Yliopistologo

Oikeustieteen lisensiaatti Eeva-Kaarina Nurmirannan julkisoikeuden alaan kuuluva väitöskirja

Pappi Tuomiolla

Julkisoikeudellinen tutkimus papin opin, virkatoiminnan ja elämän valvonnasta vuosina 1940-1989

tarkastetaan perjantaina 16.1.1998 kello 12 Tampereen yliopiston päärakennuksen luentosalissa AI, osoitteessa Kalevantie 4.

Vastaväittäjinä toimivat professori Heikki Kulla Turun yliopistosta ja professori Jouko Sihvo Helsingin yliopistosta. Kustoksena toimii professori Seppo Laakso.

Nurmiranta on syntynyt Siilinjärvellä ja päässyt ylioppilaaksi Kuopiossa Minna Canthin yhteiskoulusta 1970. Hän on valmistunut oikeustieteen kandidaatiksi Helsingin yliopistosta 1973 sekä oikeustieteen lisensiaatiksi Helsingin yliopistosta 1982. Nurmiranta on työskennellyt Kuopion hiippakunnan tuomiokapitulin lainoppineena asessorina 1976-1988. Hän on työskennellyt Tampereen yliopiston julkisoikeuden laitoksen vs. apulaisprofessorina 1989-1991 sekä 1994-1995. Tampereen yliopiston julkisoikeuden laitoksen tutkijana hän on työskennellyt 1991-1992. Nurmiranta on työskennellyt Tampereen yliopiston hallintoviraston korkeakoulusihteerina ja toimistopäällikkönä 1992 lähtien. Kanslerinsihteerinä hän on toiminut vuodesta 1994.

Nurmirannan väitöskirja ilmestyy sarjassa Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen Julkaisuja A-sarja N:o 215, Vammalan Kirjapaino Oy, Vammala 1998. ISBN/ISSN 951-855-167-1 0356-7206.

Väitöskirjan tilausosoite: Suomalainen Lakimiesyhdistys r.y., Bulevardi 32 B, 00120 Helsinki.

Lisätietoja: Eeva-Kaarina Nurmiranta p. (03) 215 6202 (työ), (03) 3773 408 (koti).

TIIVISTELMÄ

Piispan ja tuomiokapitulin pappeihin kohdistuvaa valvontavaltaa selvittävässä tutkimuksessa tutkimuksen kohteena on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappeja koskeva tuomitsemiskäytäntö vuosina 1940-1989. Asiakirja-aineisto käsittää pappien virka- ja käytösvirheasioissa mm. maamme kahdeksan hiippakunnan tuomiokapitulin (Turun arkkihiippakunta, Tampereen, Oulun, Porvoon, Mikkelin, Kuopion, Lapuan ja Helsingin hiippakunta), hovioikeuden, korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden päätökset. Mukana ovat myös sotaylioikeuden ja sotasyyllisyysoikeuden pappeja koskevat tuomiot.

Evankelis-luterilaisen kirkon pappi asettuu saarnavirkaan vihkimisessä saamansa kutsun perusteella julkiseen virkaan Jumalan ja ihmisten edessä. Viran julkisuus asettaa papille sekä pappisviran (papiksi vihkimisen perusteella saatu pappeus) että papinviran (virka, jota pappi hoitaa esimerkiksi seurakunnan, armeijan, vankilan palveluksessa) hoitamisessa erityisiä vaatimuksia ja velvollisuuksia, joita ei muiden julkisoikeudellisten yhteisöjen, valtion tai kunnan virkamiehillä ja viranhaltijoilla ole. Papin sitoutuminen pappisvihkimyksessä evankelis-luterilaisen kirkon tunnustukseen, josta säädettiin 1869 kirkkolain I §:ssä ja 1964 1 §:ssä, vaikutti papin koko virkatoimintaan sekä pappisvirassa että papinvirassa. Tästä yhteisöön sitoutumisesta johtui papille saarnavirassa eli opetusvirassa korostunut uskollisuuden- ja kuuliaisuuden velvollisuus. Erityinen vallanalaisuussuhde Jumalaa, esivaltaa ja kirkkoa kohtaan merkitsee alistumista opin, virkatoiminnan ja elämän valvontaan, korostuneita virkavelvollisuuksia pappisvirassa ja papinvirassa sekä dualistista käyttäytymisvelvollisuutta, ts. esikuvallista elämää virassa ja viran ulkopuolella sekä pappisvirassa että papinvirassa.

Kantelun, tuomioistuimen päätöksen, piispantarkastuksen tai muun ilmitulon (oikeuskansleri, eduskunnan oikeusasiamies, lehtiartikkeli, yleinen huhu) johdosta vireille tulleita pappien virka- ja käytösvirheasioita (yhteensä 546) oli vuoden 1869 kirkkolain voimassaollessa 222 ja 1964 kirkkolain voimassaollessa 324. Tuomittujen rangaistusten lukumäärä (175) oli 1869 kirkkolain voimassaollessa 89 ja 1964 kirkkolain voimassaollessa 86. Kokonaisuutena rangaistusten lukumäärä oli erittäin vähäinen, vaikka kontorolli oli tiivistä.

Papin oppia koskeneissa tapauksissa rangaistuksia ei tuomittu. Vakiintuneeksi käytännöksi muodostui se, että tuomiokapituli ei ryhtynyt enempiin toimenpiteisiin, vaan se antoi asian piispalle. Papin kanssa käymiensä keskustelujen jälkeen piispa ilmoitti kantansa tuomiokapitulille. Piispan ilmoituksessa kerrottiin papin pysyvän kirkon tunnustuksen mukaisessa opissa ja vedottiin tieteellisen tutkimuksen ja tutkijan vapauteen.

Papin virkatoimintaa koskevassa ratkaisukäytännössä suurimman yhtenäisen ryhmän muodosti avioliittoon vihkiminen, jossa rangaistuksia ja muita seuraamuksia oli yhteensä 20. Kreikkalaiskatolisen morsiamen ja evankelis-luterilaisen sulhasen vihkimistä koskevat tapaukset sodan aikana ja vielä 1950-luvulla nostivat tapausten lukumäärää. Rangaistukset virheellisyyksistä kirkonkirjojen pitämisessä ja kirkonkirjoihin perustuneen todistuksen tai kuulutuksen antamisessa (18) painottuivat julkiseen tai yksityiseen varotukseen. Muu yleinen viranhoito -ryhmässä rangaistusten (30) painopiste oli julkisessa varotuksessa annettuna pääasiassa papin hallinnollisten tehtävien huolimattomasta ja virheellisestä hoidosta tai laiminlyönnistä.

Papin elämää koskevassa ratkaisukäytännössä papin epäsiveellinen tai paheellinen elämä muodosti suurimman yhtenäisen ryhmän, jossa annettiin 21 tuomiota. Rangaistukset painottuivat määräajaksi pappisviran toimittamisesta erottamiseen (15) erottamisaikojen vaihdellessa yhdestä kuukaudesta yhteen vuoteen. Pappisviran menettäminen eli ankarin kirkkolaissa säädetty rangaistus tuomittiin yhdessä tapauksessa. Pappisviran menettäminen tuomittiin lisäksi kahdessa tapauksessa rikoksesta, joka teki papin sopimattomaksi pappisvirkaan, ja yhdessä tapauksessa papin riidasta ja eripuraisuudesta. Ratkaisukäytäntö osoitti, että papin avioliitto ja sukupuolinen käyttäytyminen oli kansalaisten tehokkaassa valvonnassa. Papilta odotetaan sellaista kirkon opin mukaista elämää ja käyttäytymistä, johon hän pappisvalassaan on sitoutunut sekä kristillissiveellisen elämän noudattamisessa että siitä opettamisessa. Pappeuden ollessa kokoaikainen ja elämän kestävä pappi ei voi ikäänkuin "yksityistää" omaa elämäänsä elämäksi virassa ja viran ulkopuolella.

Tuomittujen rangaistusten perusteella voitiin todeta, että papin virassapysymysoikeus oli erittäin vahva; pappisviran menettäminen tuomittiin neljässä tapauksessa. Lukumäärällisesti eniten käytetty rangaistus oli yksityinen varotus/varoitus (yhteensä 63). Rangaistukset erityisesti 1980-luvulla lieventyivät painopisteen siirtyessä varoitukseen. Määräajaksi pappisviran toimittamisesta erottaminen muodostui toiseksi yleisemmin käytetyksi rangaistukseksi (38). Kolmantena oli julkinen varotus (28). Piispa tai tuomiokapituli antoi muistutuksen 21 tapauksessa.

Kirkon jäsenten avioliittoa koskevat kysymykset tulivat esille papin virkatoimintaa koskevassa ryhmässä avioliittoon vihkimistä koskevissa tapauksissa eronneiden vihkimiseen liittyvänä ongelmana ja kastetapausten yhteydessä avosuhteessa elämisen vaikutuksena kummin nuhteettomuuteen. Kummassakaan tapauksessa kirkkolaki ei antanut papille oikeutta kieltäytyä vihkimästä eronneita avioliittoon tai kieltää kummius papin oman mielipiteen perusteella.

Piispan kieltäytyminen naisen papiksivihkimisestä - papiksivihkimisen kuuluessa piispan keskeisimpiin virkavelvollisuuksiin - ei tapausaineistossa konkretisoitunut syytejutuksi, koska Oulun hiippakunnassa palvelevan teologin anoessa pappisvihkimystä noudatettiin joustavana menettelytapana pappisvihkimyksen anomista toisen hiippakunnan tuomiokapitulilta.

Uskonto ja moraali nousivat oikeudellisen sääntöjärjestelmän yläpuolelle niissä tuomiokapitulin ratkaisuissa, joissa pappi lähimmäisenrakkaudesta ja omantuntonsa velvoittamana eräänlaisessa moraalis-eettisessä pakkotilassa vihki vastoin kirkkolakia ja avioliittolakia kreikkalaiskatolisen morsiamen ja evankelis-luterilaisen sulhasen, kastoi vastoin kirkkolakia ja uskonnonvapauslakia kreikkalaiskatolisen lapsen taikka merkitsi inkerinsuomalaisen kirkonkirjaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäseneksi.

Moraalinormisto nousi oikeudellisen sääntöjärjestelmän yläpuolelle asekätkentäjutuissa, jotka koskivat seitsemää Kuopion ja Tampereen hiippakunnan kirkkoherraa ja sotasyyllisyysoikeudessa sotaan syyllisten rankaisemisesta 12.9.1945 annetun lain mukaisessa jutussa, joka koski opetusministerinä toiminutta yhtä Kuopion hiippakunnan pappia. Piispalla ja tuomiokapitulilla ei ollut aihetta puuttua näiden vankeusrangaistuksiin tuomittujen pappien pappisvirkaan, koska kysymyksessä ei ollut 1869 kirkkolain 134 ja 135 §:ssä tarkoitettu häpeällinen teko.


Väitökset    Tampereen yliopiston tiedotus   Tampereen yliopisto