Yliopistologo

FL Päivi Kososen yleisen kirjallisuustieteen alaan kuuluva väitöskirja

Elämät sanoissa. Eletty ja kerrottu epäjatkuvuus Sarrauten, Durasin, Robbe-Grillet'n ja Perecin omaelämäkerrallisissa teksteissä

tarkastetaan 5.6.2000 klo 12 Tampereen yliopiston Pinnin kiinteistön Paavo Koli -salissa, osoitteessa Kehruukoulunkatu 1.

Vastaväittäjänä on professori Leena Kirstinä (Jyväskylän yliopisto). Kustoksena toimii professori Pekka Tammi.

***

Kosonen on syntynyt Lahdessa 12.11.1962. Hän on suorittanut ylioppilastutkinnon Lyseonmäen lukiossa Heinolassa 1981. Kosonen on valmistunut filosofian lisensiaatiksi Tampereen yliopistosta 1995.

Kososen väitöskirja ilmestyy sarjassa Paradeigma, Tutkijaliitto, Helsinki 2000. ISBN 952-5169-15-4.

Väitöskirjan tilausosoite: tutkijaliitto@helsinki.fi, 09-633239, Tutkijaliitto ry., Lönnrotinkatu 25 A, 5krs, 00180 Helsinki

Lisätietoja: Päivi Kosonen, (03) 215 6277 (työ), (02) 2309508 (koti), paivi.kosonen@uta.fi

TIIVISTELMÄ

Tutkimukseni käsittelee ranskalaista 1970-1980 -lukujen omaelämäkertaa ja erityisesti tuolloin muodissa ollutta epäjatkuvaa tai katkonaista ilmaisua. Tutkimusaineistoni muodostuu neljästä sangen tunnetusta ja paljon keskustelua herättäneestä tekstistä, jotka Suomessakin tunnetaan: Marguerite Durasin "Rakastaja", Nathalie Sarrauten "Lapsuus", Georges Perecin "W eli lapsuudenmuisto" ja Alain Robbe-Grillet'n suomentamaton "Le miroir qui revient" ('Kummitteleva peili'). Lukeva yleisö on tuntenut nämä tekstit omakseen, mutta samaan aikaan ne ovat nousseet myös kirjallisuudentutkijoiden eliitin lempiteksteiksi. Tavalliset ihmiset ovat samastuneet näiden tekstien traagisiin lapsuus- ja nuorustarinoihin. Kaikissa kirjoissa maailmansodat muodostavat kirjoittajan keskeiset lähtökohdat. Tutkijat ovat puolestaan suhtautuneet teksteihin kirjallisina uutuuksina, innovaatioina; niiden on nähty tuoneen - nimenomaan katkonaisella, epäjatkuvalla ilmaisullaan - jotain uutta länsimaiseen omaelämäkertakirjallisuuteen.

Olen tutkimuksessani tarkastelemassa näiden omaelämäkertojen epäjatkuvaa kirjoitustapaa eri kannoilta. Mistä katkonaisessa, kertomusmuotoa vastustavassa kirjoitustavassa on kyse? Mistä kertovat näiden ranskalaisten kirjailijoiden käyttämät epäjatkuvuutta ilmaisevat karmivat kuvat: silvotut urheilijat, tuhoutuneet kasvot, katkaistu sukunimi, repeytyneet seinäkudonnaiset? Onko myöhäismodernissa omaelämäkerrassa kyse mielen ja elämänmerkityksen kadottamisesta, Auschwitzin ja Hiroshiman jälkeisestä sairaudesta, joka olisi tarttunut nyt myös omaelämäkertaan? - Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään ranskalaisesta ilmiöstä, vaan laajemmasta länsimaisen kirjallisuuden ilmiöstä, jota tässä kuitenkin tarkastelen ranskalaisen kirjallisuuden osalta.

Luokittelujen ja uusien nimien sijaan olen pyrkinyt luomaan kokonaisvaltaista, tekstin merkityksiä rikastavaa lukutapaa, jossa etäisyyttä pitävän tutkijan rinnalle nousee tunteva ja kärsivä tutkijalukija, joka myötäelää tekstien tarinoiden mukana eikä tyydy pelkästään tarkastelemaan "ylhäältä" niiden muodollisia piirteitä ja rakenteita. Tutkimuksen tärkeimpänä ajatuksena on, että kirjallisuudesta - vaikkakin avantgardistisesta tai taiteellisesta - puhuessamme olemme tekemisissä elävien ihmisten muotoilemien ajatusten kanssa. Tutkimuksen uutusarvon ja käytännön hyödyn punnitseminen ovat humanistisessa tutkimuksessa - jonka tehtävänä on itseymmärryksen muovaaminen - asioita, jotka vasta tulevaisuus näyttää. Kriteerinä on se, kuinka pitkälle voimme ymmärtää itseämme ja toisiamme. Omaelämäkertakirjallisuus on kummunnut antiikin "tunne itsesi" -ajatuksesta. 1970-1980 -lukujen ranskalaiset avantgardistit eivät voineet jättää elämäntarinastaan kuin paloja ja siruja; lukijan on koottava nämä palat yhteen.


Väitökset    Tampereen yliopiston kirjasto   Tampereen yliopisto