Yliopistologo

Yhteiskuntatieteiden lisensiaatti Lea Henrikssonin työn sosiologian ja psykologian alaan kuuluva väitöskirja

Naisten terveystyö ja ammatillistumisen politiikka

tarkastetaan lauantaina 14.2. 1998 kello 12 Tampereen yliopiston terveystieteen laitoksella, osoitteessa Medisiinarinkatu 3.

Vastaväittäjänä on professori Tuula Gordon Tampereen yliopistosta ja kustoksena toimii professori Liisa Rantalaiho.

Henriksson on syntynyt Hämeenlinnassa ja päässyt ylioppilaaksi Hämeenlinnan tyttölyseosta 1973. Hän on toiminut Suomen Akatemian tutkijana 1990-92 ja kansanterveystieteen yliassistenttina Kansanterveyden tutkijakoulussa vuosina 1995 ja 1996-97.

Henrikssonin väitöskirja ilmestyy sarjassa Stakes, Tutkimuksia 88, Helsinki 1998, Gummerus, Jyväskylä 1998. ISBN 951-33-0499-X

Väitöskirjaa voi tilata osoitteesta: Stakes, Siltasaarenkatu 18, Helsinki tai puhelimitse (09) 39671

Lisätietoja: Lea Henriksson p. (03) 2156 007 (työ), p. (03) 2120 453 (koti)

TIIVISTELMÄ

Ammatit ovat avain terveydenhuollon tutkimukseen. Tutkimuksen kohteena on kätilön, diakonissan, sairaanhoitajan ja terveyssisaren ammattien kehitys ja ammattikulttuurit 1800-luvun lopulta talvi- ja jatkosodan aikaan. Tutkimus kysyy, mitä hoiva-ammatin valinta naisille merkitsi ja miten naisten kädenjälki näkyy suomalaisen hyvinvointivaltion terveydenhuollossa? Aineistoina ovat mm. komiteamietinnöt, ammattilehdet, elämäkerrat, muistelmat ja historiikit.

Kätilön ammatti on vanhin terveydenhuollon ammatti, johon nainen on saanut myös koulutusta. Diakonissakoulutus alkoi Suomessa 1860-luvulla. Hoivatyön ammatillistumisen varsinainen läpimurto alkoi sairaanhoitajakoulutuksen myötä 1880-luvun lopulla. Kansallissankarina tunnetun Florence Nightingalen lamppu, valistuksen ja valon symboli, heitti kajonsa myös Suomeen. Ammattikulttuurisena ihanteena Nightingale -legenda on suomalaiskansallisine variaatioineen luonut yhtenäisyyttä ammattikuntaan ja antanut voimia ankaran työn arkeen. On kuitenkin aika kysyä, mihin ihanteet suomalaisessa todellisuudessa perustuvat?

Oma ammatti on ollut suomalaisen naisen tunnus ja taloudellisen riippumattomuuden tae, tärkeä tie itsenäistymiselle. Kätilöt kamppailivat ammattitaitonsa julkisesta tunnustamisesta. Diakonissat etsivät tietä naisen työkutsumukselle ja yhteisölliselle elämäntavalle. Sairaanhoitajaeliitin uudistuspolitiikassa korostui ammatin julkisuuskovan muutos; hoivatyöstä tuli tehdä sivistyneen naisen koulutusammatti. Terveyssisartyön merkitys korostui sota-aikana. Sodan oloissa hoivasisaruus polarisoitui ja naishierarkiat voimistuivat.

Ammatillistuminen on työnjaollisten rajojen ja kulttuuristen erottelujen rakentamista sekä sukupuolten välille että naisten kesken. Rajat ei-ammattilaisiin ja lähiammattilaisiin on nekin määriteltävä tarkoin. Lääkärikunnan silmissä naiset lunastivat paikkansa halpana ja tottelevaisena työvoimana. Hoiva-ammattien sisällä yhtenäisyyttä on luotu kurin, järjestyksen ja hierarkian ihantein. Ammatillinen politiikka on rakentunut periaatteelle, että rivistä astuminen on epäammatillista, vain eturivin naistoimijoilla on ollut lupa kulkea omaa tietään.

Terveydenhuollossa ammatillistuminen on ollut myös poissulkevaa ja toiseutta tuottavaa. Aineistoissa puoskareita ovat ne, jotka harjoittavat ammattiaan väärän tiedon varassa tai astuvat toisen reviirille. Luopioita ovat puolestaan ne, jotka tulkitsevat ammattikutsumuksensa toisin kuin kulloinenkin valtaeliitti. Tiukka me ja muut jako estää näkemästä toimijoiden moniäänisyyttä ja hoivatyön ammattikulttuurien rikasta kirjoa, mikä voisi olla ulospäin aukevan ammatillistumisen, yhteistyön ja uudistumisen voimavara muutoksen kourissa painiskelevassa terveydenhuollossa.


Väitökset    Tampereen yliopiston tiedotus   Tampereen yliopisto