”Tampereen Ylioppilasteatteri etsii paikkaansa kotikaupunkinsa jo entisestäänkin värikkäässä ja korkeita vaatimuksia asettavassa teatterielämässä. Se tahtoo tarjota yleisölleen, niin nuorille kuin vanhoille, modernia ja klassillista arvo-ohjelmistoa, joka ei ole vielä muita teitä tavoittanut katsojakuntaamme. Jäsenilleen se tahtoo antaa tilaisuuden mekanisoituneen elämänmenon ja ammattiin valmistumisen kiireessä ainakin hetkeksi kokea, mitä merkitsevät henkiset arvot, tyyli ja kulttuuri. Se voi avartaa nuoren ihmisen näkemystä elämästä toisin kuin kirjat ja kurssit: antamalla hänelle tilaisuus elää koko olemuksellaan, mielikuvituksellaan, hermoillaan ja ruumiillaan, toisen ihmisen kohtalo.”

Ylioppilasteatterit ovat instituutioita, jotka eivät tahdo mielellään muistella menneisyyttään. Sitten kun on pakko tehdä selkoa kuljetusta tiestä, tapahtuu se epäröiden, sekavasti kuin epäillen sitä, mikä oli hyvää ja huonoa. Välillä saa protestoinnin halu itsetuhoisia piirteitä: Helsingin Ylioppilasteatterin arkisto tuhoutuihämäräperäisissä olosuhteissa, kun Vanha Ylioppilastalo syttyi palamaan 1978, tai Tampereen Ylioppilasteatteri juhli 30-vuotispäiväänsä Juhlaytykällä, jonka anonyymit muistelukset gonzo-huumoreineen ja sisäpiirin vitseineen viittaavat samankaltaiseen mielialaan kuin Jumalan teatterin tempaukset Oulussa. Mistä tämä kummallinen ristiriita? Ehkä selitys löytyy siitä, että ylioppilasteatterit ovat ikäpolviteattereita: niihin tullaan ja niissä toimitaan määrätyt vuodet, minä aikana ei menneisyyttä ole olemassakaan. On jopa toimittava enemmän tai vähemmän edellistä ikäpolvea vastaan, jotta yrityksessä löytää itsensä ja tapansa tehdä teatteria menestyttäisiin. Heittäydytään nuoruuden kiihkolla elämän ja taiteen pyörteeseen ja annetaan sen viedä. Sitten eräänä päivänä lähdetään vähin äänin tiehensä, ja tulee uuden ikäpolven vuoro. Tässä me kuitenkin olemme, kutsun saaneina, eläkeläiset, työikäiset ja nuoret, juhlimassa Tampereen Ylioppilasteatterin 40-vuotispäivää. Kaikki eivät ole mukana,  kuka mistäkin syystä, ja jotkut ovat jo poistuneet elävien kirjoista. Katselemme kummastellen toisiamme ja kysymme, mikä mahtaa olla se punainen lanka, yhdistävä ajatus tai aate, joka liittää meidät toisiimme. Näyttää siltä, että ehdittyään miehen ikään ylioppilasteatterin on pakko sittenkin suunnata katseensa siihen, miten vuodet on käytetty, mihin nuoruus meni, mitä saatiin aikaan ja mikä jäi kesken.

Ensimmäiset vuodet Yhteiskunnallisen Korkeakoulun opiskelijoilla oli teatteriharrastusta jo Helsingissä toimittaessa, mistä kehittyi Tampereen Ylioppilasteatteri korkeakoulun siirryttyä Tampereelle. Perustamispäivä oli 26.10.1960 Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi tuli draamastudion apulaisjohtaja, fil.maist. Jyrki Mäntylä, 50-luvun nuori humanisti, joka oli omiaan solmimaan suhteita ja herättämään luottamusta kaupungin silmäätekevien piirissä. Seuraavan vuoden kuluessa uusi teatteri alkoi elää: se sai näyttelijöitä, joista nousi esiin Pekka Koskinen, Tuisku Niskanen, Utria Nokkala ja Kari Moberg, liikunnanohjaajan Ruth Matson, oman säveltäjän Usko Meriläisen ja hovikirjailijaksi itsensä Eeva-Liisa Mannerin. 

Tampereen kaupunki, Teatterikerho ja muut rahoittajat suhtautuivat suopeasti uuteen yritykseen: sivistystä janoavia, hyvin käyttäytyviä nuoria ihmisiä! Vaikka TaYT oli alusta alkaen itsenäinen yhdistys, piti draamastudion johtajan ohjata siellä yksi esitys vuodessa. Jyrki Mäntylä onnistui siis antamaan hyvän lähtölaukauksen hankkeelle, jonka avajaisnäytelmänä esitettiin kevätkaudella 1961 Borchertin sodan tilitysdraama Ovien ulkopuolella, Väinö Lahden ohjaamana ja Pekka Koskinen pääosassa. Syksyllä sai ensi-iltansa Eeva-Liisa Mannerin Eros ja Psykhe Jyrki Mäntylän ohjaamana, Pekka Koskinen ja Tuisku Niskanen nimiosissa. Näyttämömusiikki oli Usko Meriläisen. 

Jyrki Mäntylän siirtyessä Yleisradion dramaturgiksi Helsinkiin tammikuun lopussa 1962, ja minun tulessa hänen tilalleen, sain perinnöksi myös opiskelijoiden teatterinharrastuksen johtamisen. Minut valittiin TaYT:n puheenjohtajaksi ja taiteelliseksi johtajaksi 5.3.1962. Kevätkausi meni totuttelun merkeissä. Huomattavin hanke oli Venetsian ylioppilasteatterin, Ca´ Foscarin vierailun järjestäminen vastavalmistuneeseen Sampolaan. Se esitti aidolla commedia dell´arte -tyylillä Gozzin Vihreän linnun. Siitä tuli teatteritapaus. Innostus tarttui myös jäsenistöömme, organisaatio pelasi loistavasti. Sen jälkeen esitimme vielä kerran  pyynnöstä Eroksen ja Psykhen teatterikerhon järjestämässä esityskauden päättäjäistilaisuudessa. Pidin aluksi pienen puheen Sanonnan taiteen puolesta näyttämöllä. Sen jälkeen siirryin valaistuskoppiin, jonne kuuluivat vain repliikit. Esityksen jälkeen kuulin hämmästyksekseni, että teatterineuvos Eino Salmelainen oli ärtyneenä jostain ääneen kommentoinut esitystämme ivalliseen sävyyn. Tämäkö oli tämän kaupungin tyyli? 

 Kesälle kerättiin voimia, ja seuraavana syksynä päätin katsoa, tuleeko ylioppilasteatterihommista mitään. Rahat oli käytetty ja uudet avustukset jäissä, koska odotettiin tuloksia. Ajoin hallituksessa ja yleiskokouksessa läpi sääntöuudistuksen, jossa uudet jäsenet hyväksyttiin aluksi koejäseniksi. Virkailijoiden ohjesääntö määritteli tarkkaan puheenjohtajan, toiminnanjohtajan, sihteerin, taloudenhoitajan ja työvuorojen valvojan tehtävät. Kirjoitin periaatteellisen avajaispuheen, joka julkaistiin myöhemmin käsiohjelmassa. Sanoin mm.:  "Tampereen Ylioppilasteatteri etsii paikkaansa kotikaupunkinsa jo entisestäänkin värikkäässä ja korkeita vaatimuksia asettavassa teatterielämässä. Se tahtoo tarjota yleisölleen, niin nuorille kuin vanhoille, modernia ja klassillista arvo-ohjelmistoa, joka ei ole vielä muita teitä tavoittanut katsojakuntaamme. Jäsenilleen se tahtoo antaa tilaisuuden mekanisoituneen elämänmenon ja ammattiin valmistumisen kiireessä ainakin hetkeksi kokea, mitä merkitsevät henkiset arvot, tyyli ja kulttuuri. Se voi avartaa nuoren ihmisen näkemystä elämästä toisin kuin kirjat ja kurssit: antamalla hänelle tilaisuus elää koko olemuksellaan, mielikuvituksellaan, hermoillaan ja ruumiillaan, toisen ihmisen kohtalo." 

Pidimme 5.10.1962 lehdistöinformaation, joka huomioitiin pääkaupunkia myöten. Teatterin jäsenmäärä oli n.70, joista 40 aktiivisia. Olimme vuokranneet Sampolan salin esiintymispaikaksi. Ilmoitimme ohjelmistoksemme syyskaudella Arrabalin Huviretki sotakentälle, jota Eugen Terttula jo harjoitti; sen jälkeen hänen ohjaamanaan Buchnerin Woyzeckin suomalainen ensiesitys Mannerin kääntämänä. Kevääksi oli suunnitteilla Frischin Biedermann ja tuhopolttajat sekä Ionescon Velvollisuuden uhrit. Koulutusta jäsenistölle antoivat tanssitaiteilija Ruth Matso ja näyttelijä Liisa Pakarinen. Terttula sai aikaan yhden onnistuneen ensi-illan, Arrabalin absurdin farssin sekä Woyzeckin asemat. Ensi-ilta siirtyi vuoden vaihteen yli, jolloin Salmelainen sairastui. Terttula erosi draamastudion johtajan tehtävistä, jotka siirtyivät minulle, ja tuli Tampereen Työväen Teatterin johtajaksi. Woyzeckin hän jätti kesken tuskastuneena organisaatio-ongelmiin. 

Otin niskoilleni Woyzeckin ja kävin koko kevätkauden kamppailua ensi-illan aikaansaamiseksi. Välillä vieraili Helsingin Ylioppilasteatteri esittäen onnistuneesti Maeterlinck - harvinaisuuden Tintagilesin kuolema. Huhtikuun lopussa 20.4.1963 esitettiin Woyzeck pelkistettynä äärimmäiseen niukkuuteen, kuten eräs arvostelija sanoi. Pekka Koskinen näytteli nimiosaa, Sini Seitsalo Marieta ja Matti Koponen Rykmentinrumpalia. 19 näyttelijää pystyivät vaivoin täyttämään Sampolan suuren näyttämön, Työväenopiston valaistusmestari ei osannut ammattiaan, loputtomat, poissaolojen vuoksi puolitehoiset harjoitukset olivat vieneet tuoreuden esitykseltä. Yleisöä oli kourallinen. Arvostelu totesi puutteet, mutta kirjoitti kokonaista kahdeksan kritiikkiä. Neljän esityksen jälkeen lopetimme voipuneina. Luovuimme Sampolasta, jossa vuokramme vain nousi. 

Syyskaudella teimme vielä Woyzeckista  kuunnelmaversion, jonka Yleisradio lähetti 19.9.63. Parasta siinä oli Meriläisen musiikki. Erosin TaYT:n puheenjohtajan tehtävistä syksyllä 1963 ja suosittelin uutta draamastudion apulaisjohtajaa Raimo Mannista tilalleni. Myös Pekka Koskinen siirtyi toiminnanjohtajan tehtävistä kokonaan TV-työhön. Arvioidessani mielessäni 1,5 vuotta kestänyttä teatterinjohtaja-kauttani totesin työn vieneen enemmän voimia kuin YKK:n draamastudion johtaminen. Vain pieni osa nopeasti vaihtuvista jäsenistöstä tunsi teatterin kehityspyrkimykset omikseen. Yritin järjellä ja hallinnollisella kurilla, mutta ei kukkokaan käskien laula, saati sitten ylioppilasteatteri. 

Raimo Manninen perusti toiminnan enemmän jäsenten vapaaehtoisuuden varaan. Hän avasi johtajakautensa syksyllä 1963 Tardieun absurdilla kappaleella Metron rakastavaiset, jossa Tuisku Niskanen ja Kaj Ilmonen esittivät pääosia. Ei Manninenkaan viihtynyt paria vuotta kauempaa teatterin 
vetäjänä, mutta vieraili useamman vuoden ajan ohjaajana. Itsekin yritin saada aikaan syksyllä 1964 Ionescon Kuningas kuolee -uutuuden esitystä, mutta vuoden vaihteessa olivat voimavarat niin kulutetut, että ryhmä katsoi parhaaksi luopua yrityksestä. Kaksi vuotta myöhemmin, syksyllä 1966 oli parempi onni: vanhan kauppaoppilaitoksen ullakolla, Raimo Mannisen suunnittelemalla studionäyttämöllä koki suomalaisen ensi-esityksensä Arrabalin Fando ja Lis. Näyttelijöinä oli vasta perustetun teatteritutkinnon ohjaajaoppilaita. Nimiosia esittivät Pauli Holm, nyk. Haataja ja Liisa Laukkarinen. Lavastus oli Seppo Maaniitun, joka myös esitti yhtä kolmesta herrasta sateenvarjon alla. Musiikkina käytettiin Pierre Boulez`n Isännätöntä vasaraa. Teimme perusteellista työtä, mutta silti viritys pääsi ensi-illassa hysterisoitumaan niin, että arvostelijat saivat kielteisen kuvan sekä esittäjien taidoista että teoksesta. Viritys korjattiin seuraaviin esityksiin, mutta katsojia ei ullakolla juuri näkynyt.Tilanne muuttui, kun osallistuimme uutuudella Turun taidetapahtumaan. Täpötäysi Turun Vapaateatterin katsomo seurasi herpautumattomalla mielenkiinnolla Fandon ja Lisin tarinaa, jossa naivistisella tavalla kuvattiin sadomasokistisuutta ihmisessä. Pääkaupunginkin lehdet kirjoittivat tapahtumasta, kuten Irmeli Niemi Uudessa Suomessa: "Ohjauksen huolellisuus ja kekseliäisyys tuotti tässä ryhmässä hilpeän hedelmän."

Ylipäänsä oppii epäonnistumisistaan enemmän kuin taiteellisista voitoista. Fandon ja Lisin tapaus osoitti, että Tampereen lehtikritiikissä ja yleisessä mielipideilmastossa oli jotain vikaa. Äly ja älymystö oli Turussa, teatteri Tampereella. Toiseksi saattoi otaksua, että organisaation puutteet estivät potentiaalista yleisöä pääsemästä kosketukseen uuden teatterin kanssa. Kolmanneksi olin saanut näyttöä siitä, että teatteri tarvitsee elääkseen sosiaalisen pohjan, jonka asenteita ja odotuksia oli käytettävä hyväksi sisältöjen valinnassa. Olin kirjoittanut Fandon ja Lisin käsiohjelmassa: ”Ei epäpoliittista, mutta esipoliittista teatteria?” Tästä alkoikin urassani ohjaustöiden sarja, jonka voi panna `yhteiskunnallisesti osallistuvan` teatterin otsikon alle. 

25.11.1966 julkaistiin Aviisissa artikkeli Taide ei tapahdu Tampereella. Se oli ironinen ja provosoiva kertomus Fandon ja Lisin tapauksesta. TaYT:n nykyinen asema on malliesimerkki siitä, kuinka epäedullinen sosiaalipsykologinen tilanne tekee tyhjäksi yksilöiden parhaimmatkin yritykset.  Etsin syitä ensinnäkin Tampereen teatteriperinteistä. Ammattiteattereiden iskostama kuva teatterista hallitsee yleisön ymmärrystä ja makua sekä säätelee kritiikin suhtautumista. Vaihtoehtoja ei ymmärretä. Erilaista eivät nykyisissä olosuhteissa kykene synnyttämään yksilöt eivätkä edes pienryhmät. Sellaisen edellytyksenä on erikoisyleisö, joka kokee yrityksen omaksi teatterikseen. Taiteen tapahtumiseen vaikuttavia tekijöitä ei Tampereella hallita, 5000 opiskelijan yliopisto ei kykene organisoimaan taideharrastusta. Syy on ylioppilaskunnan, jolta puuttuu tyystin kulttuuripolitiikka. Karmeat huhut  kertovat, että kulttuurin organisoiminen on ollut alkeellista ja hapuilevaa, ja että erityisesti taidetta harrastava opiskelijatyyppi on ollut ylioppilaskunnan silmäätekeville hankala, ei-käyttökelpoinen voima. Vaadin kulttuuritoimikunnan tai vastaavan perustamista, jolla on oltava yhteydet taidekerhoihin sekä aloitteenteko-oikeus ja painostusvalta hallitukseen päin budjettia laadittaessa. Taidekerhoille on annettava tehtäviä, yleisöä ja rahaa. 

Palaan lopuksi vielä TaYT:n osuuteen. En usko, että se saa murrettua sitä silloin eristänyttä kehää enempää yhdistysbyrokraattisin toimenpitein kuin tuloksettomilla väittelyillä `oikeasta linjasta`. Rohkaisen käyttämään hyväksi jäsenten piileviä rendenssejä esitystoiminnan muodossa keskitien viisaudella: annettakoon ´kaikkien kukkien kukoistaa´. Vaihtoehtoja! Demokratiaa! huudahdan lopuksi. 
Asia oli ilmassa. Samassa numerossa oli kaksi muuta hätähuutoa tilanteesta. Seuraavassa numerossa tuli toinen mokoma lisää. 

Minulla ei ollut tilaisuutta tarkemmin seurata, otettiinko suosituksiani varteen ja lähtikö kehitys menemään parempaan suuntaan. Ainakin yritettiin toimia. Tosin TaYT:n osalta voimat uupuivat välillä kokonaan, sillä vuosina 1969-71 teatteri ilmeisesti yritti unohtaa, että sitä oli koskaan perustettukaan. 60-luvulla ehdittiin kuitenkin nähdä ´kaikkien kukkien kukoistavan´. Kävin ensi-illoissa säännöllisesti, vähitellen rajoituin lähinnä niihin, joissa näin omien oppilaideni esiintyvän ohjaajina ja näyttelijöinä. 

1964 näin Raimo Mannisen ohjauksena Lorcan Yerman, Jellicoen Hullun äitini leikin (1965), sovituksen Aapelin pakinakokoelmasta Meidän herramme muurahaisia (1967) - jolloin TaYT esiintyi ensi kertaa Teatterimontussa - ja sovituksen Kivinen soutaja Unto Kupiaisen runoista. 
Tuntiopettajamme teatterinjohtaja Aino Mattila työskenteli mielellään nuorten kanssa: 1964 hän ohjasi Matti Karilan modernin kokeilun Kroatialainen (joka esitettiin yhdessä Matti Rosvallin ohjaaman Junkolan näytelmän Kirkko  keskellä kylää kanssa) sekä 1965 Karilan Kuoriaiset ja Matka kylään. Ylioppilasteatterin johdossa vaikuttivat nyt 1964 perustetun teatteritutkinnon vuosikurssit I, II ja III. Niillä opiskelevista Sina Kujansuu ohjasi 1965 Ardenin Hyvän hallituksen huolet Vanhassa kirkossa, Pauli Holm minun suomentamani Ionescon Velvollisuuden uhrit, Seppo Maaniittu ohjausnäytteenä Mrozekin Avomerellä 1968 ja Jorma Markkula samana vuonna Buchnerin Leoncen ja Lenan, missä oli mukana I ammattinäyttelijäkurssin oppilaita. 1967 kokeiltiin Taloudellisella kabareella poliittisen teatterin tekoa, mukana mm. Anni Rotko. Esitys jota Antti Eskola kiinnostuneena katsoi, oli suunnattu H-kauppaketjun monopolia vastaan. 

Musta aukko TaYT:n toiminnassa ulottuu kokemuksessani vuoteen 1974 saakka, jolloin näin Jarmo ja Anna-Liisa Inkisen ohjaamana dramatisoinnin Londonin romaanista Klondyken kuningas. Sitten seuraa jälleen kolmen vuoden tauko, jolloin TaYT ilmeisesti kiisteli oikeasta linjastaan. 1978 näin Timo Mäkisen ohjaaman Ahlfors-Andersson-Bargumin Kropan ja Ossi Räikän ohjauksen Schildtin Kotiinpaluusta. Seuraavana vuonna seurasi Pekka Kuparisen Jobin postia, Olli-Pekka Ulkuniemen Woyzeck Reino Bragge pääosassa ja kesänäytelmänä Lope de Vegan Liekehtivä kylä Kauko Mustosen ohjaamana.

 80-luvulla ei väitelty linjasta, vaan teatteria tehtiin. 1976 aloittaneella Yliopiston draamalinjalla oli oma vahva panoksensa tähän asiaan. Käyntihahmoksi nousi Olli-Matti Oinonen, joka näyteltyään kolme suurta roolia tutkimusteatteriesityksissä alkoi kehittää itsestään ohjaajaa sarjassa rohkeita yrityksiä. Se alkoi Ionescon Kuningas kuolee draamalla, joka pääsi vihdoinkin esityksiin asti 1980, pääosassa Juha Anttila, nyk. Svahn. Kesänäytelmänä seurasi Jotunin Tohvelisankarin rouva. 1981 nähtiin Trianan Murhaajien yö, Hellerin Pommittajat mieleen jääneinä roolihahmoina Tero Muhosen kapteeni, Anne Louhirannan kipusisko sekä Tuomo Salmela ja Jari Myllymäki Ohukaisen ja Paksukaisena. Vuonna 1983 esitettiin Shakespearen Kuningas Lear, jossa tekivät rooleja mm. Kauko Mustonen, Päivi Kaikkonen, Maiju Sallas, Pekka Vehviläinen, 
Jarmo Ojanen ja Jouni Tossavainen, samana vuonna vielä Kapulaisen Leijonalla ratsastava paviaani osittain samoilla näyttelijöillä, ja Juice Leskisen musikaali Valto niin ikään. Sarja huipentui 1984 Gogolin Mielipuolen päiväkirjaan Päivi Kaikkosen vaikuttavasti tulkitsemana. 

Oinosen ohella Olli Etelämäki ohjasi Frischin Biedermannin ja tuhopolttajat 1981, Mrozekin Lumotun yön 1984 ja haasteellisimpana tehtävänään Schafferin Equus - näytelmän 1987, jossa Hillevi Hyttinen näytteli tyttäystävää. Matti Niskala suoritti ohjaajadebyyttinsä kirjailijana, säveltäjänä ja ohjaajana musikaalilla Sakari Sikamo, ennen kuin perusti oman Aurinkoteatterinsa. Pekka Lara kokeili ensi kertaa ohjaamista 1982 Manet´n näytelmällä Nunnat. 1984 astui jälleen uusi ikäpolvi areenalle Heikki Salon ohjaamassa Gogolin Reviisorissa. Omaa puoliammattilaista luokkaansa oli ammattiohjaaja Jarmo Niemisen vierailu 25-vuotisjuhlan ja omien uusien toimitilojen merkeissä, Kylätaskun Gracckuskan poikien ohjaajana, jossa Jussi Tuurna teki mieleen jäävän roolityön. Jonkinasteista uus-surrealistista suuntaa yritti 1986 Untamo Lepola Strindbergin Tiellä -näytelmällä, ja seuraavana vuonna Taina Mäki-Iso Kanavalla. 1989 näin Erkki Auran ohjaamana ja suomentamana Marlowe -harvinaisuuden Tohtori Faustuksen ja vuonna 1990 Harri Istvan Mäen uudenlaisen poliittisen tekstin Patsas, samoin kuin professori Yrjö Varpion nuoruuden näytelmän Hääpäivä viheriäisellä niityllä. 

40 teatteri-iltaa, omiani lukuun ottamatta, mikä valmiimpi, mikä keskeneräisempi, mutta täynnä yrittämisen halua, kurkottamista kohti näyttämötaiteen salaperäistä keskiötä, joka sykkii esittäjien ja yleisön välillä. Yksi on kuitenkin vielä mainittava. Keskityttyäni 90-luvun ensimmäiset vuodet perhehuolien ja sairauksien paineessa hoitamaan vain välttämättömät velvollisuudet menin 1994 katsomaan Toni Lepistön ohjaamaa sovitusta Lope de Vegan Puutarhurin koirasta. Se tapahtui myötätunnosta Lepistöä kohtaan, joka opiskeli draamalinjalla ja oli näytellyt viisi vuotta aikaisemmin väliinputoavan keisarinpojan osan tutkimusteatteriesityksessäni Racinen Britannicuksesta. Lepistö oli pienikokoinen, hintelä ja omasi erehdyttävästi romaniheimolaisen eksoottiset piirteet. Pian sen jälkeen Toni Lepistö kuoli äkkiä sairaalassa loppuunpalaneena, elimistö ei kestänyt opiskelijaelämän rasituksia. Hänen ohjauksensa yritti epätoivoisesti yhdistää espanjalaista korkeakulttuuria nykysuomalaiseen kansanelämään. Mutta se tahtoi sanoa jotakin olla yksi ääni muiden joukossa. Juon tämän maljan Toni Lepistön muistoksi, ja samalla niille lukemattomille, jotka ovat tehneet Tampereen Ylioppilasteatterista sen, mitä se on.
                                                                                    Kari Salosaari

Ohjasin, näyttelin, lavastin, puvustin, sävelsin, sanoitin, sovitin, kirjoitin, roudasin ja hetken olin ihan taiteellisena vastaavanakin.

Vuonna 1977 kun liityin Tampereen Ylioppilasteatteriin, en tietenkään heti päässyt taiteilijaksi, vaan olin aluksi koejäsen. Tehtäviini kuului mm. lavasteiden pystytystä ja purkamista. Aivan selkeästi vanhat, kokeneet, aikuisenoloiset ja hyvin viisaat Ylioppilasteatterin vanhat jäsenet testauttivat meitä uusia tulokkaita. Samalla he myös kertoivat varsin villejä juttuja joistakin pieleen menneistä esityksistä, kun joku oli unohtanut sanoa repliikin. Jotkut heistä olivat päässeet jopa Tampereen Teatteriin ja Työväen Teatteriin avustajiksi. He tunsivat joitain oikeita näyttelijöitäkin. Jos hyvin kävisi, saatettaisiin perinteinen vappukabaree televisioida. Kannattaisi siis pysyä joukoissa.

Kun kymmenettä kertaa makailin teatterimontun lattialla odottaen Kotiinpaluu-näytelmän loppumista ja tajunnassani kaikui Punke Salosen repliikki: "Ole sinä rauhassa vain, ei me minnekään harjoituksiin mennä, nyt mennään jahtiin…", ajattelin, että roudaamisesta on ollut kenties hyötyä. Yyteeläiset puhuivat minulle kuin kaverille ja Pillikin jo tervehti.

Sitten yleensä mentiin Tillikkaan, jossa sain ensimmäisen kosketuksen taiteilijaelämään, joka oli varsin älyllistä ja henkevää keskustelua. Se tuntui hienolta. En voinut ymmärtää, miten he pystyivät juomaan Amiraali-nimistä olutta niin tolkuttomasti.

Yyteeläiset tuntuivat vuonna 1977 olevan jo lähes ammattilaisia ja hyvinkin aikuisia ihmisiä. He eivät käsittäneet, kuinka saatoin katsella kaupallisia amerikkalaisia elokuvia. Vaikka osallistuvan teatterin ja vallankumouksen ajat olivat jo hiipumassa, oli monilla yyteeläisillä hatuissaan ja takinrintamuksissaan sirpin ja vasaran sekä Leninin kuvia. Kun syntymäpäivilläni kieltäydyin soittamasta erään Hillevi-tytön mukanaan tuomaa Työväenlaululevyä ja heitin sen jonnekin Pispalan mäntyyn, kokoontui joukko ihmisiä keittiöön ja yksi heistä sanoi: Täällä on toisinajattelevia.

YT:n delegaatio kävi marraskuussa 1977 myös Tallinnassa. Matka oli oikeasti hieno. Teatteria nähtiin paljon, mutta aikaeron vuoksi esityksissä myös nukuttiin paljon. Ansioitunut YT:n puheenjohtaja Pekka Vehviläinen johdatti YT:n toisen, vuoden 1983 delegaation elämysmatkalle Tallinnaan.

Se on ehkä vieläkin hauskin ulkomaanmatkani. Olimme Tallinnan Viru-hotellissa. Ajattelimme nykyisen ohjaajgurun Maiju Sallaksen kanssa käydä huoneissamme, jotka sijaitsivat kuudennessa kerroksessa. Pääsemme perille. Maiju ei ehdi avaintaan oveen työntää, kun joku vieras mies tulee hänen huoneestaan ulos. Jumalauta, varkaita, sanoo Maiju. Minä syöksyn paikalle ja heti miestä turpaan lyömään. Maiju syöksyy huoneeseen sisälle. Siellä puolialaston nainen huutaa: Minä soitta poliisit! Maiju tulee huoneesta ulos, minä pitelen miestä seinää vasten. Maiju sanoo: Nyt mentiin Allu, ei ollu mun huone. Oltiin väärässä kerroksessa.

Pilli Mäkinen pyysi minua ja kämppäkaveriani Hämy (silloin Kai) Salomaata mukaan Kroppa-kabareeheen, jonka hän ohjaisi. Nykyinen elokuvaohjaaja Olli "Viti" Valkonen tuli myös näyttelemään, samoin Iris Tenhunen ja Leena O. Virta. Ansioitunut Möhkö Uusitalo puvusti. Kropalla käytiin Suomen kiertueellakin. Vetelissä oli mainos jossa luki: "Tänä iltana Tampereen Yliopistoteatteri esittää Kropan. Nyt on mahdollisuus seurata muualta tuotettuja ammattinäyttelijöitä." Isoon jumppasaliin vaivautui kymmenkunta katsojaa. Kiertueorganisaattori Ville Porkola ei hymyillyt. Paluumatkalla auton bensa loppui Oulun ja Jyväskylän puoleenväliin. Pakkasta oli -30 astetta, oli yö, eikä muuta liikennettä. Pilli sai liftin ja haki bensaa kaksi tuntia. Meillä oli vähän kylmä.

Hetken olin myös mukana Hullun keksijän uni -nimisessä lastennäytelmässä, jonka ohjasi TT:n näyttelijä Seppo Kulmala. Harjoitusmetodina käytettiin improvisaatiota. Siinä lienee vaihtunut koko näyttelijäkaarti, kun harjoitusjakso kesti yli puoli vuotta. Muistaakseni baletissakin tanssinut Jari Linikko näytteli lopulta ansiokkaasti pääroolin.

Ylioppilasteatterin toimisto toimi Ylioppilastalon toisessa kerroksessa, hyvin pienessä kopissa. Esiintymistilat hankittiin milloin mistäkin. Keskustorillakin on esiinnytty kaksi päivää. 

Vappukabaree käsitteli 1978 yliopiston byrokratiaa pientä opiskelijaa kohtaan. Meitä oli varoitettu, että humalassa ei sitten saa olla, se näkyy tv-ruudussa helposti. Yleisö oli kylläkin aivan tolkuttomassa kunnossa. Esitys ei kaiketi mennyt aivan nappiin. Varsinkaan loppulaulussa eivät orkesteri eivätkä esiintyjät tienneet, mistä aloittaa.

Kotikylän tyttö, aivan naapurista vielä, oli myös tullut Tampereelle opiskelemaan. Kun hän näki minut YT:n jengissä, hän lopetti tervehtimisen. Alakuppilassakin käänsi päänsä pois.

Vähitellen päivistä tuli ympäripyöreitä. YT:n lisäksi opiskelimme draamalinjalla, jotkut meistä hyppäsivät vielä avustajina näyttelijäkurssien harjoitustöissä ja sitten vielä oli töitä TV2:n produktioissa (Rauta-Aika, Kadonnut Armeija jne). Kyllä siinä monet suhteet olivat kovilla. Varmaankin Ylioppilasteatteri rikkoi monia liittoja, mutta kyllä se yhdistikin monia.

Tampereen Ylioppilasteatterissa toimi taiteellinen jaos, joka käsitteli ohjelmistoehdotuksia. Muistaakseni seula oli tiukka, eikä anarkistisia tai muuten vaan rämäköitä ehdotuksia hyväksytty. Hämy Salomaa suomensi rajun mielisairaalanäytelmän, jonka sopivuudesta käytiin kiihkeää keskustelua. Sen ohjelmistoon ottamista pelättiin ja lopulta se torjuttiin. Tuntui välillä siltä, että ainoa oikea Ylioppilasteatteri oli Helsingissä.

70-luvun loppu oli varsin sekavaa aikaa. Asiat paranivat, kun YT vihdoin sai tilat Vuolteenkadulta. Tilan remontoiminen vaati melkoista yhteishenkeä ja sitä myös löytyi. On tavallaan sääli, että Vuolteenkadun studiota ei enää ole, sillä siihen liittyy niin paljon kaikenlaisia muistoja - hyviä, pahoja ja varsin villejäkin happeningeja. Yhteistyökumppanina oli hetken aikaa Kirjakahvila, joka vähin äänin muutti muualle.

Arto af Hällströmin Othello, Kalle Holmberg, Turkka ja Pete Q innostivat minut kokeilemaan, mitä ohjaaminen on. Aluksi dramatisoin kauhusarjakuvan Nappisilmät Yo-talon lavalle. Siinä juoppohullu isä pahoinpitelee vaimoaan ja sokeaa poikaansa. Pojalla on ystävänään nallekarhu, joka lopulta tappaa isän ja repii tältä silmät päästä. Poika saa tietysti näkönsä takaisin. Isää näytelleelle Juha Anttilalle (nyk. Svahn) oli varattu verikapseleita suuhun pureskeltaviksi ja tuopillinen sianverta ulkoiseen käyttöön. Esityksen tuoksinassa hän kadotti kapselit ja joi sitten veren, purskutellen sitä myös päälleen. Ansiokasta uhrautumista, ajattelin. Esityksen jälkeen meitä kovasti kehuttiin. Kova juttu, kova juttu, hoettiin kaljajonossa. Jotkut valaistuneet naisopiskelijat pitivät minua kummallisena.

En tiedä vieläkään, miksi valitsin ensimmäiseksi varsinaiseksi ohjaukseksi Ionescon umpikahjon näytelmän Kuningas kuolee. Ehkä siksi, että se oli niin älyttömän vaikeatajuinen, absurdi ja siinä jännästi kadottiin lopussa näyttämöltä? Voin sanoa, että voi vittu kun sitä analysoitiin. Aamulehden sitkeä kriitikko Ansa Hartelin, tapansa mukaan kaikkitietävällä omahyväisyydellään, haukkui esityksen. En muista koska Ansa olisi YT:n esityksiä kehunut. Kerran hän sanoi arvostelussaan haluavansa tutustua nuotteihin: onko näytelmäkirjailija tarkoittanut näytelmänsä alkavan fortella? Kerran kun katsomossa oli vain neljä katsojaa ja olimme jo peruuttamassa, käveli Kalle Holmberg katsomoon. Hän toi mukanaan loppuunmyydyn esityksen fiiliksen. Esityksen jälkeen hän kävi kiittämässä ja sanoi kannustavasti: Jatkakaa!

Kuningas kuolee -näytelmä kehittyi esitysten myötä. Ensi-illassa se kesti kolme tuntia ja viimeisessä esityksessä kaksi. Samoin kävi seuraavalle ohjaukselleni Tohvelisankarin rouva. Viimeisen kenraalin ja ensi-illan välillä, siis yhdessä yössä, se lyheni 40 minuuttia, vaikka tekstiä ei poistettu. Aadolfia ansiokkaasti esittänyt Kauko Mustonen opetteli roolin lopullisesti ulkoa. Näytelmää kuiskannut, nykyinen Apu-lehden toimittaja Hannu Koskela, osaa vieläkin Tohvelisankarin rouvan ulkoa.

80-luvun alussa vanha YT:n kaarti alkoi väistyä ja valtava joukko uusia jäseniä tuli mukaan Suuren Gargantuan hirmuiseen elämään. Tampereen Teatterin tähtinäyttelijä Martti Mikael Järvinen ohjasi. Esitys oli melkoisen camp. Pääroolin näytteli loppujen lopuksi Päivi Lehmusvuori. Suuri Gargantua oli kaiketi transvestiitti, koska analyysin mukaan hänellä olivat sekä tissit että munat. Näytelmän ansioksi voi sanoa, että Martti Mikael sävelsi siihen helvetin hienon musiikin.

Itse ohjasin Jose Trianan näytelmän Murhaajien yö. Ensimmäinen näytös oli jotenkin vasta valmis, kun tuli kutsu Puolaan Lodzin teatterifestivaaleille. Ajattelin, että Murhaajien ensimmäinen näytös on ihan vientikelpoinen oma kokonaisuutensa. Helvetinmoista huutoahan se jäsenistössä aiheutti, mutta Lodziinhan sitä mentiin. Paikan päällä huomattiin sitten olevamme paikallisten tekulaisten laulujuhlilla… quantanameraa ja silleen. Oltiin aivan väärillä juhlilla ja isäntiä selvästi vitutti, kun he joutuivat pitämään meille seuraa. Kutsu Tampereella olisi pitänyt mennä Tampereen Tekulle. Kuka sen meidänkin matkan lopulta maksoi….Ylioppilaskunta vai YT?

Ylioppilasteatterin väki oli kovaäänistä ryhmää, joka suurin piirtein asui vapaa aikanaan Tillikan, Yo-talon ja Cabaree Oscarin kultaisessa kolmiossa. Heidät huomattiin, ja taiteen tekemisen palo ikään kuin huokui heistä. Kerran vuodessa yliopiston professorien rouvat lahjoittivat YT:lle vanhoja vaatteitaan. Tillikan asiakkaista erottuivat selvästi valkoisiin frakkipaitoihin, mustiin liiveihin ja mustiin housuihin pukeutuneet boheemin oloiset yyteeläiset. Kaulaliina kuului myös olla. Näyttelijöitä etsittiin Tillikasta, roolijaotkin tehtiin usein Tillikassa ja näytelmiä myös analysoitiin kovaäänisesti Tillikassa. Se vitutti taas muita Tillikan asiakkaita. Joskus Tillikassa istuttiin kolmetoistakin tuntia.

Yo-talolle väsättiin muutaman kerran vuodessa ns. kabaree-esityksiä. Päivämäärät olivat tiedossa, mutta aina tuli kiire. Yleensä menin Tero Muhosen luo jonkun idean kanssa ja Tero kirjoitti. Joskus Tero vetäisi omasta päästään. Kerran teksti valmistui perjantai-iltapäivänä kun esitys piti olla illalla. Älykkäinä ihmisinä luimme tekstin nauhalle ja esitimme sen playbackina. Esitys oli muistaakseni hyvin tuore. Fritz -kissan seikkailuista teimme myös playbackversion, jota TTT:n näyttelijä Vesa Kietäväinen pitää edelleen parhaana näkemänään esityksenä. Joskus kun esiinnyimme Yo-talolla, kaljajono ulottui näyttämölle asti.

Ylioppilasteatteripäiville valmistimme Teron kanssa Escape from Tampere Town -kabareen. Tarinan runko perustui John Carpenterin elokuvaan Escape from New York City. Tero Muhonen esitti niin vakuuttavasti Jouko Turkkaa, että katsojat luulivat hänen olevan oikea. Kovaan ääneen jotkut ihmettelivät, miten me olimme saaneet Turkan mukaan? Esitys oli varmaan yksi legendaarisimmista. Jopa aina niin kovin nirso Helsingin YT oli näkemäänsä tyytyväinen. Kabareita harjoiteltiin yleensä hyvin vähän ja yöllä. Väittäisin, että se oli melkoista musiikkiteatterin tekemisen korkeakoulua. Joskus onnistuttiin, joskus ei ollenkaan. Ns. stagefright eli näyttämökammo iski myös joskus esiintyjiin. Kerran vaadittiin kolme raavasta miestä heittämään eräs näyttelijä lavalle.

Kovin suosittu oli myös Teron kirjoittama Isä palaa kotiin, josta oli olemassa jouluversio, vappuversio ja ns. pitkä versio. Kaikkien versioiden lopussa isä paloi kuoliaaksi kotiinsa, joko selvin päin tai kännissä. Itse näyttelin Pikku Mauria, jonka suosikkinäytelmä oli Othello, koska sen päähenkilö oli kanssa Mauri. Isää esitti Tero ja äitinä oli Anne Louhiranta. Taisipa nykyinen ohjaajaguru Maiju Sallaskin joskus olla äitinä. Pitkässä versiossa äitinä oli nykyinen Alexander-tekniikan opettaja Tiina Syrjä.

Vappuversion yhdessä kohtauksessa äidin makuuhuoneen ulkopuolella oli miesjono. Mauri meni tietenkin jonoon. Jono lyheni, ja yhtäkkiä Mauri huomasi naivansa äitiään. Yleisö suhtautui kohtaukseen viileästi. Vappuversiota esitettiin muutamana vuotena myös vapunpäivänä Yo-talon vappubileissä kiusallisesti klo 12.00. Kerran en muistanut lainkaan olleeni näyttämöllä. Hyvin oli kuitenkin kuulemma mennyt.

Mieleen jäänyt on myöskin Heikki-Pekka Miettisen käsikirjoittama, alun perin mykkäoopperaksi suunniteltu ja harjoituksissa mykkäfilmiksi muodostunut sketsi, jossa repliikit heijastettiin mykkäelokuvan tapaan dialla seinälle. Itse esitin siinä julmettua kosijaa, joka vääntää vimmoissaan hiilihangon mutkalle. Olimme jostain syystä Sampolassa esiintymässä tällä esityksellä ja sali oli täynnä kusipäänoloisia denareita. Atomihippi vääntää rautaa, he sanoivat kun annoin hiilihangolle kyytiä.

Joulumaa-nimisessä showssa joulupukki teki kapinan. Niilo Tarvajärvi, tuo joulumaan isä, grillattiin vartaassa Juicen Sikalaulun säestyksellä. Hannu Koskela esitti Tarvajärveä hyvin ansiokkaasti. Muistan vieläkin repliikin grillivartaasta: "Iloisiin kuulemiin ja näkemiin." Kabareissa riitti: Lumikki ja 7 kääpiötä plus 1 -kabaree, Punainen (liha)mylly -kabaree, Pispala-kabaree…

Ylioppilasteatterin kabareissa vierailevina tähtinä nähtiin mm. Martti Syrjä, Matti Pellonpää, Puntti Valtonen, Outi Popp, Ola Tuominen ja Markku Köngäs. Ääni ja vimma -kabareeseen kasattiin Feministiyhye Hannele Tervaharju ja Karitsan Veri. Raavaat miessoittajat pukeutuivat naisiksi ja esittivät Tero Muhosen uusia suomennoksia vanhoista rockklassikoista. Karitsan Veressä soitti melkoinen määrä tamperelaisia muusikoita, mm. Juha Mielonen, Hannu Tervaharju, Veli Petteri Rajanti, Petteri Salminen, Päivi Kantola, Arto Rautajoki, Jarno Järvinen, Jakke Kivelä, Marja Savisaari, Leo Gauriloff, Henry Hanikka, Pekka Arvola ja minä. Aluksi oli myös naisrumpali Sari Tirkkonen. Sleepy Sleepers pukeutui naisiksi paljon meidän jälkeemme! Nimen nappasin Juho Juntusen sarjakuvasta Poikamme Musisoivat. 

Sitten aloimme ottaa Karitsan Veren liian vakavasti ja tehdä omia suomenkielisiä biisejä. Mobitan tanssijat Marjo Hämäläinen ja Tuula Linnusmäki olivat myös mukana ja Puolaankin piti mennä taas, mutta ei menty. Orkesteri vain lakkasi olemasta. Viimeksi orkesteri esiintyi suunnattoman juovuksissa 90-luvun alussa YT:n juhlissa. Keikka ei tehnyt kunniaa tälle combolle. 

Yo-talolla järjestettiin tukikonsertteja ainaisissa rahavaikeuksissa kamppailevan ylioppilasteatterin hyväksi. Juice Leskinen ja yhtyeensä Slam treenasi päivisin YT:n tiloissa, hyvin vähän kylläkin, ja soitti palkkioksi keikan ilmaiseksi YT:n hyväksi. Se oli hyvä diili, koska sali oli aina täysi. Kerran tukikonsertissa esiintyi Veltto Virtanen, Terwasuo Kings ja Toni Edelmann Band. Väkeä oli ehkä noin 50 ja valomerkin aikoihin hieman vähemmän. Stevie Ray Vaughan esiintyi Tekulla ja oli vienyt yleisön. Stevie Ray bändeineen tuli kuitenkin Yo-talolle kaljalle ja innostui soittamaan tunnin keikan yllättäen. Veli-Petteri Rajanti soitti bassoa ja Vesa Hyrskykari fonia. Muistan aina, kuinka Yo-talon salinvastaava tuli sanomaan, että mee sanomaan sille että lopettaa. Vastasin hänelle, että mene itse. Ulko-ovi pantiin lukkoon ja 30 ihmistä saivat yksityisen ja helvetin hyvän keikan.

Teimme Ylioppilasteatterissa kunnianhimoisia esityksiä, näin jälkikäteen ajatellen ehkä liiankin kunnianhimoisia, ottaen huomioon esittäjiensä taidot ja näytelmän vaatimukset. Kuningas Lear esimerkiksi tuhoutui täysin Helsingin Ylioppilasteatteripäivillä Vanhan salissa. Aivan asiasta Kajava sanoi, että masokistin toiveuni. Esitys nimittäin venyikin Vanhalla jostain syystä puolella tunnilla. Learilla käytiin myös Joensuussa, jossa esitys meni loistavasti. Tällaiset heilahdukset olivat jokseenkin yleisiä. Jarmo Ojanen sisäisti Learissa Gloucesterin roolin niin tanakasti, että jokaisessa esityksessä nenästä pursusi verta aivan valtoimenaan. Se oli valtavan hienoa. Ajoitus kohtauksessa osui myös nappiin. Jarmo uhrasi itsensä joka ilta taiteelle.

Hellerin Me pommittajista saimme sulan hattuumme. Esitys osui jotenkin ajan hermoon ja onnistui muutenkin täydellisesti. Sitä kehuttiin jopa paremmaksi kuin Holmbergin Kom-teatterille ohjaamaa. Siitä alkoi pitkällinen yhteistyö myös Mobitan tanssija-koreografi Marjo Hämäläisen kanssa. Nykyinen jazzliiton toiminnanjohtaja Timo Vähäsilta sävelsi musiikin. Tampereen Teatterin johtaja Rauli Lehtonen kehui Pommittajia, sanoen unohtaneensa istuvansa harrastajateatterissa. Me vastasimme, että miksi Tampereen Teatterissa tehdään Cherbourgin sateenvarjot -tyyppistä paskaa? Ei se ollut meiltä oikein korrektia. Rauli Lehtonen ei tervehtinyt minua seuraavaan vuoteen. Osallistuimme myös rauhanmarssille roolivaatteissa. Vasemmistolaiset huusivat: fasistien kätyrit!, ja oikeistolaiset taasen: menkää ryssänmaalle kommunistit! Lopetin poliittisen ajattelemiseni silloin ja ryhdyin puolueettomaksi.

Kesällä 1983 katoimme Vuolteenkadun sisäpihan ja teimme sateenkestävän kesäteatterin, jonka ristimme talliteatteriksi. Tolstoin Hevosen tarinasta tuli punk-aikakauden Pekka Töpöhäntä. Tila oli erinomainen ja toimiva, vaikka naapurit valittivatkin pimeydestä. Tunnelma oli erinomainen ja kaiketi esityskin oli sellainen. Nilkkoja ja nivelsiteitä meni siinä määrin, että jouduin itsekin näyttelemään. Nykyinen kirjallisuuden Finlandia-voittaja Johanna Sinisalo näytteli Hevosen tarinassa Kenraalin roolin.

Henri Kapulaisen Leijonalla ratsastawa pawiaani oli myös hillittömän hyvä esitys. Väkeä kävi ja ensemble oli erinomainen. Miten hyviä komedia/farssinäyttelijöitä YT:stä löytyikään! Esim. Esa "Edvin " Hakala ja Ari Helminen olivat varsinaisia taitureita, ketään muita yhtään aliarvioimatta. 

Juice Leskisen esikoisnäytelmä Valto pelasti YT:n talouden. Leskisen nimi takasi yleisöryntäyksen vaikka esitys itsessään oli varsin taiteellinen. Valtohan oli musikaali ja laulutaitoisia ja esiintymishalukkaita miehiä ei tahtonut löytyä. Nykyinen Varkauden teatterin johtaja Tuomo Salmela oli ainoa, joka uskaltautui mukaan. Muut miesroolit näyteltiin naisilla. Dialogia karsittiin ankarasti ja lopulta ei jäänyt jäljelle kuin toimivat Juicen lyriikat, jotka Veli-Petteri Rajanti sävelsi ja Marjo Hämäläinen koreografioi. Maskeeraajana vieraili Kansallisoopperasta ja Suosikki -lehden palstalta tutuksi tullut Kaarina Kokkonen. Valto oli hurja tulevaisuuden visio, joka oli paljon enemmän kuin Juicen näytelmä, eli kummatkin elivät omaa elämäänsä eivätkä kohdanneet. Veli-Petteri Rajanti oli YT:n lahjakas kapellimestari, joka sävelsi, lauloi ja sovitti aivan huikeita ja taiturimaisia sävelteoksia näytelmiimme.

Monitaiteilija ja demoniohjaaja Matti Niskala käsikirjoitti, sävelsi, sanoitti ja ohjasi omaehtoisen musikaalin Sakari Sikamon Seikkailut. Näin jälkeenpäin ajatellen on todella sääli, ettei teos saanut osakseen sen suurempaa ymmärrystä. Se olisi kenties ollut yksi suunta, mihin Ylioppilasteatteria olisi pitänyt viedä: omaehtoinen, vapaa, uusi ja itse tehty kotimainen teatteri. Me yritimme kenties liikaa matkia ammattiteatteria. Töitä tehtiin ja yritimme kehittää tulosvastuuta. Samalla söimme tonttia jolla olisi ollut vapaus kokeilemiseen. 

Ylioppilasteatterissa tehtiin myös ansiokasta nukketeatteria Jyrki Tammisen johdolla. Alas Taikavirtaa -esitys olisi pärjännyt missä tahansa nukketeatterifestivaaleilla.

Ylioppilasteatterin väki tunnettiin myös tiiviinä bailaajaryhmänä joka myös joskus nukkuikin yhdessä. Kuulemma seksiäkin harjoitettiin. Sen paljasti wc-pöntöstä löytynyt käytetty kondomi. Paljastus järkytti meitä, mutta herätti myös uteliaisuuden. Ketkä? Samoin eräältä kelanauhalta löytyi ihan aitoa panemisen ääntä.

Vuolteenkadulla järjestettiin värikkäitä juhlia. Vaikka huumepoliisit kyttäsivät Vuoltsun paheiden pesää, siellä bailattiin vain alkoholijuomien tahdissa. Kerrankin aamuyön tunteina kaksi tyttöä oli sammunut lähes alastomina lahjoituksina saatujen suomenlippujen sekaan ja kietotunut niihin. Lattialla lojui Kuningas Learissa käytettyjä suomikonepistooleita. Muutenkin ollaan jo lähellä orgioita, kun poliisit tulevat sisään. Sitä riemua, kun he kuvittelevat löytäneensä vallankumouksen pesän! Minulla on esittää aseiden kantolupa, ja he selvästi pettyvät. Vähäpukeiset YT:n tytöt käyttäytyvät poliiseja kohtaan estottoman viettelevästi, mutta poliisit eivät näe lopulta kuin Henry Hanikan, tämän lahjakkaan värillisen näyttelijän, jonka YT pelasti poikakodista. Poliisit vievät Henkan maksamattoman sakon takia. Kahvikassa tyhjennetään ja pientä kolehtia kerätään. Tytöt käyvät lunastamassa Henkan takaisin poliisiasemalta kymmenpennisillä ja juhlat jatkuivat. YT piti huolta jäsenistään.

Asuin Vuolteenkadun kulmahuoneessa kaksi vuotta, joten olin siis naimisissa teatterin kanssa enemmän kuin silloisen tyttöystäväni Millan kanssa. Eteisessä saattoi horjahdella vastaan Kauko Röyhkä, basisti Pekka Pohjola, filosofi Esa Saarinen tai joku outo kadun mies. Vieraita naisiakin siellä näkyi. Milla kyllästyi kommuunimme house of the rising sun -meininkiin ja vuokrasi meille oikean kaksion Näsilinnankadulta. Minulla oli vieroitusoireita lähes vuoden tämän jälkeen. Oli vaikea sopeutua taloon, jossa ei saanut luukuttaa stereoita täysillä, eikä varsinkaan yöllä.

Ahaa Teatterin kanssa tehtiin Ratinan kentälle sirkustelttaan Elvis-musikaali, joka tuotti miljoonatappiot Ahaalle… ei YT:lle. Kokemuksena se oli ikimuistoinen ja opettikin myös paljon, mutta esitys olisi kenties saanut jäädä tekemättä. Ainakin siihen olisi pitänyt saada ulkopuolinen ohjaaja. Elvistä esittänyt Tapio Aarre Ahtio ja minä ohjailimme minkä kerkesimme näyttelijäntyöltämme… taisipa koreografi Saara Kelkkakin pyrkiä samalle reviirille. Esitys oli mahtipontista stadiontouhua vaikka klubikeikkaankaan ei aivan olisi ollut varaa. Ylioppilasteatterin väki suoriutui urakastaan kuitenkin kunnialla, eikä ollut heidän vikansa, ettei show menestynyt. En tiedä ikävöikö kukaan Elvis-musikaalia. Esiintymisajankohta elo-syyskuu oli kylmä ja sateinen, ja 800 hengen katsomossa 20 näytti aika vähältä.

Olli Etelämäen kanssa teimme ns. doublebill-esityksen. Olli ohjasi Mrozekin hirtehisen komedian Lumottu yö ja minä tein Gogolin Mielipuolen p äiväkirjan Päivi Kaikkosen kanssa. Ilta oli kokonaisuudessaan varsin onnistunut, vaikka Ansa Hartelin taas muisti kuitata varsin vittumaisesti arvostelussaan. Nainen mielipuolena avasi näytelmän aivan uudella tavalla, ja muistaakseni opettajani Kari Salosaari halasi minua tiiviin tiukasti ja miehekkäästi melkein viisi minuuttia esityksen jälkeen. Minkä näyttelijän Suomen teatteri Päivi Kaikkosessa menetti…

Kun kerran Kalle Holmbergkin lopetti Turun kautensa Olviretkeen Schleusingenissa, niin minunkin sitten piti. Esityksestä ei tullut kaksinen. Teatterikesässä jouduin paikkaamaan keskeistä kapakkaeukko Mauran roolia, ja yhä vieläkin herään yöllä omaan huutooni. Minulla oli kai silloin joku Lawrence Olivier -kompleksi tai jotain vastaavaa egonpullistumaa. Miksi en pyytänyt jotain naisnäyttelijää paikkaamaan? Ei, ei: minä minä, minä!!!!!

Onneksi Hämeensillalla tuli vastaan Seinäjoen kaupunginteatterin johtaja Erkki Aura, joka pyysi keikalle ja keikka venyikin seitsemän vuoden mittaiseksi. Loppu onkin sitten historiaa. 

Ylioppilasteatteri oli hyvä koulu. Asiat, jotka olivat olleet vaikeita YT:ssä, olivat laitosteatterissa vielä vaikeimpia. Ensimmäisenä tulivat vastaan työajat. Vaikka oli kuinka hyvä fiilis, harjoitus loppui kun kello löi kaksi tai puoli kymmenen. Yöllä tai sunnuntaiaamuna kello 8.00 kukaan ei suostunut harjoittelemaan.

Toivotan Tampereen Ylioppilasteatterille hyvää huomista ja pitkää ikää. Toivottavasti se vielä joskus viettää 100-vuotisjuhlia. Vaalikaa vapauttanne ja tehkää omaehtoista ja kunnianhimoista teatteria. Olkaa oma itsenne, älkää laitos.

Yksi tuollainen päivä minun elämässäni oli syksyllä 1992, kun maalaisjunttina ja 1. vuoden matematiikan opiskelijana kävelin alas Vuolteenkatua ja keräsin rohkeutta. 
YT otti uusia jäseniä päivänä. Joka toisella askeleella olin kääntymässä pois, mutta lopulta kuitenkin uskaltauduin nousemaan ylös Vuolteenkatu 13:sta portaita. 
Koskelan Virpi istui hajareisin tuolilla keskellä näyttämöä, ja oli hirmuisen kokeneen ja kunnioitettavan näköinen. Virpi sanoi, että "Ylioppilasteatteri tulee viemään rahanne, aikanne ja ihmissuhteenne".

Niin siinä kävi. YT tosiaan muutti elämäni suunnan. Ensimmäisen YT-vuoteni jälkeen hain ja pääsin draamalinjalle opiskelemaan. Voisin monien silloisten matematiikanopiskelijakollegoitteni tavoin olla Nokialla töissä nyt, mutta enpähän ole.

Ylioppilasteatteri eli 90-luvun alussa sikäli merkittäviä ja merkillisiä aikoja, että teatterissa tapahtui täydellinen sukupolven vaihdos. Vanhat konkarit tekivät 92-93 Harri Istvan Mäen ohjauksessa omia juttujaan, ja me uudet olimme tiukasti omassa leirissämme. Teimme Vuorisen Juhan ohjauksella viihdettä.

Uusien YT:läisten ensimmäinen juttu oli Molieren oppineita naisia. Juhaa muistaakseni vähän kritisoitiinkin ohjauksen viihteellisyyden vuoksi. YT:llä oli totuttu ilmeisesti näkemään kokeellisempaa teatteria. Sitten vanha polvi siirtyi kokonaan pois, ja meillä keltanokilla oli talo kokonaan vastuullamme. YT oli siihen aikaan pahoissa rahavaikeuksissa, joten olemassaolo oli aika niukkaa. Mutta henki oli hyvä, porukka oli hyvin kiinteä, yhteen hitsautunut. 

Olen muistellut YT:n näytelmäproggiksia, mutta olen varmaan vielä liian lähellä nähdäkseni mitään suuria linjoja. Joitakin asioita ohjelmistosta voi kuitenkin hahmottaa. Ensinnäkin, YT:llä tehtiin paljon klassikoita. Rohkeasti oman näköisiä tulkintoja. Oppineita naisia, Isä, Kummittelijat, Dantonin kuolema, Macbeth, Piiat.

Yhden mieleenjäävimmistä klassikkotulkinnoista ohjasi Toni Lepistö, jonka aivan liian varhainen kuolema järkytti Ylioppilasteatteria syvästi. Tonin ohjaama ja dramatisoima Lope de Vegan Puutarhurin koira oli aivan omanlaisensa esitys, täysin hulvaton sovitus. Kreivittären roolissa riemastutti Sarianne Paasonen. Toiseksi, YT:llä dramatisoitiin ja käännettiin tekstejä, sekä kirjoitettiin paljon pienoisnäytelmiä, muutama koko illan näytelmäkin.

Snoopi Siren oli kovin nuori ja arka rokkipoika kun hän tuli YT:lle, mutta pian hän jo kirjoitti täyspitkän Kuuromua-näytelmän. Snoopin dramatisoima ja ohjaama Saatana saapuu Moskovaan on minun mielestäni YT:n 90-luvun hienoimpia juttuja.

Sarianne Paasonen käänsi Fassbinderin Preparadise Sorry Now -näytelmän. Masentava maanantai -sarja rohkaisi kokeilemaan omia ideoita. YT:llä kehitettiin ihan uusi teatterimuoto, nimittäin sarjanäytelmä. Saippuasarjamme Ne Raippaluodot oli menestystarina - yhden osan nähtyään ihmiset tulivat katsomaan seuraavankin! Neljän osan jälkeen sarja tosin lopahti. Maanantaiohjelmistot sen sijaan jatkuivat ja jatkuvat vieläkin.

Itse kirjoitin ohjasin kolme pienoisnäytelmää. Pistin käyttöön kaiken, mitä Salosaari draamalinjalla opetti. Esikoiseni Flush syntyi täysin myyttisen aktanttimallin avulla. Salosaaren syvyyspsykologisten luentojen innostamana kirjoitin kepeän komediani henkilöiksi, vaatimattomasti, yliminän ja alitajunnan.
 

Kotimaisia näytelmiä ei YT:llä jostain syystä paljon tehty. Muutamia poikkeuksia on. Sarianne Paasonen sovitti ja ohjasi Yrjö Jylhän Noidan Kirot. Marika Kuortti ohjasi Jussi Kylätaskun Runarin ja Kyllikin. Esitys oli järisyttävän hyvä, ja se keräsi aiheesta kiitosta teatterifestareilla. Upeaa teatteria oli myös Merja Hakkaraisen Kaarina Helakisan sadusta dramatisoima ja ohjaama Annan 7 elämää.

Ammattiohjaajien vierailut ovat kolmas seikka, joka teki YT:n 90-luvusta merkittävän. Kertoo jotain YT:n saavuttamasta hyvästä maineesta, että saimme ammattilaisia ohjaamaan nuoria harrastajia. Milko Lehto ohjasi Killer Joen, Andrei Tsumak Cyrano de Bergeracin, Minna Savolainen Kansannitistyksen, Mika Lehtinen Roberto Zuccon, ja Jamie Ann Mäkinen Laskukoneen. Vähitellen YT:llä kehittyi omiakin ammattilaisia.

90-luvun alussa Vuorisen Juha ohjasi ahkerasti ja siirtyi sitten ammattitaiden karttuessa "oikeisiin" teattereihin. 90-luvun kuluessa kohti loppuaan Sariannesta ja Snoopista kehittyi todellisia voimatekijöitä. Molemmat hyvin jääräpäisiä ja persoonallisia ohjaajia, kummallakin on ystävänsä ja vihamiehensä. Tärkeintä on se, että kumpikin ohjasi jatkuvasti ja piti YT:n ohjelmiston laatua yllä.

Tampereen Ylioppilasteatteri voi olla ylpeä 90-luvustaan senkin vuoksi, että tavattoman monet ovat päässeet YT-vuosiensa jälkeen teatterikouluihin ja ammattinäyttämöille. Laskeskelin, että vähintään 50 ihmistä on päässyt Nätylle, Teakiin, eri ammattikorkeakoulujen teatteri-ilmaisun ohjaajan koulutukseen, suoraan ammattiteattereiden näyttämöille, käsikirjoittajiksi, kriitikoiksi, ja niin edelleen. Draamalinjalla (nyk. Tampereen yliopiston teatterin ja draaman tutkimus) on tietysti ollut tässä oma vaikutuksensa.