Yliopistologo

FM Reijo Ahtokarin Suomen historian alaan kuuluva väitöskirja

Salat ja valat. Vapaamuurarit suomalaisessa yhteiskunnassa ja julkisuudessa 1756-1996

tarkastetaan 15.4.2000 klo 12 Tampereen yliopiston päärakennuksen luentosalissa A1, osoitteessa Kalevantie 4.

Vastaväittäjänä on dosentti Marko Nenonen (Tampereen yliopisto). Kustoksena toimii professori Pertti Haapala.

***

Ahtokari on syntynyt Lohjalla 26.8.1930. Hän on valmistunut filosofian maisteriksi Tampereen yliopistosta vuonna 1972.

Ahtokarin väitöskirja ilmestyy sarjassa Bibliotheca Historica 54, Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki 2000. ISBN 951-746-172-0, ISSN 1238-3503.

Väitöskirjan tilausosoite: Suomalaisen kirjallisuuden seura, (09) 131 231

Lisätietoja: Reijo Ahtokari, 040-516 4600, (09) 407 528 (koti)

Väitöskirjaan liittyy vuonna 1994 ilmestynyt julkaisu Näkymättömän temppelin rakentajat.

TIIVISTELMÄ

Vapaamuurariuden katsotaan saaneen alkunsa 1600-luvun kirkonrakentajain killoista. Ensimmäinen suurloosi perustettiin Lontoossa 1717; Ruotsin ensimmäinen loosi aloitti toimintansa Tukholmassa 1731. Suomessa toimi vuonna 1756 perustetun S:t Johannes loosi S:t Augustinin ohella muitakin vapaamuurariyksiköitä, mutta tsaarin kielto lopetti niiden toiminnan lopullisesti 1822. Suomessa toimineet kymmenkunta muuta salaseuraa jättivät jälkeensä perinteen, joka liitettiin yksinomaan vapaamuurariuteen.

Nykymuodossaan vapaamuurarius on Suomessa 75 vuoden ikäinen, Suomi loosi No 1 perustettiin elokuussa 1922. Toiminta alkoi hyvin, mutta saman vuosikymmenen lopussa äärioikeistolaiset liikkeet alkoivat erityisesti Saksassa juutalais- ja vapaamuurarivainot. Vapaamuurarivastaisuus levisi myös Suomeen, mutta jo sitä ennen vapaamuurarit joutuivat epäiltyjen ja jopa syytettyjen listalle ns. Tattarisuon ruumiinsilpomisjutussa, vaikka heillä ei ollut asiaan mitään osuutta. Sanomalehtien ohella myös kirkolliset piirit kovistelivat vapaamuurareita, ja puolustusvoiman komentaja kielsi kesällä 1934 upseereita kuulumasta vapaamuurarilooseihin. Everstiluutnantti, kansanedustaja Paavo Susitaival teki syksyllä 1939 eduskunta-aloitteen vapaamuurariuden kieltämiseksi Suomessa; aloite ei saanut yhtään kannattajaa. Talvisodan syttymiseen mennessä 407 miestä oli liittynyt suomalaisiin looseihin.

Sotien aikana vapaamuuraritoiminta oli täydellisesti pysähdyksissä. Jatkosodan jälkiselvittelyihin liittyvässä sotasyyllisoikeudenkä+ssä koettiin erikoinen tilanne, kun jutun pääsyytetty Risto Ryti, jutun syyttäjä Toivo Tarjanne ja Rytin puolustusasianajaja Hj. Procopé olivat kaikki saman Suomi loosin jäseniä. Kukin toteutti kuitenkin tinkimättä oman velvollisuutensa.

Mediamyrskyt ravistelivat ajoittain kiivaasti 1980-luvulla suomalaista vapaamuurariutta - kymmenluvulla ilmestyi noin 1500 vapaamuurariutta käsitellyttä lehtiartikkelia, joista vain hieman yli kymmenen prosenttia käsitteli vapaamuurariutta positiivisesti. Myöskään radion ja television asennetta ei voi yleisesti pitää myönteisenä tai edes neutraalina. Median kiinnostus kohdistui aluksi italialaiseen, mafiaan kytkeytyneeseen P2-liigaan, jotka verhoutui vapaamuurari-otsikon suojaan. Omassa maassamme esillä olleet Salora-oikeudenkäynti, Helsingin Metro-juttu ja Seura-lehden oikeudenkäynti toivat suomalaisen vapaamuurariuden näkyvästi otsikoihin. Vapaamuurarit kokivat jäsenluetteloidensa julkaisemisen intimiteettisuojan loukkaukseksi ja vahingoittamisen tarkoituksessa tehdyksi. Myös eduskunnassa puitiin vapaamuurarikysymystä keskustelemalla siitä, voiko virkavalan vannonut virkamies olla vapaamuurariloosin jäsen. Kunnallispolitiikassa vapaamuurareiden vaikutusvaltaa suurenneltiin olettamalla ja jopa väittämällä, että “Hyvä Veli”-ketjut ulottuvat yhteiskunnan joka tasolle.

Kun vapaamuurarit ovat Suomessa nousseet otsikoihin, on se tapahtunut heidän rituaaleihinsa liittyvän salaisuuden ja vaitiololupauksen vuoksi. Näin konfliktin aihe on kuvattavissa kahdella sanalla: salat ja valat. Sanonta “tieto on valtaa” on saanut usein vapaamuurareista puhuttaessa muodon “salattu tieto on salattua valtaa” ja kiertäväksi sloganiksi on varsinkin virkamiesvapaamuurareista puhuttaessa jäänyt sanonta “toinen vala on liikaa.”

Vapaamuurareiden opetustyössään käyttämiin rituaaleihin liittyvä salaus ja vaitiololupaus on tärkein näkökohta koko opetusmenetelmän kannalta; kun opetus tapahtuu elämyksen ja kokemuksen kautta, ei kukaan voi lupaustaan rikkoa. Yhä avoimemmaksi kehittyvässä yhteiskunnassa tulee sen vuoksi ongelma “saloista” ja “valoista” säilymään edelleen.

Reijo Ahtokari on selvittänyt laajasti median osuutta vapaamuurareiden julkisuuskuvan syntyyn ja kehitykseen tutkimalla mitä aiheesta on julkisuudessa kerrottu. Tärkeänä tutkimusmateriaalikokonaisuutena ovat olleet ensimmäisen kerran vapaamuurareiden omat arkistot. Niistä sen paremmin kuin mistään yleisistäkään arkistoista ei ole löytynyt mitääu sellaista, joka edes osittain vahvistaisivat julkisuuteen median luomaa kielteistä kuvaa vapaamuurareista ja vapaamuurariudesta.


Väitökset    Tampereen yliopiston kirjasto   Tampereen yliopisto