FL Riikka Miettisen historian alaan kuuluva väitöskirja

Suicide in Seventeenth-Century Sweden: The Crime and Legal Praxis in the Lower Courts (Itsemurha 1600-luvun Ruotsissa: Rikos ja oikeuskäytäntö alioikeuksissa)

tarkastetaan 7.11.2015 klo 12 Tampereen yliopiston Pinni B-rakennuksen luentosalissa 1100, Kanslerinrinne 1, Tampere.

Vastaväittäjänä on professori Jonas Liliequist (Uumajan yliopisto). Kustoksena toimii professori (ma) Mervi Kaarninen.

Itsemurha 1600-luvun Ruotsissa: Rikos ja oikeuskäytäntö alioikeuksissa


Tutkimus käsittelee itsemurhaa koskevaa lainsäädäntöä, itsemurharikollisuutta ja itsemurhien tutkintaa alioikeuksissa Ruotsissa ja Suomessa 1600-luvulla. Itsemurha kriminalisoitiin Ruotsin valtakunnassa ensimmäisen kerran vuonna 1442 kootussa Kuningas Kristoferin maanlaissa, joka saatettiin yleisesti voimaan vuonna 1608.  
Lain seurauksena epäilyttäviä kuolemantapauksia tutkittiin käräjillä ja raastuvanoikeuksissa, joissa lähinnä todistajia kuulemalla selvitettiin epäillyn vainajan kuolintapa ja mielentila. Rangaistukset kohdistettiin itsemurhaajan ruumiiseen: pyövelin tuli viedä mieleltään terveet metsään ja polttaa jäännökset roviolla, ja mieleltään sairaat tuli lain mukaan haudata kirkkomaan ulkopuolelle. Tosin kuin monin paikoin muualla Euroopassa, joiden esimerkkiä muutoin pitkälti seurattiin itsemurhan kriminalisoinnissa, Ruotsissa teosta tuomitun omaisuutta ei takavarikoitu. Lainsäädäntöä täydennettiin ja oikeus- ja rangaistuskäytännöt muuttuivat 1600-luvun aikana erityisesti eurooppalaisten vaikutteiden tuloksena. Silti itsemurha säilyi törkeiden rikosten joukossa myös vuoden 1734 laissa ja pysyi rangaistavana rikoksena aina 1800-luvun jälkipuoliskolle asti.

Käytännössä oikeudelliset asiakirjat ovat ainoita säilyneitä lähteitä, joiden avulla uuden ajan alun itsemurhia voidaan tutkia, sillä oikeuslaitosta lukuunottamatta muut asiakirjoja tuottavat tahot eivät olleet kiinnostuneita itsemurhista. Tutkimuksen laaja tapausaineisto viittaa siihen, että itsemurhatapausten määrä moninkertaistui vuosisadan jälkipuoliskolla ja erityisesti 1680- ja 1690-luvuilla.  
Rikostapausten ja -tuomioiden määrän lisääntymisestä huolimatta itsemurhailmiön yleistymisestä ei ole selkeitä todisteita. Tutkimus osoittaa, kuinka rikosasteen muutos liittyy enemmänkin lähdeaineiston säilyvyyteen ja erilaisiin hallinnollisiin, kulttuurisiin ja väestöllisiin muutoksiin sekä tuomiovaltaepäselvyyksiin, jotka vaikuttivat itsemurhien syytteeseenpanoon

Itsemurhien oikeustutkinta kuolinsyy- ja mielenterveysmäärittelyineen oli hankala ja monivaiheinen prosessi. Sekä syytteellepano että alioikeustutkinta edellyttivät yhteistyötä paikallisyhteisön, vainajan omaisten ja virkamiesten välillä. Lääkärien ja muiden asiantuntijoiden puuttuessa kuolinsyiden ja -tapojen sekä mielentilan määrittely perustui paikallisväestön, erityisesti omaisten, naapurien ja pastorin, todistajanlausuntoihin. Teolle pyrittiin löytämään jokin selitys ja syy; virallisesti sellainen oli joko hulluus tai elämänvaikeuksista tai huonosta elämästä johtuva epätoivon syntiin lankeaminen.

Keskiaikaisen lain tiukkaa kirjainta pidettiin vanhentuneena, ja Ruotsin hovioikeuksien esimerkkejä seuraten sekä toisaalta paikallisia tarpeita kuunnellen alioikeudet tulkitsivat sitä joustavasti. Laki oli esimerkiksi hyvin tarkka sen suhteen, kuka itsemurhan tehnyt voitiin katsoa mielisairaaksi ja siten lievempään rangaistusmuotoon oikeutetuksi; silti alioikeudet tulkitsivat vaatimuksia ’’täydestä hulluudesta’’ vapaammin ja langettivat mielisairaan tuomioita esimerkiksi melankoliasta kärsineille, kuumehoureisille ja alaikäisille. Lopulliset rangaistusmuodot lieventyivät, kun hovioikeudet, joille itsemurharikokset muiden törkeiden rikosten tapaan alistettiin, luopuivat ruumiin polttamisesta ja langettivat metsähautauksia tervejärkisille. Osa itsemurhaajista sai hautasijankin, tosin hiljaisen eli seremoniattoman hautauksen syrjään kirkkomaan pohjoisosiin.

Kuolemantapausten luokittelu itsemurhiksi, onnettomuuksiksi tai ns. epäselviksi tapauksiksi ja mielentilojen luokittelu oli tulkinnanvaraista, vaihteli tapauskohtaisesti ja oli usein neuvottelukysymys. Koska alioikeuksissa kohdattiin itsemurhatapauksia suhteellisen harvoin ja selkeä normisto ja käytäntö puuttui, tulkinta perustui tuomarina toimineen mahdolliseen kokemukseen ja koulutukseen sekä erityisesti lautakunnissa ja raastuvanoikeuksissa toimineiden paikallisten talonpoikien ja porvareiden mielipiteisiin. Syytetyn vainajan sosiaalisella asemalla, erityisesti maineella ja suhteilla, oli vaikutusta alioikeuden tulkintoihin ja tuomioihin. Tuomarin kanssa tuomiovaltaa käyttävä paikallinen eliitti saattoi antaa henkilökohtaisen käsityksensä tai suhteensa vainajaan tai tämän omaisiin vaikuttaa tulkintoihinsa. Tutkimus paljastaakin myös itsemurhaan liittyvien käsitysten ja asenteiden monimuotoisuuden 1600-luvun Ruotsissa ja Suomessa. Kaikkia, tai kaikkien, itsemurhia ei pidetty tai esitetty yhtä tuomittavina; itsemurhan tehneen persoona ja maine vaikuttivat siihen, miten tekoon suhtauduttiin ja miten se ymmärrettiin ja selitettiin. Erityisesti mieleltään sairaiksi katsottujen ja alaikäisten tekemiä itsemurhia pidettiin huomattavasti vähemmän tuomittavina kuin mieleltään terveiksi katsottujen aikuisten itsemurhia. Myös kunnioitettujen, uskonnollisten ja pidettyjen yhteisön jäsenten itsemurhia ei pidetty yhtä tuomittavina ja vakavina rikoksina kuin pahamaineisten henkilöiden itsemurhia, vaikka itse teot olisivat olleet piirteiltään samanlaiset. Heikoimmassa asemassa olivat ”huonoa” elämää viettäneet, ei-pidetyt ja vieraspaikkakuntalaiset, joilla ei ollut omaisia puhumassa puolestaan.

                                               ******

Riikka Miettinen on suorittanut filosofian lisensiaatin tutkinnon Tampereen yliopistossa. Nykyisin hän toimii tutkijana.

Miettisen väitöskirja on omakustanne, Tampere 2015.
http://tampub.uta.fi.

Väitöskirjan tilausosoite: riikka.miettinen@uta.fi

Lisätietoja: Riikka Miettinen, riikka.miettinen@uta.fi