"Se oli kaikki kuin unta. Kuin pahaa unta. Mutta niin, niin ovat nämä viime vuodet kuluneet, että en enää edes ole varma mikä kaikki on ollut unta, mikä totta ja mikä juoppohullun hourailua. Se kaikki tuntuu nyt niin kovin etäiseltä, kuin katselisin omaa elämääni jostain kaukaa. Ehkä nyt on hyvä aika miettiä. Suremiselle on aikaa myöhemminkin."

"Muistan, että en ollut nukkunut hyvin moneen päivään. Unet olivat riivanneet minua, niin että pystyin vain makaamaan hiljaa veneeni pohjalla, pyytäen aalloilta vastauksia. Mutta meri ei vastannut. Kuten ei koskaan. Kun palasin kotiin, Virva oli poissa, samoin kuin Ahti. Levottomuuteni vain kasvoi. Kapakasta löysin Severin, jota piinasi jokin, jokin muukin kuin vanha viina. Koetin sammuttaa päässäni pauhaavaa merta viinalla, tietäen sen yhtä turhaksi kuin ennenkin."

"Tahvo? Tahvo? Tuo nimi herättää muistoja, jostain kaukaa. Kuin edellisestä elämästä. Tuo sokea mies satamassa väitti tuntevansa minut vuosien takaa. Niin. Ehkäpä. Ehkä minäkin silloin tunsin itseni. Tahvo kysyi, miksi saarella vallitsi niin omituinen tunnelma. Severi sanoi hänelle jotain, en kuullut mitä. Tahvo laski kätensä olalleni ja lausui lohduttavia sanoja. Miksi? Miksi kukaan ei kerro minulle mitään?"

"Ahti. Lapseni Ahti. Hänen kasvonsa olivat vääristyneet hädästä ja tuskasta, minä huusin hänen nimeään. Severi tarttui minua kädestä, ja sanoi, että en mahtaisi sotilaille mitään, pian ne pieksisivät minutkin. Katsoin voimattomana vierestä kun köysi pujotettiin lapseni kaulaan. Katsoin vihan sumentamin silmin Severiin, sillä hän tiesi. Hän tiesi, mutta ei ollut minulle kertonut. Kyläläiset nousivat puolustamaan poikaani, mutta meri kohisi korvissani ja aallot olivat viedä jalkani. Tuntui kuin maailma olisi jähmettynyt paikoilleen, kun köysi kiristyi ja elämä pakeni pojastani. Silmissäni pimeni."

"Uhrikallio. En muista miten tänne tulin, mutta Asko, tuo Melkorin pappi, joka hetkeä aiemmin oli kironnut ja hirttänyt poikani, toimitti nyt hautajaisseremoniaa. He polttivat murhatun sotilaan ruumiin. Minun poikani? Murhaaja? Toistelin sanoja mielessäni, enkä saanut niitä mahtumaan päähäni. Sitten Virva oli siinä, vieressäni. Mistä hän oli tullut? Katsoin hänen kasvojaan, ja näin hänet, näin hänet paremmin kuin vuosiin. Ja minä näin hänen kasvoillaan pohjattoman surun, ja vihan. Hän huusi, hän sanoi minua murhaajaksi. Sinä. Sinä, Tone. Sinä murhasit poikasi. Maa katosi jalkojeni alta. Murhaaja. Niin, niin sen oli pakko olla. Kuten vuosia sitten, minä olin vienyt meren tyttären, ottanut Virvan itselleni vaimoksi, niin vietiin minulta nyt poikani. Meri ottaa omansa. Meri antaa, meri ottaa. Oikeus oli tapahtunut. En kestänyt totuutta Virvan sanoissa. Huusin takaisin, peittäen oman tuskani turhaan ja lapselliseen vihaan."

"Severi kertoi, että murhaajia oli ollut kaksi, tai jopa kolme. Ahti oli löydetty kädet veressä. Toisista epäillyistä ei ollut tietoa, ja kapteeni oli uhannut hirttää seuraavaksi maistraatin, jos syyllisiä ei löytyisi. En pystynyt uskomaan poikaani tappajaksi, koetin kuumeisesti arvailla tapahtumien kulkua. Mutta meri, tuo ikuisesti mielessäni pauhaava meri, ja Severin viinapullo sumensivat ajatukseni. Yritin kysellä kyläläisiltä lisätietoja, mutta he lähinnä katsoivat minua säälien. Maistraatin poika Dimi, joka kuulemma oli ollut Ahdin ystävä, oli hyvin vaitonainen, ja vältteli kysymyksiäni. Taivo, myllärin poika, vaikutti hyvin ahdistuneelta. En tiedä mikä hänen sydäntään vaivasi, mutta lohdutin häntä kuten parhaiten taisin. Meri myrskyää, mutta myrskyn jälkeen tulee tyyntä. Olin huolissani Taivosta, ja sanoin, että ei pidä vihata. Myrskyn pitää antaa mennä ohi."

"Virva tuli luokseni, ja vaati minua kostamaan poikamme kuoleman. Minä katsoin sisääni, enkä nähnyt vihaa. Meri ei enää myrskynnyt, oli vain aallot, ja tuuli, kuten oli ollut aikojen alusta. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Kosto ei toisi Ahtia takaisin. Sanoin tämän Virvalle, ja hän pyysi minua ottamaan selville, kuka oli syyllinen hänen poikansa kuolemaan. Minä lupasin yrittää."

"Helpommin sanottu kuin tehty. Kaikki tuntui niin hajanaiselta, kyläläiset olivat vaitonaisia. Liityikö tämä jotenkin johonkin kylän tytöistä? Keiden seurassa Ahti oli oikein liikkunut? Tajusin, että en tietänyt mitään omasta pojastani, enkä oikeastaan koko kylästä. Tunsin itseni ulkopuoliseksi, mutta samalla minua kosketti kyläläisten myötätunto Ahtia kohtaan. Poikani oli hyväksytty osaksi kylää, ja se antoi minulle oudolla tavalla lohtua. Ymmärsin hyvin kyläläisten ahdistuksen ja halun löytää tilanteelle ratkaisu, mutta tunsin itseni levolliseksi. Myrsky sydämessäni oli laantunut, sillä tiesin, että Ahtia ei saisi enää takaisin. Virva pyysi minua huolehtimaan, että poikamme haudattaisiin mereen. Siten ainakin se osa hänestä, joka oli saatu Virvalta, voisi jatkaa elämäänsä, jossain muodossa."

"Minä ja Severi joimme. Tahvo seurasi huolestuneena, mutta tunsin, että minulla ei ollut elämässä enää muutakaan. Viina vei maailman kauemmaksi, muistan puhuneeni sekavia ja kertoneeni tarinoita merestä. Sitten Virva tuli luokseni. En muista tarkkaan hänen sanojaan, mutta hän kertoi voivansa antaa takaisin sen osan sydämestäni, jonka hän oli vuosia sitten vienyt. Jos vain sanoisin hänen olevan vapaa, Virva voisi palata takaisin mereen, mistä oli tullutkin. Vastineeksi hän ottaisi pois mieltäni riivaavan ikuisesti pauhaavan meren. Katsoin häntä, ja tiesin mikä oli oikein. Minun ei olisi koskaan pitänyt nostaa veneeseeni tuota kaunista merenneitoa, silloin vuosia sitten. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, ja nyt hairahdukseni oli kostettu viattomalla verellä. Sanoin Virvalle, että häntä ei enää sido tänne mikään. Tunsin oloni tyhjäksi, mutta samalla helpottuneeksi."

"Loppuilta, ja seuraava päivä ovat muistissani hämäriä. Luultavasti minä ja Severi ryyppäsimme itsemme tainnoksiin. Päätäni särkee, mutta meri sisälläni on vaiennut. Katson Ahdin ja Virvan tyhjiä vuoteita, ja huomaan kaipaavani heitä. Virva, kaunis Virvaliekkini, joka oli kuin unta itsekin, niin hauras, niin kaunis. Ja Ahti, meren poika. Toinen jalka rantakivikossa, toinen aalloissa. Niskassaan metsien humina, kasvoillaan merituuli. He ovat poissa, ja jättäneet sydämeeni aukon. Mutta suru ei ole ylitsepääsemätön. Katson ikkunasta merta ja tiedän, että he ovat tuolla jossain, omiensa joukossa. Toivon, että he ovat onnellisia. Ehkä minäkin olen joskus. Kävelen ulos rantaan, ja astun veneeseen. Meri on kaunis. Ja vihdoin, ensimmäistä kertaa vuosiin, voin todella nauttia meren kauneudesta. Puolityhjä viinipullo kieriskelee veneen pohjalla. Otan sen käteeni, ja punnitsen sitä mietteliäänä. Sitten viskaan sen ulapalle. Viekööt meri sen jollekulle, joka sitä enemmän tarvitsee. Ja minä nauran, en katkerasti, en kuin humalainen hullu, vaan siksi, että vihdoinkin, olen vapaa. Enää meri ei ole herrani."

Seuraavaan tarinaan