Yliopistologo

FL Markku Mattilan Suomen historian alaan kuuluva väitöskirja

Kansamme parhaaksi: Rotuhygienia Suomessa vuoden 1935 sterilointilakiin asti

tarkastetaan 9.10.1999 klo 12 Tampereen yliopiston päärakennuksen luentosalissa A1, osoitteessa Kalevantie 4.

Vastaväittäjänä on emeritus professori Anto Leikola (Helsingin yliopisto, historian laitos). Kustoksena toimii professori Pertti Haapala.

***

Mattila on syntynyt Hämeenlinnassa 20.3.1963. Hän on suorittanut ylioppilastutkinnon Hämeenlinnan lyseossa 1982 ja valmistunut filosofian lisensiaatiksi Tampereen yliopistosta 1996. Mattila on toiminut Suomen historian assistenttina Tampereen yliopistossa vuosina 1998-1999, Tampereen yliopiston historian laitoksen tutkijana vuosina 1996-1998, historian tuntiopettajana Tampereen yliopiston täydennyskoulutuskeskuksessa vuosina 1995-1996 ja Tampereen yliopiston historian laitoksen projektisihteerinä vuonna 1991.

Mattilan väitöskirja ilmestyy sarjassa Bibliotheca Historica, Suomen Historiallinen Seura, Jyväskylä 1999. ISBN 951-710-111-2, ISSN 1238-3503.

Väitöskirjan tilausosoite: Suomen Historiallinen Seura, (09) 440 369.

Lisätietoja: Markku Mattila, puh. (03) 215 6543 (työ), (03) 212 4966 (koti).

 

TIIVISTELMÄ

Tutkimus käsittelee rotuhygienian (eugeniikan) varhaisvaiheita Suomessa aina vuoden 1935 sterilointilain säätämiseen ja voimaantuloon asti. Rotuhygieenikkojen lähtökohtana oli ajan uusi huipputiede, perinnöllisyysoppi ja tavoitteena toisaalta perinnöllisiksi ja huonoiksi katsottujen ominaisuuksien periytymisen estäminen ja toisaalta perinnöllisiltä ominaisuuksiltaan "hyvälaatuiseksi" katsotun väestön lisääntymisen edistäminen. Tutkimusajanjaksolla vaatimukset ja toiminta keskittyivät kuitenkin lisääntymisen estämiseen. Vain eräs, ennen kaikkea ruotsinkielisten huipputiedemiesten (lääkäreitä, geneetikko) johtama järjestö harjoitti oman, ruotsinkielisen väestön laadun parantamiseen ja syntyvyyden nostoon tähtääviä valistus- ja propagandatoimia.

Sterilointi oli rotuhygieenikkojen suosituin ase huonon perimän vastaisessa taistelussa. Vuonna 1907 Indianan osavaltiossa säädettiin maailman ensimmäinen sterilointilaki, joka mahdollisti laitoksissa olleiden tuomittujen rikollisten, idioottien, imbesillien ja raiskaajien steriloimisen. Esimerkki vaikutti ja jo vuonna 1912 Suomessa pidetyssä yhteispohjoismaisessa asiantuntijakokouksessa suomalaiset vaativat tylsämielisten, rikollisten, kaatumatautisten, mielisairaiden ja alkoholistien sterilointia. Tukea he saivat lähinnä tanskalaisilta kollegoiltaan.

1920-luvun mittaan rotuhygieeniset näkökohdat alkoivat voimistua. Niiden vaikutus näkyi selvästi vuosina 1922-1924 valmistellussa ja 1929 eduskunnassa hyväksytyssä avioliittolaissa. Rotuhygieenisiin syihin nojautuen laissa kiellettiin tylsämielisiä ja mielisairaita menemästä ollenkaan avioliittoon ja kaatumatautisten sekä kuuromykkien avioliitto säädettiin harkinnanvaraiseksi. Vuonna 1926 valtioneuvosto asetti sosiaaliministeriön ja erityisesti sen lastensuojelutoimiston päällikön aloitteesta komitean pohtimaan tylsämielisten, mielisairaiden ja kaatumatautisten mahdollista sterilointia. Vuonna 1929 valmistuneessa mietinnössään komitea ehdotti sanottujen ryhmien sekä eräiden sukupuolirikollisten omaan suostumukseen perustunutta sterilointia.

Lama-ajan vähenevät sosiaalihuollon resurssit ja erityisesti naisjärjestöjen kantama huoli lapsiin kohdistuneista sukupuolirikoksista kiristivät rotuhygieenistä ilmapiiriä. Erityisesti lääkärit sekä sosiaalihuollon ja hoiva-alojen ammattilaiset kasvoivat hyvin sterilointimyönteisiksi. Syksyllä 1934 Toivo Kivimäen porvarillinen kokoomushallitus antoi eduskunnalle ehdotuksen sterilointilaiksi. Ilmapiirin kiristymistä osoittaa se, että ehdotus perustui pakolle: lääkintöhallitukselle annettiin oikeus määrätä ihminen steriloitavaksi - suostumusta ei enää tarvittu. Eduskunnassa lakiesitykseen ei juurikaan tehty muutoksia ja se hyväksyttiin suurella enemmistöllä (144 puolesta, 14 vastaan, tyhjiä 6, poissa 35) kannatuksen tullessa poikki poliittisen ja sukupuolikentän. Tylsämielisten, vähämielisten sekä eräiden sukupuolirikollisten pakkosteriloinnin mahdollistanut laki tuli voimaan kesäkuussa 1935.

Sterilointilakiin suhtautumisen suopeutta osoittaa, että lakia ei julkisuudessa juurikaan vastustettu: vastustuksen kärjessä oli radikaalia ja vapaamielistä "yleisdemokraattista oppositiolinjaa" edustanut Tulenkantajat-lehti ja sen päätoimittaja Erkki Vala sekä lehteä lähellä ollut anatomian professori Väinö Lassila. Myös lain kannattajat esittivät omaa kritiikkiään, vaatien heidän mielestään liian lievän ja tehottomasti sovelletun lain tiukentamista.

Työn keskeisiä tuloksia on myös se, että rotuhygieenisiin sterilointeihin ryhdyttiin Suomessa jo vuosia ennen sterilointilain säätämistä. Vuosina 1912-1922 valtion omistamassa Perttulan tylsämielisten kasvatuslaitoksessa vietiin sen johtajien päätöksellä läpi sterilointiohjelma, jonka aikana 19 laitoksen oppilasta steriloitiin. 1920-luvulla alkanutta asenteiden kiristymistä heijastaa puolestaan se, että ainakin 41 naista, useimmat heistä raskaana olleita "tylsämielisiä" ja "mielisairaita", steriloitiin ennen sterilointilain voimaantuloa. Luvut koskevat vain kahta sairaalaa, Kuopion lääninsairaalaa ja Helsingin naistenklinikkaa, joista vain Kuopion tapaukset on työssä lähemmin analysoitu. Löydös antaa kuitenkin perusteen päätellä, että kyseisten kaltaisten naisten steriloinnista (ja abortoinnista) oli lääkärikunnan piirissä tullut jo ennen sterilointilain voimaantuloa eräänlainen maan tapa.

Kansainvälisessä vertailussa Suomi oli rotuhygienia ajattelun ja ennen kaikkea sterilointipolitiikan eturintamassa yhdessä Yhdysvaltojen, Sveitsin, Saksan ja muiden Pohjoismaiden kanssa. Vaikutteita saatiin suoraan alkuperäisistä lähteistä, esimerkiksi Yhdysvalloista ja Saksasta ja vastaavasti suomalaiset alan asiantuntijat olivat arvostettuja esimerkiksi Saksassa ja Pohjoismaissa.


Väitökset    Tampereen yliopiston kirjasto   Tampereen yliopisto