YTM Johanna Hiitolan sukupuolentutkimuksen alaan kuuluva väitöskirja

Hallittu vanhemmuus. Sukupuoli, luokka ja etnisyys huostaanottoasiakirjoissa (Governed parenthood. Out-of-home placements, gender, class and ethnicity)

tarkastetaan 27.2.2015 klo 12 Tampereen yliopiston Linna-rakennuksen Väinö Linna -salissa, Kalevantie 5, Tampere.

Vastaväittäjänä on rehtori, professori Suvi Ronkainen  (Vaasan yliopisto). Kustoksena toimii professori Päivi Korvajärvi.

Hallittu vanhemmuus

Sukupuoli, luokka ja etnisyys huostaanottoasiakirjoissa


Tutkimus käsittelee perheen ja vanhemmuuden määrittelyä tilanteissa, joissa hallinto-oikeuksissa päätetään lasten huostaanotoista. Tutkimuksessa kysytään, millaisiin vanhemmuutta koskeviin normeihin huostaanottopäätökset perustuvat. Normeilla tarkoitetaan sellaisia vanhemmuutta koskevia kulttuurisia käsityksiä, joiden kautta tiettyjä ominaisuuksia arvotetaan ylitse muiden ja toisia pidetään sopimattomina.

Tutkimuksessa saatiin selville, että tavat, joilla sosiaalityöntekijät ja oikeudet kuvasivat perheitä, noudattelevat yleisiä kulttuurisia käsityksiä hyvästä vanhemmuudesta ja kunnollisuudesta. Juuri nuo kulttuuriset käsitykset voivat ohjata oikeuksien harkintaa konkreettisten tapahtumien sijasta tai rinnalla. Tutkimuksessa korostetaan, etteivät nuo käsitykset ole ainoastaan sosiaalityöntekijöiden tai oikeuksien jakamia, vaan ne ovat yleisesti tiedostettuja. Myös vanhemmat kertovat vanhemmuudestaan suhteessa niihin.

Vanhempien sukupuoli on keskeinen tekijä hallinto-oikeuden arvioinnissa. Äideiltä odotetaan omistautumista lapselle ja äitien toimintaa suhteessa lapsiin arvioidaan tarkemmin. Isistä puhutaan vahvemmin yksilöinä, jolloin heidän ongelmansa eivät tule arvioiduiksi suhteessa lapseen. Isistä myös puhutaan huomattavasti vähemmän kuin äideistä, vaikka arvioitavana olisi ydinperhe, jossa myös isä on läsnä.

Yksi merkittävä tulos on, että hallinto-oikeudet jättävät usein vanhempien väkivaltaisuuden kokonaan pois lopullisista perusteluistaan, vaikka sosiaalityö on tuonut väkivaltaongelman esille. Jopa 42 prosenttia väkivaltaa kuvailevista tapauksista oli sellaisia, joissa oikeus ei maininnut väkivaltaa huostaanoton perusteena. Näin tapahtui myös silloin, kun väkivalta oli kohdistunut lapseen. Väkivaltaa pidettiin ”vanhempien välisenä” riitelynä. Tuolloin jäi huomioimatta, että iskut olivat kohdistuneet myös lapseen.

Tulosten mukaan vanhemmat asettuvat usein vastustamaan sosiaalityön heistä tekemiä määritelmiä. Vastustus on monissa tapauksissa voimallista. Vanhempien vaikutusmahdollisuudet oikeusprosessissa ovat hyvin rajatut. Vanhempien oikeuteen lähettämistä vastineista kävi ilmi, että vanhemmat kuitenkin myös usein jakavat sosiaalityön esittämät huolenaiheet lapsen ja perheen tilanteesta. Tapauksissa, joissa vanhemmat mukailivat sosiaalityön määritelmiä, huostaanotto kumoutui hieman useammin kuin niissä, joissa vanhemmat vastustivat huostaanoton perusteluja.

Oikeudet ottivat perheen ”kulttuuriin” kantaa kahdella tavalla. Kulttuuri saattoi toimia perusteena lapsen kotiinpaluulle tai sitä saatettiin käyttää täysin päinvastaisesti vahvistamaan päätöstä huostaanotosta. Näissä muutamissa tapauksissa oikeus nosti vanhempien uskonnollisuuden tai kielitaidon yhdeksi huostaanottoperusteeksi. Muutamassa tapauksessa myös vanhempien vammaisuutta käytettiin oikeuksien perusteluissa vahvistettaessa kuvaa huonosta vanhemmuudesta. Vammaisuus, uskonto tai kielitaito eivät kuitenkaan olleet missään tapauksissa ainoita huostaanottoperusteita. Kokonaisuudessaan maahan muuttaneiden perheiden taustoista kerrottiin hyvin harvoin eikä vanhempien kulttuurisista taustoista yleensä edes kerrottu oikeuksien perusteluissa. Tulokset eivät tue ajatusta systemaattisesta syrjinnästä.

Tutkimus osallistuu yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun siitä, kuinka tehokkuuden vaatimukset, kuten riskien nopea tunnistaminen, syrjäytymiskehityksen ennustaminen ja ”varhainen puuttuminen” ovat nousseet keskeisiksi tavoiksi paikantaa perheiden tuen tarvetta. Tutkimuksessa tuodaan keskusteluun mukaan myös sukupuolen, luokan ja etnisyyden näkökulmia suhteessa riskien paikantumiseen. Yhtenä tutkimuksen johtopäätöksenä on, että riskinhallintaa painottava kehityskulku ei ole yksiselitteisesti positiivinen tai negatiivinen, mutta se vaikuttaa vääjäämättä siihen, millaisia uusia koulutukseen ja työmenetelmien kehittämiseen liittyviä haasteita sosiaalityöntekijöillä on tulevina vuosina edessään.

Tutkimusaineisto sisältää 354 hallinto-oikeuksien päätösdokumenttia vuodelta 2008. Ne koskevat yhteensä 430 lasta..

                                               ******

Johanna Hiitola on syntynyt Oulussa ja hän on suorittanut yhteiskuntatieteiden maisterin tutkinnon Tampereen yliopistossa. Nykyisin hän toimii yliopistonopettajana Kokkolan yliopistokeskus Chydeniuksessa.

Hiitolan väitöskirja ilmestyy sarjassa Acta Universitatis Tamperensis; 2026, Tampere University Press, Tampere 2015. ISBN 978-951-44-9720-9, ISSN 1455-1616. Väitöskirja ilmestyy myös sähköisenä sarjassa Acta Electronica Universitatis Tamperensis; 1515, Tampere University Press 2015. ISBN 978-951-44-9721-6, ISSN 1456-954X.
http://tampub.uta.fi.

Väitöskirjan tilausosoite: Verkkokirjakauppa Granum, http://granum.uta.fi, tai e-mail: kirjamyynti@juvenes.fi.

Lisätietoja: Johanna Hiitola, Puh. 040-575 9908, johanna.hiitola@uta.fi