 |
YTM, PsM Inkeri Eskosen sosiaalityön alaan kuuluva väitöskirja Perheväkivalta lasten kertomana. Miten ja mitä lapset kertovat terapeuttisissa ryhmissä perheväkivallasta?
(Domestic violence in children's narratives. How do children talk about domestic violence in therapy groups, and what do they say?) tarkastetaan 4.11.2005 klo 13 Tampereen yliopiston Paavo Koli-salissa, Kanslerinrinne 1, Tampere. Vastaväittäjinä ovat professori Maritta Törrönen (Helsingin yliopisto) ja PsT lehtori Juha Holma (Jyväskylän yliopisto). Kustoksena toimii professori Tarja Pösö.*** Inkeri Eskonen on syntynyt Äänekoskella ja hän on suorittanut yhteiskuntatieteiden maisterin sekä psykologian maisterin tutkinnot Tampereen yliopistossa. Vuodesta 2004 lähtien hän on toiminut psykologina Sastamalan perusturvakuntayhtymän perheneuvolassa. Eskosen väitöskirja ilmestyy sarjassa Acta Universitatis Tamperensis; 1107, Tampereen yliopisto, Tampere 2005. ISBN 951-44-6431-1, ISSN 1455-1616. Väitöskirja ilmestyy myös sähköisenä sarjassa Acta Electronica Universitatis Tamperensis; 472, Tampereen yliopisto 2005. ISBN 951-44-6432-X, ISSN 1456-954X, http://acta.uta.fi. Väitöskirjan tilausosoite: Verkkokirjakauppa Granum, http://granum.uta.fi, tai Tampereen yliopiston julkaisujen myynti, PL 617, 33101 Tampere, puh. (03) 215 6055, e-mail: taju@uta.fi. Lisätietoja: Inkeri Eskonen, 040 7261 760 (koti), inkeri.eskonen@uta.fiLEHDISTÖTIEDOTE Perheväkivalta on monia suomalaisia lapsia koskettava ongelma. Tutkimuksen tarkoitus oli selvittää, miten ja mitä perheväkivaltaa kokeneet lapset kertovat terapeuttisissa ryhmissä perheväkivaltaan liittyvistä kokemuksistaan.
Tutkimuksen aineisto koostui kahdesta turvakodissa perheväkivaltaa kokeneille lapsille pidetystä terapeuttisesta ryhmästä. Ryhmiin osallistui seitsemään 4-9vuotiasta lasta. Ensisijainen aineisto oli kahdestakymmenestä ryhmätapaamisesta tallennettu videoaineisto, sen lisäksi käytössä oli myös muuta ryhmiin ja lapsiin liittyvää materiaalia.
Lapset kertoivat monin tavoin perheväkivaltaan liittyvistä kokemuksistaan. Puhumisen lisäksi lapset esimerkiksi näyttivät konkreettisesti eleillä ja liikkeillä, mitä olivat joutuneet kokemaan. Lapset myös tekivät kokemuksiinsa liittyviä piirustuksia. Lasten kertominen tapahtui myös satujen ja leikkien välityksellä. Kerrontatapojen moninaisuuden ohella lasten kertomiselle oli ominaista lyhyys ja pirstaleisuus. Lapset kertoivat usein hyvin tiivistetysti yksittäisistä tilanteista. Usein lapset ottivat ryhmätapaamisissa esille sellaisia tapahtumia, joista he olivat kertoneet jo aikaisemminkin ryhmässä. Lapset pohtivat ryhmissä väkivaltaan liittyviä kysymyksiä myös yleisemmällä tasolla. Lapsille oli esimerkiksi tärkeää, miten väkivaltaan suhtauduttiin päiväkodissa ja koulussa.
Ryhmiin osallistuneet lapset olivat kokeneet väkivaltaa monissa eri ihmissuhteissa. Tilanteesta riippuen lapsen asema suhteessa väkivaltaan oli voinut vaihdella. Lapsi oli esimerkiksi voinut seurata isän väkivaltaa äitiä kohtaan tai olla itse väkivallan kohteena. Lasten kuvaama väkivalta vaihteli luonteeltaan lievästä hengenvaaralliseen. Kuvauksissa raain väkivalta oli isien tekemää. Väkivallan vakavuutta kuvaa muun muassa se, miten muu perhe oli joutunut pakenemaan isää. Perheväkivaltatilanteisiin liittyvää toimintaansa pohtiessaan lapset sekä muistelivat jo tapahtuneita tilanteita että kuvittelivat mahdollisia väkivaltatilanteita. Terapeuttisissa ryhmissä kuvittelu näytti mahdollistavan sellaisen toiminnan pohtimisen, joka todellisissa tilanteissa ei ollut mahdollista.
Ryhmissä korostui kertomisen vuorovaikutuksellinen luonne. Terapeuttisissa tilanteissa ammattilaisten kuulemisen käytännöt vaikuttivat siihen, miten lapset kertoivat kokemuksistaan. Erilaiset kuulemisen käytännöt mahdollistivat erilaisia kertomisen tapoja ja tekivät tilaa lasten kertomiselle. Myös lapset itse vaikuttivat aktiivisesti siihen, miten väkivaltaan liittyviä aiheita käsiteltiin ryhmissä.
Tutkimus osoitti, että lapset kertovat perheväkivaltaan liittyvistä kokemuksistaan, kun heille annetaan siihen tilaa. On hyvin tärkeää, että yhteiskunnassamme huomioidaan perheessään väkivaltaa kokeneiden lasten omat kokemukset. Lasten omien kokemusten huomioiminen voi mahdollistaa uusien keinojen löytämisen lasten selviytymisen tukemiseen.
|