Yliopistologo YTL Iiris Ruohon tiedotusopin alaan kuuluva väitöskirja

Utility Drama. Making of and Talking about the Serial Drama in Finland ( Suomalainen käyttödraama. Sarjadraamaa tekemässä ja siitä puhumassa)

tarkastetaan 30.11.2001 klo 12 Tampereen yliopiston päärakennuksen luentosalissa A1, Kalevantie 4, Tampere

Vastaväittäjänä on dosentti Veijo Hietala (Turun yliopisto). Kustoksena toimii professori Kaarle Nordenstreng.

***

Iiris Ruoho on syntynyt Tampereella ja hän on valmistunut yhteiskuntatieteiden lisensiaatiksi Tampereen yliopistosta vuonna 1995. Ruoho on työskennellyt Tiedotusopin (radio- ja tv-oppi) assistenttina vuodesta 1992 alkaen. Määräaikaisena yliassistenttina vuosina 1994-1995, 1999-2000 ja 1.8.2001 edelleen. Ruoho on toiminut myös määräaikaisena sähköisen viestinnän professorina 1.8.2000-31.7.2001 sekä vierailevana tutkijana Teksasin yliopistossa Austinissa 1.8.-31.12.1995 ja 1.9.-31.12.1997.

Ruohon väitöskirja ilmestyy sarjassa Mediatutkimuksia, Tampere University Press, Tampere 2001. ISBN 951-44-5227-5. Väitöskirja ilmestyy myös sähköisenä sarjassa Acta Electronica Universitatis Tamperensis; 143, Tampereen yliopisto 2001. ISBN 951-44-5234-8 , ISSN 1456-954X, http://acta.uta.fi.

Väitöskirjan tilausosoite: Verkkokirjakauppa Granum, http://granum.uta.fi, tai Tampereen yliopiston julkaisujen myynti, PL 617, 33101 Tampere, puh. (03) 215 6055, e-mail: taju@uta.fi.

Lisätietoja: Iiris Ruoho, (03) 215 6245 (työ), tiiiru@uta.fi

TIIVISTELMÄ

Väitöskirjaa varten on analysoitu kaksikymmentä viisi TV2n vuosina 1961-1998 lähettämää ja tässä tutkimuksessa perhesarjaksi luokiteltua televisiosarjaa, haastateltu niiden tekijöitä ja kerätty lähes viisisataa televisioarvostelua ja kolumnia. Tutkimus lukeutuu kulttuurintutkimuksen alaan. Sen metodina on käytetty artikulaatioteoriaan perustuvaa lukutapaa, jossa sarjoista, niiden kritiikistä ja tekijöiden haastatteluista on luettu TV2n perhesarjatuotannon keskeisiä kulttuurisia ja yhteiskunnallisia taustamuuttujia. Nämä tiivistyvät tutkimuksen perusteella sarjoilta eri aikoina odotettuun realistiseen todellisuuskuvaan, yleisradiotoiminnassa ja tuotanto-olosuhteissa tapahtuneisiin muutoksiin sekä rajankäyntiin suhteessa ns. vakavaan draamaan. Väitöskirja on osa suomalaisen ohjelmahistorian tutkimusta; sen tarkoituksena ei kuitenkaan ole ensisijaisesti dokumentoida tehtyjä ohjelmia, vaan herättää keskustelua perhesarjojen kulttuurisesta merkityksestä ja yleisradiotoiminnan yhteiskunnallisesta tehtävästä.

Väitöskirja tarkastelee TV2n perhesarjoja ns. käyttödraamana, jota ei sellaisenaan ole olemassa kuin tekijöiden ja kriitikoiden tavassa merkityksellistää perhesarjojen tekemistä ja niiden sisältöä. Formaatittomuuden lisäksi TV2n sarjoille on ollut ominaista, että niiden kuvaamat perheet on sijoitettu muualle kuin pääkaupunkiseudulle ja kuvastoissa ovat toistuneet eri aikojen maaseutuolot ja vahvat naishahmot. Sanomalehtien televisioarvosteluissa on puolestaan korostunut sekä vahva informaalisen realismin vaatimus että sarjaformaatin vastustus. Realismivaatimuksen yhdistyminen sarjatuotannon kritiikkiin tuotti 1960-luvulla erityisen tavan puhua perhesarjoista ns. käyttödraamana. Käsite käyttödraama avasi erityisesti tekijöille mahdollisuuden perustella sarjojen omanlaistaan tekotapaa ja lajityyppiä. Vaikka perhesarja on tekijöidenkin näkökulmasta ollut viihteellistä tuotantoa suhteessa muuhun televisioteatteriin, on sen kuvaamat tapahtumat kuitenkin ajateltu ajankohtaisiksi ja katsojaa koskettaviksi.

Kaupallisuuden ja julkisen palvelun, massakulttuurin ja korkeakulttuurin sekä viihteen ja informaation välinen rajankäynti on tunnistettavissa kaikessa televisiosta julkisesti käydyssä keskustelussa. Kiistat kiteytyvät erityisen selvästi yhdysvaltalaisten televisiomelodraamojen, Peyton Place ja Dallas aikanaan saamassa julkisuudessa. Sarjamaisuutta ei kuitenkaan liitetty suomalaisten perhesarjojen muotoon vaan niiden sisältöön. Formaatittomuus on taannut, että tekijöillä on aina 1990-luvulle asti ollut suhteellisen vapaat kädet valita perhesarjan kaava. Tosielämän kuvaamisen ideaali on silti elänyt sitkeästi. Sen erilaiset tulkinnat ovat olleet yhteydessä informatiivisen ohjelmapolitiikan, Yleisradion yleisökäsityksen ja lopulta myös sarjatuotannon roolin muutoksiin. Informatiivisen ohjelmapolitiikan selkein esimerkki perhesarjatuotannossa on ollut kuusikymmentäluvun Kiurunkulma. Ohjelmapolitiikan ideaali näkyy edelleen uudelleentulkittuna yhdeksänkymmentäluvun Metsoloissa.

Perhesarjojen tekijöiden näkemykset työstään ovat tuottajajärjestelmän, sarjojen määrän lisääntymisen ja kirjoittajatiimien kasvun myötä tulleet aikaisempaa ristiriitaisimmiksi. Tekijöitä käytetään yhä selkeämmin esimerkiksi sarjojen realismin markkinoinnissa. Sekä sarjojen tekijät, sarjat itse että niiden julkinen arviointi ovat eri vuosikymmeninä esittäneet oman käsityksensä todellisuuden kuvaamisesta. Sekä haastattelujen että sarjojen analyysin perusteella tekijöiden oma käsitys todellisuuskuvien uskottavuudesta ja epäuskottavuudesta on suhteellisen vakiintunut, vaikka 1990-luvulla yleistyneet taiteelliset tuottajat ovat osin pyrkineet irtautumaan osoittelevasta realismista. Televisiokritiikki, joka tosin on muuttunut yhä enemmän kritiikistä sarjojen mainostamiseksi, on sekin sitkeästi tarttunut sarjojen tapaan kuvata todellisuutta, on sitten ollut kyse tapahtumista, esineistä tai ihmisten kokemista tunteista. Kuusikymmenluvulla perhesarjojen odotettiin ohjaavan kansalaisia käyttämään sosiaalipalveluja, osallistumaan ympäristönsä muuttamiseen ja tuntemaan myötätuntoa vähempiosaisia kohtaan. Seitsemänkymmentäluvulla Oi kallis kaupunki ja Pääluottamusmies siirsivät katseen politiikkaan ja veivät hetkeksi huomion pois ydinperheen sisäisistä ongelmista. Kahdeksankymmentäluvulla menneestä vuosikymmenestä tehtiin avoimesti komediaa. Tankki täyteen ja sitä seurannut Reinikainen rikkoivat 1970-luvun perhesarjojen konsensushenkisyyden ja aloittivat TV2ssa komediallisten sarjojen boomin. Yhdeksänkymmentäluvun alkua hallitsi nostalgia ja perhe palautettiin vanhaan arvoonsa. Sarjojen odotettiin nyt puhuvan avoimesti parisuhdeongelmista ja selvittävän laman henkistä jälkipyykkiä.

Kaiken kaikkiaan perhesarjojen pitkään olettama katsoja-kansalainen muuttui vähä vähältä modernin yleisradiotoiminnan edellyttämäksi kuluttajaksi. Sarjatuotannon lisääntymisen myötä erityisesti laman seurauksia kuvaaville perhesarjoille oli oireellista, että niissä kuvattiin aikaisempaa selvemmin myös yrityssukujen iloja ja suruja. Työväestön, pienviljelijöiden ja pienyrittäjien ongelmia sosiologisesti pohtivat kuvaukset harvenivat 1990-luvun puoliväliin tultaessa. Samaan aikaan perhesarjoissa saattoi kukoistaa uustraditionalismi, ongelmien yksilöllistäminen ja romanttisen rakkauden ideaali. Ongelmanratkaisumallit haettiin yksilön teoista tai perheen sisäisestä dynamiikasta. Kaiken kaikkiaan tutkimuksen perusteella näyttää ilmeiseltä, että TV2 perhesarjat ovat Heikistä ja Kaijasta lähtien olleet omalta osaltaan vahvasti tulkitsemassa paitsi modernin ydinperheen myös sitä ympäröivän yhteiskunnan eri aikoina esille nostamia kysymyksiä. Kanavan perhesarjalla on ollut keskeinen yhteiskuntaan tavalla tai toisella sitova ja käyttödraaman perusideaan liittyvä ajankohtaisuutta korostava tehtävä. Tutkimuksen perusteella näyttää kuitenkin siltä, että perhesarja on tullut aikaisempaa välinpitämättömämmäksi kansalaisuuden tuottamisesta globaalisti uudelleen organisoituvassa ja merkityksellistyvässä yhteisössä.


Väitökset    Tampereen yliopiston kirjasto   Tampereen yliopisto