FM Alisa Mannisen englantilaisen filologian alaan kuuluva väitöskirja

Royal Power and Authority in Shakespeare’s Late Tragedies (Kuninkaallinen valta ja auktoriteetti Shakespearen myöhäisissä tragedioissa)

tarkastetaan 5.11.2010 klo 12 Tampereen yliopiston Pinni B-rakennuksen luentosalissa 1097, Kanslerinrinne 1, Tampere.

Vastaväittäjänä on professori Lisa Hopkins (Sheffield Hallam University, UK). Kustoksena toimii professori Juhani Rudanko.

                                                ***

Alisa Manninen on suorittanut filosofian maisterin tutkinnon Tampereen yliopistossa.

Mannisen väitöskirja ilmestyy monisteena.
http://acta.uta.fi.

Lisätietoja: Alisa Manninen, alisa.manninen@uta.fi

LEHDISTÖTIEDOTE

Myöhäisissä tragedioissaan William Shakespeare palaa niihin poliittisiin kysymyksiin, jotka olivat jääneet syrjemmälle hänen varhaisempien töidensä jälkeen. Kuningas Lear, Macbeth ja Antonius ja Kleopatra yhdistävät kaksi hänen aikaisemman tuotantonsa vahvuutta. Vuosikymmentä aikaisemmin, 1590-luvulla, historianäytelmät käsittelivät kuninkaan aseman vaatimuksia yhteiskunnassa, jossa sekä ylimykset että kansa olivat toimijoita, kun taas 1500- ja 1600-lukujen taitteessa kirjoitetut varhaiset tragediat kääntyivät kohti yksilöä ja hänen kehitystään. Nämä kaksi intressiä, politiikka ja yksilöllisyys, ovat keskeisiä myöhäisissä tragedioissa. Ne tutkivat poliittista selviytymiskamppailua sellaisten yksilöiden näkökulmasta, jotka ovat intiimisti mukana määrittelemässä uudelleen hierarkkisia ja emotionaalisia suhteita. Historianäytelmien areena oli Englanti ennen 1500-lukua, mutta myöhäisissä tragedioissa valtakunta jää taustalle. Niiden tärkein näyttämö on hovi, johon kuuluvat hallitsija, vaikutusvaltaisimmat alamaiset ja muutamat etuoikeutetut palvelijat. Nämä piirteet ovat tärkeitä Shakespearen kuninkaallisesta hallinnosta antamalle kuvalle myöhäisissä tragedioissa. Hänen lähestymistapansa yhdistää hierarkian ja intiimiyden, tunnetun historian ja teatterin lavastaman myytin. Se vieroittaa politiikan kansasta ja siten myös eräistä hallinnon realiteeteista ja korostaa hovin korkea-arvoisia jäseniä sekä heidän valintojaan. Yksilöiden väliset suhteet päättävät valtataistelun tuloksen.

Keskeinen väitteeni on, että Shakespearen mukaan hyvä ja toimiva hallinto edellyttää vallan ja auktoriteetin yhdistämistä. Valta on näistä kahdesta käyttämästäni käsitteestä se, jonka määrittelen perinteisemmin. Se perustuu materiaalisiin resursseihin: väkivallan käyttöön ja omaisuuden jakoon. Auktoriteetti taas on käsite, jonka väitän esiintyneen puutteellisesti ja sekavasti Shakespeare-kritiikissä. Se samaistetaan liian usein valtaan ja ymmärretään vallaksi käskeä sekä käyttää yllämainittuja resursseja. Tämä kuitenkin piilottaa näkyvistä sen auktoriteetin puolen, jota Shakespeare korostaa käsitellessään hallitsijalta vaadittuja taitoja. Hänen kuvauksessaan auktoriteetti nojautuu suostuttelun taitoon. Myöhäisissä tragedioissa suostuttelu ei ole sitä julkisten puheiden retoriikkaa, joka luonnehtii historia- ja roomalaisia näytelmiä. Se on hallitsijan läsnäoloa etuoikeutettujen keskellä, vuorovaikutusta ja seremoniallisia tapahtumia. Suostuttelun ansiosta alamaiset myöntyvät hallitsijan ylemmyyteen. Näytelmät käsittelevät kuitenkin myös kriisejä, joissa hallitsija ei pysty pitämään kiinni auktoriteetistaan. Kuningas Lear esittää vallan ja auktoriteetin epäonnistumisista suurimman, joka johtaa kuninkaan yksilöllisen identiteetin täydelliseen tuhoutumiseen. Macbeth taas korostaa valtataistelujen toistuvuutta ja Skotlannin tarvetta saada kuningas, joka pystyy rajoittamaan niitä hyvällä johtajuudella. Antonius ja Kleopatra jättää vallan sivummalle ja keskittyy korottamaan auktoriteetin maallisia voittoja tärkeämmäksi hallitsijuuden merkiksi.

Väitöskirjani osoittaa, että Shakespeare painottaa emotionaalisesti vakuuttavan auktoriteetin tärkeyttä unohtamatta kuitenkaan sitä kieltämätöntä merkitystä, joka materiaalisilla resursseilla ja niiden mahdollistamalla vallalla on monarkiassa. Auktoriteetti on haavoittuvainen ilman valtaa, mutta materiaalisen vallan menetys ei kuitenkaan väistämättä tuhoa sitä. Myöhäiset tragediat keskittyvät hovin poliittisessa kontekstissa muodostuviin ihmissuhteisiin. Tämä antaa niiden kuvaukselle vallasta ja auktoriteetista oman luonteensa ja tarjoaa mahdollisuuden tutkia näitä kahta käsitettä sekä henkilökohtaiselta että poliittiselta kannalta.