan olalle ja kannustamatta tätä ratkaisuissaan.

Niin kulki päivä, levottomasti, eikä ratkaisuja kuulunut vaikka Taivo niitä etsi. Sitten tuli Tinka. Tinka kertoi, että ei se mikään raiskaus ollut, että hän oli rakastanut tätä sotilasta. Viimeinenkin pohja putosi Taivon alta. Tähän asti hän oli voinut uskoa toimineensa oikeuden mukaan, olleensa mukana rankaisemassa raiskaajaa. Hah. Hän olikin ollut mukana tappamassa Tinkan rakastettua.

Taivo, tappaja. Jos hän jäisi kiinni, enää ei olisi mitään keinoa puolustatua, välttää hirteen joutumista. Taivon vatsaa kouristi, mistään ei saanut enää otetta, hän paineli metsään. Metsän puut toivat rauhaa, jotain samanlaista kuin oli Tone puhunut merestä. Metsä humisi niinkuin meri humisee. Ja Taivo tiesi että Marinkaa hän rakastaa, Marinkaa, vain Marinkaa. Ja hän lähti etsimään Marinkaa sanoakseen tälle, että tuli mitä tuli ja oli miten oli, Marinkaa hän rakastaa. Voi, ehkä, jos Marinka kantaisi Taivon lasta, ei Taivo pelkäisi hirsipuuta niin kovin. Mutta kun Taivo löysi Marinkan, tämä oli juttelemassa Otson, tuon sepän pojan kanssa. Taivo ei enää tiennyt mitä sanoa eikä mistään saanut mitään selvää ja kaikki oli hankalaa ja heikotti ja ainoa missä tuntui olevan mieltä oli Tonen viisaat sanat.

Niin. Melkorin palveluksessa, kun liittoja siunattiin, Taivo ei enää jaksanut, hän lakkasi olemasta hienovarainen ja paiskautui Kuusaman kylkeen kysymään tätä puolisokseen. Hölmöhän se oli, Marinkaahan hän rakasti, mutta ei voinut Solonian lain mukaan tätä koskaan saada. Ja hän kuitenkin, kuitenkin epäili, että Marinka katseli Otson perään. Kuusama suostui, kunhan vain Marinka ei tästä loukkaantuisi. Taivo meni Marinkan luo - samaan aikaan kun Otso nousi selvittämään isänsä ja äitinsä välejä, siinä Solonian sotureiden ja papin edessä. Otsohan oli mies. Sydäntä raastoi mutta Taivo sanoi Marinkalle: "Katso nyt tuota Otsoa, miten rohkea hän on. Sinä ja Otso, te voitte saada toisenne, mennä naimisiin, sitä ei mikään estä." Eikä siitä selvää tullut. Kukaan ei osannut sanoa mitään selvää. Ei edes Taivo. Kuusamalla oli kauniit kasvot ja hänen luonteensa kätki jotain salaperäistä ja viehättävää, mutta Marinkaahan Taivo silti rakasti, oli aina rakastanut. Ja nyt hän oli mennyt tämänkin sotkemaan, puhumalla Kuusamalle ja Marinkalle. Mistään ei saanut enää otetta.

Taivo löysi Tonen, joka edelleen varoitti merestä. Mutta sanoi löytäneensä rauhan, että rauhan voi löytää. Tämän juuri Taivo halusikin kuulla. Viherkiven saarta tuntui riivaavan jokin, ja niin myös Taivoa. Mutta rauhan voisi löytää.

Dimi oli sanonut isänsä, maistraatin, suunittelevan pakoa välttääkseen hirttämisen. Ja yllättäen maistraatti olikin siinä, kysyen ottaisiko Taivo vastuulleen maistraatin aseman jos ja kun hän pakenee. Taivo oli edelleen aivan sekaisin kaikesta, nappasi Dimin kädestä kepin johon tukeutua, tunsi sydämensä muuttuvan kuin kylmäksi teräkseksi joka täsmällisellä tarkkuudella paloittelee maailman hallittavissa oleviksi palasiksi. Selkä suorana Taivo vastasi "Kyllä, minä kannan vastuuni tämän saaren kohtalosta". Taivo tunsi sisällään jotain siitä rauhasta ja aavistuksen voimasta.

Vielä tuli Tonen vaimo, paljastamaan salaisuuksia. Kertoi muutamia sanoja kirouksesta, siitä millaisen kirouksen hän on langettanut. Taivo, edelleen ratkaisuja hakien, tahtoi tietää kaikki käytettävissä olevat keinot voidakseen harkita, miten selvittää Viherkiven ja kapteeni Bregorin välit. Taivo päätti ottaa selvää, ketkä kaikki osasivat ja millaisia loitsuja, kirouksia. Mutta oli jo myöhäinen ilta, eikä Taivo enää ehtinyt kasata ajatustensa palasia yhteen kun Kapteeni jo julisi illan koittaneen. Ratkaisut siirtyivät aamuun.

-----------

Taivo, ajatuksia tulevaisuudesta

Taivo tietää, että tänä yönä ei tule uni. Tämä yö ei ole nukkumista varten. Tänä yönä istutaan nuotiolla. Taivo ainakin istuu. Ja mainitsee tästä Marinkalle, Otsolle, ehkä myös Kuusamalle, ja Dimille ja Ninienille. Aamun koittaessa Taivo kantaa maistraatin vastuuta ja joutuu kohtaamaan Kapteenin.

Kapteenia ei voi väkivaltaisesti korjata pois tieltä, koska silloin Solonian hallitsijat lähettäisivät saarelle kahta ankaramman rankaisupartion. On keksittävä jotain muuta, estettävä hirttäjäiset. Taivo ajattelee, että koska luvattu valtavan suuri palkkiokaan ei ole tuonut syyllisiä esiin, hän voi käyttää tätä seikkaa vakuuttaakseen Bregorille, että mitään syyllisiä ei ole.

Mutta vaikka Viherkiven asiat ovat suuria, Taivon olisi helpompi kohdata ne, jos hänen oma hauras sydämensä saisi turvan ja rauhan. Tuskallista ja hankalaa. Ehkä nuotiotuli selvittäisi sydämen. Marinkan ääni ja Kuusaman katse eivät jätä Taivon sydäntä rauhaan.

Seuraavaan tarinaan