Yliopistologo

FL Päivi Heikkilä-Halttusen Suomen kirjallisuuden alaan kuuluva väitöskirja

Kuokkavieraasta oman talon haltijaksi: Suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden institutionalisoituminen ja kanonisoituminen 1940—50-luvulla

tarkastetaan 9.12.2000 klo 12 Tampereen yliopiston opettajankoulutuslaitoksen varhaiskasvatuksen yksikön juhlasalissa, osoitteessa Hallituskatu 30.

Vastaväittäjänä on professori Erkki Sevänen (Joensuun yliopisto). Kustoksena toimii professori Yrjö Varpio.

***

Heikkilä-Halttunen on syntynyt Jokioisissa 20.9.1966. Hän on suorittanut ylioppilastutkinnon Linikkalan lukiossa Forssassa 1985. Heikkilä-Halttunen on valmistunut filosofian maisteriksi 1993 ja filosofian lisensiaatiksi 2000 Tampereen yliopistosta. Hän toimii Keskisuomalaisen ja Savon Sanomien lasten- ja nuortenkirjakriitikkona ja Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutin julkaiseman Onnimanni-lehden toimittajana.

Heikkilä-Halttusen väitöskirja ilmestyy sarjassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 781, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2000. ISBN 951-746-233-6.

Väitöskirjan tilausosoite: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Mariankatu 7 A, 00170 HELSINKI, puh. (09) 131 231, faksi (09) 1312 3220

Lisätietoja: Päivi Heikkilä-Halttunen, (03) 2125 397 (koti), paivi.heikkila-halttunen@uta.fi.

TIIVISTELMÄ

Tutkimus käsittelee suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden aseman muuttumista, sen uudenlaista institutionalisoitumista ja kanonisoitumista 1940—50-luvulla. Tähän muutokseen ottivat osaa paitsi lasten- ja nuortenkirjailijat niin myös kustantajat, kasvattajat, kirjastonhoitajat, kriitikot ja muut alan asiantuntijat. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden institutionalisoitumisen ensisijaisena edellytyksenä on tutkimuksessa pidetty tämän kirjallisuuden alueen kunnioittamista puhtaana sanataiteena — ilman siihen aiemmin ensisijaisesti liitettyjä pedagogisia tai nationalistisesti värittyneitä tehtävänantoja.

Tutkimuksessa selvitetään ensinnäkin (1) niiden laitosten, ryhmien ja toimijajäsenten historiaa, jotka 1940—50-luvulla pitivät yllä eriytynyttä lasten- ja nuortenkirjallisuuden instituutiota. Toiseksi (2) hahmotetaan sitä, kuinka tämä kirjallisuuden alue vakiinnutti vähitellen itsensä ja toimintaperiaatteensa suhteessa muuhun kirjallisuuden kenttään. Kolmanneksi (3) tuodaan esille niitä kehityslinjoja, jotka muuttivat lasten- ja nuortenkirjallisuutta sekä kytketään nämä muutokset osaksi yleistä yhteiskunnallista ja kulttuurista kehitystä. Neljänneksi (4) havainnollistetaan lapsille ja nuorille suunnatun kirjallisuuden luonnetta eli sitä, millä tavalla kirjallisuuden muoto, tyyli ja sisältö 1940—50-luvulla muuttuivat, ja kuinka lasten- ja nuortenkirjallisuus oli tietoisesti yhä enemmän vuorovaikutuksessa aikuistenkirjallisuuden kanssa.

Tutkimuksen teoreettinen näkökulma ja metodologia ovat kirjallisuussosiologisia. Työssä on mukailtu kirjallisuudentutkija Erkki Seväsen Saksasta Suomeen kotiuttamaa järjestelmätutkimuksen teoriaa, jossa kirjallista elämää tarkastellaan kokonaisuutena: vakiintuneiden instituutioiden (esim. kustantamot, kirjailijayhdistykset, kirjastot ja kirjakaupat) lisäksi huomioidaan myös kirjallisen elämän ilmiöitä ja tapahtumia (esim. kirjallinen keskustelu alan lehdissä, kirjalliset tilaisuudet ja teemapäivät), jotka eivät läheskään aina saavuta laajaa virallista hyväksyntää tai joilta puuttuu instituutioille yleensä ominainen vakiintuneisuus.

Institutionalisoitumisen lisäksi tutkimuksen keskeisenä käsitteenä ovat kaanon ja kanonisoituminen, joiden avulla havainnollistetaan kirjailijoiden ja kirjallisuuden aseman vakiintumista toisaalta kirjallisuuden arvostetulla ykköskentällä ja toisaalta sen reuna-alueilla. Ajankohdan lasten- ja nuortenkirjailijoita ja heidän teoksiaan on jaettu kolmeen erilaiseen kategoriaan: (1) viralliseen kaanoniin kuuluvat Yrjö Kokon Pessi ja Illusia (1944), Tove Janssonin Muumi-kirjat (v:sta 1945), modernistikirjailijoiden satunnaiset vierailut lastenkirjallisuudessa 1950-luvulla, Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu (1956) ja Marjatta Kurenniemen tuotanto.

Lukijoiden ylläpitämään (2) vaihtoehtoiseen varjokaanoniin kuuluvat sellaiset kirjailijat ja teokset, jotka ovat säilyneet useamman lukijasukupolven rakastamana lukemistona. Tästä ryhmästä on nostettu esille Laura Latvalan Pikku-Marjan eläinkirja (1947), Rauha S. Virtasen Selja-sarja (v:sta 1955) ja Anni Polvan Tiina-kirjat (v:sta 1956).

(3) Unohdettujen, tavalla tai toisella ilmestymisajankohtaansa aiheeltaan ja painotuksiltaan sidottujen kirjojen kohdalla tuodaan esille sotavuosina ilmestyneet nuortenkirjat, Aaro Hongan partioaiheiset poikakirjat (v:sta 1940), Aili Konttisen lapsille ja nuorille suunnatut, 1940—50-luvulla ilmestyneet teokset sekä Merja Otavan nuortenkirja Priska (1959).

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden oman instituution ja kaanonin tietoinen rakentaminen lähti liikkeelle 1940-luvulla ja vankentui huomattavasti 1950-luvulla. Suomalainen lasten- ja nuortenkirjallisuus onnistui varmistamaan paikkansa koko kirjallisuuden kentällä sen jälkeen, kun se oli ensin vakiinnuttanut omat kirjalliset käytänteensä suhteessa muuhun kirjallisuusinstituutioon.

1940—50-luvulla tapahtui monia merkittäviä kohennuksia paitsi lasten- ja nuortenkirjallisuuden sisäkentällä myös koko suomalaisessa kirjallisuuselämässä. Kirjallisuusinstituution suhde lasten- ja nuortenkirjallisuuden sisäkenttään väljentyi. Muutos sai ensisykäyksensä lasten- ja nuortenkirjallisuuden kentän sisältä, mutta sen toteutuminen edellytti sitäkin, että suomalaisessa kirjallisuusinstituutiossa revittiin samanaikaisesti auki vanhentuneita hierarkioita. Julkinen mielenkiinto lasten- ja nuortenkirjallisuuteen sai vielä ulkokirjallista lisäsytykettä, kun kasvattajat huolestuivat viihteellisen populaarikulttuurin leviämisestä Suomeen 1940-luvulla.

Heikkilä-Halttusen tutkimus tuo uutta tietoa mm. Tove Janssonin aikalaisvastaanotosta, suomalaisen lasten- ja nuortenkirjakritiikin vakinaistumisesta, asemansa jo entuudestaan aikuistenkirjailijoina vakiinnuttaneiden tekijöiden (mm. Kirsi Kunnas, Aila Meriluoto, Aale Tynni, Oiva Paloheimo ja Aapeli) satunnaisista vierailuista lastenkirjallisuuteen sekä lastenkirjallisuuden suhteesta modernismiin. Tutkimus synnyttää nostalgisia lukumuistoja erityisesti sodan jälkeen syntyneessä suuressa ikäluokassa, joka luki uutterasti esimerkiksi Nuorten Toivekirjaston kirjoja, Aaro Hongan partiolaisseikkailuja, Anni Polvan Tiina- ja Rauha S. Virtasen Seljan tytöt -sarjoja.

Tutkimus on ensimmäinen kokonaiskartoitus sodanjälkeisestä lasten- ja nuorenkirjallisuudesta ja se on vasta kolmas suoranaisesti lasten- ja nuortenkirjallisuutta käsittelevä kirjallisuustieteellinen väitöstutkimus Suomessa.


Väitökset    Tampereen yliopiston kirjasto   Tampereen yliopisto