Tämä on äärimmäisen surullinen, varoittavakin esimerkki kesäjutusta, joka ei koskaan mennyt läpi maamme toiseksi suurimpaan päivälehteen, Aamulehteen. Kovankaan vonkaamisen jälkeen ei tarinasta saatu Sunnuntai-osaston päälliköiden kanssa sorvattua salonkikelpoista. Pitivät ideaa liian lapsellisena ja kieltä liian aikuismaisena! Linjatonta touhua. Kertakaikkiaan.

Eivät perkeleet ymmärtäneet omaa etuaan, lukijoiden eduista puhumattakaan. Eipä tarvitse ihmetellä, miksi levikki on laskussa!!

Minulle eka kerta tuli kovin myöhään. Olin silloin jo 22-vuotias miehenköriläs. Tapahtumasta on aikaa kolme vuotta, mutta kokemus oli niin vavisuttava,että muistan sen kuin eilisen.

Hänen nimensä oli Elsa. Elsa oli saman ikäinen kuin minä ja oli kuluttanut 22 vuottaan Peltolammilla, 7 kilometriä kaupungin keskustasta. Innosta hehkuen suuntasin kulkuni joka ikinen päivä kohti Peltolammia mielessäni se.

Tunsimme heti alusta alkaen suurta sympatiaa toisiamme kohtaan. Tai ainakin minä tunsin. Elsan oli kovin vaikea puhua tunteistaan, hiljainen kun oli. Minä sen sijaan hekumoin; jo kauan olin haaveillut kiihkeästi näistä öistä, päivistäkin, ja nyt se oli vihdoinkin totta.

Elsa oli suurikokoinen. Avara ja ulokkeiltaan tasaisen kumpuileva. Hiukkasen vanhanaikainen hän kyllä oli, mutta en antanut sen haitata, koska myös minut oli jumalaa pelkääväksi ja perinteitä kunnioittavaksi nuoreksi mieheksi kasvatettu.

Suhteemme ongelmaksi muodostuivat kapakkailtani; en juuri koskaan jaksanut lähteä enää yömyöhällä neljän ruuhkassa taksiajelemaan laitakaupungille. Semminkin kun tarjolla oli keskustan liepeiltä milloin Anua, milloin Minnaa, ja joskus tekosyyksi riitti jopa Jonen vuodesohva.

Aamuisin laahustin aina sydän täynnä häpeää Elsani luokse ja tunnustin kuuliaisesti syntini.

Ajan mittaan aloimme kuitenkin hiljalleen etääntyä toisistamme.

Eräänä yönä Elsan yläpuolelta alkoi kuulua saatanallista hevirokkia. Olin varma, että Elsa oli kirottu. Halusin pois. Kaksi vuotta olimme yhdessä aikaamme viettäneet, mutta nyt tajusin ajan olevan täysi. Ymmärsin, että nyt se oli tehtävä. Vanhempana, sitten kun olisi jo se ikioma oikea, lähteminen olisi paljon vaikeampaa.

Lähdin. Pitkin hampain jouduin myöhemmin tunnustamaan Elsassa hyvätkin puolensa olleen...

Tiemme erosivat lopullisesti keväällä 1994. Silloin kuulin ystävältäni Annalta minulla olevan saumat erääseen iäkähköön, mutta hyvin säilyneeseen Huldaan.

Kun kuulin hänen olevan jo yli 70-vuotias, puuskahdin tuohduksissani Annalle: - Vitut minä nyt niin epätoivoinen olen vaikka viimeksi 1992 sainkin ja sen jälkeen on ollut vähän hiljaisempaa...

Hiljalleen yksinäisyyteni ahdistamana aloin kuitenkin ajatella sananlaskua Vanhassa vara parempi, ja päätin rohkeasti edes yrittää. Kun vielä Anna vakuutteli jääräpäisesti, että usko pois, on se ikäisekseen tosi komea, en voinut muuta kuin uskoa.

Ja täytyy myöntää, että olin Huldaan erittäin tyytyväinen. Rakastuinkin. Huldan kanssa tuli aina niin lämmin olo, hän kun oli niin kodikkaan äidillinen. Kapakkailloistakaan ei ollut huolta, koska Huldalle oli matkaa keskustasta vain kilometri, pari. Armonkalliolla sijaitsi lempemme pesä.

Päin vastoin kuin yleisesti luullaan, tuo vanhus oli sisältä todella pieni. Ahdaskin. Ja kireän komeassa kunnossa olivat muutkin paikat. Ei olisi millään uskonut seitsenkymppiseksi!

Minuun teki vaikutuksen myös Huldan suvaitsevaisuus; useinkin osallistui lemmenleikkeihimme kolmas, nuorempi pyörä. Se ei Huldaa millään lailla haitannut. Minäkin olin onneni kukkuloilla.

Vaan vuoden kuluttua ensikosketuksestamme alkoi ilmaantua ongelmia; en tahtonut millään tavaroitani ja kalujani saada mahtumaan Hulda-muorin sisään. Vaikka kuinka ähelsin ja tungin, osa jäi aina ulkopuolelle. Siksi kai koko hommastakin oli ajan mittaan tullut hieman suttuista.

Alkukesästä saakka olen nyt mietiskellyt, miten ihmeessä Huldasta eroon pääsisin. Pari viime kuukautta olen kiivaasti uutta saalista etsinyt. Päivät ja illat, yötkin olen hakenut: kaupungilta, kapakoista, ystävien ja puolituttujen kautta, lehti-ilmoituksista.

Treffeille saakka olen kyllä päässyt, mutta eipä vain ole sitä oikeaa kohdalle osunut; ovat yleensä pieniä ja suttuisia tai sitten nirppanokkaisennäköisiä luksustyyppejä, joista näkee jo tarkemmin tutustumatta, ettei sellaisiin ole normaali-ihmisellä varaa. Ja minulle kun riittäisi aivan mainiosti se täysin tavallinen naapurin Hilkka, Mirkku, Salme, Leila tai Martta.

Ikärajoituksiakaan en aseta, kunhan on hyväkuntoinen ja sopivan kookas, sillä aivan pieneen tilaan eivät kaluni kyllä mahdu.

Vaan päivä päivältä sellainenkin tuntuu yhä mahdottomammalta. Kaupunki täyttyy taas pian uusista viriilin innokkaista opiskelijoista, jotka vievät sääliä tuntematta parhaat päältä.

Heille kelpaavat niin nirppanokat kuin suttuiset vanhuksetkin. Jopa kaikkein rupsahtaneimmatkin viedään sumeilematta käsistä. Mitään ei jäljelle jää.

Vuokrayksiömarkkinat ovat todellakin huonoimmassa jamassa vuosikausiin. Melkein kaik on mänt! Jos nyt kuitenkin jollain sattuisi olemaan pölyttymässä se tässä jutussa kaipaamani tavallisen mukava yksiö keskustasta, ilmoittakoon välittömästi allekirjoittaneelle.

Rakennusvuodesta ei ole väliksi, mutta neliöitä pitäisi olla yli 25, sen verran on maallista kalua ja tavaraa matkan varrelta mukaan kertynyt. Vuokraakin olen valmis sopivasti maksamaan.

Nimim. (Raitis), (uskovainen), savuton jne.