Yliopistologo

FL Pekka Masosen yleisen historian alaan kuuluva väitöskirja

The Negroland Revisited. Discovery and Invention of the Sudanese Middle Ages (Sudanilaisen keskiajan löytäminen ja keksiminen Länsi-Afrikan historiankirjoituksessa)

tarkastetaan 11.11.2000 klo 12 Tampereen yliopiston Pinnin kiinteistön Paavo Koli -salissa, osoitteessa Kehruukoulunkatu 1.

Vastaväittäjänä on professori Harri Siiskonen (Joensuun yliopisto). Kustoksena toimii professori Auvo Kostiainen.

***

Masosen väitöskirja ilmestyy sarjassa Humaniora; 309, Suomalainen Tiedeakatemia 2000. ISBN 951-41-0886-8, ISSN 1239-6982.

Väitöskirjan tilausosoite: Tiedekirja, Kirkkokatu 14, 00170 Helsinki, p. (09) 635 017

Lisätietoja: Pekka Masonen, hekatti@yahoo.com.

TIIVISTELMÄ

Tutkimus tarkastelee Länsi-Afrikkaa koskevan maantieteellisen ja historiallisen tiedon kehittymistä Euroopassa sydänkeskiajalta siirtomaakaudelle (n.1100-1920 jKr.). Huomion kohteena on erityisesti metodiset muutokset eli se, kuinka lähteiden saatavuus -ja puuttuminen- on vaikuttanut tiedon lisääntymiseen, ja missä määrin kirjoittajien käsitykset Afrikan historiasta peilaavat heidän oman aikansa aatemaailmaa. Tutkimuksen lähteitä ovat tutkimusmatkailijoiden kertomukset sekä oppineiden kirjoittamat Afrikan maantiedettä ja historiaa käsittelevät teokset.

"Sudanilaisella keskiajalla" tarkoitetaan Nigerin laakson suurten valtakuntien Ghanan, Malin ja Songhain kukoistuskautta eli ajanjaksoa n.600-1600 jKr. Eurooppalaiset kuulivat näiden valtakuntien olemassaolosta jo keskiajalla. Suoria yhteyksiä ei Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan ollut, ja väitteet Ramon Llullin, Anselm d'Ysalguierin ja Benedetto Dein matkoista Nigerille perustuvat keskiaikaisten lähteiden luovaan tulkintaan.

Uuden ajan alussa käynnistyneet portugalilaisten löytöretket avasivat ensimmäisen kerran todellisen kosketuksen Euroopan ja "mustan" Afrikan välille. Tiedot Afrikasta rajoittuivat pitkään vain rannikoihin, sillä monista yrityksistään huolimatta portugalilaiset eivät pystyneet tunkeutumaan mantereen sisäosiin. Lisäksi varhaisten löytöretkeilijöiden saavuttama tieto unohtui Portugalin imperiumin taantuessa 1500-luvun lopulla.

Varsinaisesti sudanilainen Länsi-Afrikka löydettiin Leo Africanuksen teoksen avulla. Kirjoittaja oli Granadassa syntynyt mauri, joka monien vaiheiden kautta päätyi Roomaan paavi Leo X:n hoviin. Leo Africanuksen kuvaus Afrikan maantieteestä ilmestyi italiaksi vuonna 1556, ja se levisi nopeasti erikielisinä käännöksinä. Teos säilytti ylimmän auktoriteetin asemansa aina 1800-luvulle asti, koska muita lähteitä ei ollut saatavilla. Leo Africanuksen tiedot perustuivat paljolti hänen omiin kokemuksiinsa. Ei ole varmaa, kävikö hän itse koskaan Saharan eteläpuolella. Hänen tietojaan täydensivät espanjalaisen Luis del Mármol Carvajalin kirjoittama Afrikan kuvaus vuodelta 1573 sekä 1100-luvulla eläneen arabialaisen oppineen al-Idrisin maantieteellisen teoksen käännös, joka ilmestyi vuonna 1619.

Eurooppalaisten suhde Afrikkaan muuttui 1700-luvun lopulla, jolloin siitä tuli tutkimusmatkailun kohde. Neljän vuosikymmenen kuluessa (1788-1828) Länsi-Afrikan sisäosien salaisuudet - Niger-joen kulku ja tarunomaisen Timbuktun sijainti - oli selvitetty. Samanaikaisesti alkoivat orientalistit julkaista vanhoja arabiankielisiä tekstejä. Niissä kuvailtiin mahtavia kaupunkeja ja valtakuntia kuten Ghanaa, Takruria ja Malia, jotka olivat kukoistaneet kauan ennen portugalilaisten tuloa. Näiden tekstien innoittamina oppineet kiinnostuivat sudanilaisen Afrikan historiallisesta maantieteestä. Siten Afrikan modernin historiankirjoituksen syntyä voidaan pitää orientalismin tahattomana sivutuotteena.

Perustan sudanilaisten valtakuntien historiankirjoitukselle antoi William Desborough Cooley vuonna 1841. Hän määritteli Ghanan ja Malin maantieteellisen sijainnin sekä loi niille yhtenäisen kronologian. Cooleyn työtä jatkoi saksalainen tutkimusmatkailija Heinrich Barth, joka löysi kahden muun sudanilaisen valtakunnan eli Songhain ja Bornun historian. Barth myös toi Eurooppaan ensimmäiset esimerkit afrikkalaisten omasta historiankirjoituksesta. Nämä olivat paikallisten oppineiden 1500- ja 1600-luvulla Timbuktussa ja Bornussa kirjoittamia kronikoita. Cooleyn ja Barthin teokset kumosivat aikaisemmin vallinneen käsityksen, jonka mukaan Afrikka olisi ollut vailla sivistystä ja historiaa. Ylipäänsä 1800-luvun ensimmäinen puolisko oli aikaa, jolloin eurooppalaiset pystyivät kohtaamaan afrikkalaiset myösnteisesti.

Suhtautuminen Afrikkaan ja sen menneisyyteen muuttui jälleen siirtomaakilpailun käynnistyessä 1880-luvulla. Omasta kulttuurisesta ylemmyydestään vakuuttuneet eurooppalaiset uskoivat, että afrikkalaiset olisivat olleet kyvyttömiä luomaan mitään kulttuurisia saavutuksia ja niinpä kaupungistumisen ja valtiollisen kehityksen käynnistymisen selitettiin olevan Saharan pohjoispuolelta saapuneiden seemiläisten valloittajien aikaansaannoksia. Sudanilaisten valtakuntien perustajiksi ehdotettiin esimerkiksi foinikialaisia, juutalaisia, muinaisia egyptiläisiä ja persialaisia. Näiden mielikuvituksellisten teorioiden leviäminen ja hyväksyminen oli mahdollista, sillä Afrikan historiankirjoitus ei enää ollut akateemisen keskustelun aihe vaan se valjastettiin siirtomaahallinnon käyttöön. Historiankirjoituksen tarkoituksena oli tuottaa käytännöllistä tietoa, joka mahdollistaisi alusmaiden väestön tehokkaan hallitsemisen. Kirjoittajat puolestaan olivat useammin upseereita kuin oppineita. Väitteet seemiläisistä valloittajista perusteltiin länsiafrikkalaisen suullisen perinteen avulla, johon eurooppalaiset tutustuivat 1900-luvun alussa. Perinteen uskottiin välittävän historiallista tietoa ajalta ennen islamin levoämistä sudanilaiseen Afrikkaan. Todellisuudessa kertomukset jemeniläisistä esi-isistä edustavat paikallisten hallitsijasukujen pyrkimystä lisätä arvovaltaansa liittämällä dynastinen historiansa islamin alkuvaiheisiin; ne eivät kuvaa mitään todellisia kansainvaelluksia.

Afrikan historiankirjoituksen yksi suurimpia ongelmia on yhä sen riippuvuus siirtomaakauden historiankirjoituksesta, vaikka myös varhaisia aikoja koskevan lähdeaineiston määrä on kasvanut voimakkaasti viimeisen kahden kahden vuosikymmenen kuluessa. Tämä ongelma koskee etenkin Afrikassa harjoitettavaa tutkimusta. Oppihistoriallisen tutkimuksen avulla on mahdollista erottaa siirtomaakauden historiankirjoituksesta ne väittett, jotka perustuvat pelkkään mielikuvitukseen tai lähteiden mielivaltaiseen tulkintaan, ja jotka ovat vakiinnuttaneet paikkansa vain siksi, että ne ovat toistuneet tutkimuskirjallisuudessa ehkä sadan vuoden ajan. Samalla oman aikamme tutkijat vapautuvat etsimään uusia ratkaisuja vanhoihin kysymyksiin.


Väitökset    Tampereen yliopiston kirjasto   Tampereen yliopisto