FL Katriina Lehto-Bleckertin historian alaan kuuluva väitöskirja

Ulrike Meinhof. Auf der Suche nach “Wahrheit” - Endstation Terrorismus (Ulrike Meinhof: “Totuuden” jäljillä - päätepysäkkinä terrorismi)

tarkastetaan 4.12.2010 klo 12 Tampereen yliopiston päärakennuksen luentosalissa A1, Kalevantie 4, Tampere.

Vastaväittäjänä on professori Marja Tuominen (Lapin yliopisto). Kustoksena toimii professori Marjatta Hietala.

                                                ***

Katriina Lehto-Bleckert on syntynyt Turussa ja hän on suorittanut filosofian lisensiaatin tutkinnon Tampereen yliopistossa. Vuodesta 2007 lähtien hän on toiminut vapaana kirjoittajana.

Lehto-Bleckertin väitöskirja ilmestyy sarjassa Wissenschaftliche Beiträge aus dem Tectum Verlag, Geschichtswissenschaft,Band 12, Tectum Wissenschaftsverlag Marburg, Marburg 2010. ISBN 978-3-8288-2538-3, ISSN 1861-7468.
http://acta.uta.fi.

Väitöskirjan tilausosoite:
Tectum Verlag, Lahncenter, Biegenstraße 4, D-35037 Marburg, Tel. + 49 6421 481523

Lisätietoja: Katriina Lehto-Bleckert, puh. 050 366 1320, Katriina.Lehto@uta.fi

LEHDISTÖTIEDOTE

Tutkimus käsittelee Ulrike Meinhofin osuutta nk. Baaderin vapautusoperaatiossa 1970. Ennen tätä Meinhof oli kannattanut laillista toimintaa, mutta perusti operaation jälkeen yhdessä Andreas Baaderin, Gudrun Ensslinin ja Horst Mahlerin kanssa Punaisen Armeijakunnan (RAF). Tutkimuksessa pohditaan, mikä sai intellektuellin uranaisen liittoutumaan taustaltaan aivan toisenlaisen Baaderin kanssa ja turvautumaan väkivallan käyttöön yhteiskunnan muuttamiseksi. RAF määritteli itsensä kaupunkisissiryhmäksi, valtiovalta nimitti heitä ensin anarkistisiksi väkivallantekijöiksi, ja vuoden 1972 jälkeen vakiintui käyttöön käsite terrorismi RAF:n ja muiden aseelliseen toimintaan turvautuneiden pienryhmien yhteydessä.

Toisin kuin tähänastisessa Meinhofia ja RAF:ää koskevassa kirjallisuudessa Meinhofia tarkastellaan osana sekä 1960-luvun yhteiskunnallista murrosvaihetta että hänen kulloisenkin viiteryhmänsä tavoitteenasettelua ja siten monien erilaisten diskurssien risteyskohtana. Aiemman tarkastelutradition olen työssäni määritellyt maskuliiniseksi Meinhof-kuvaksi. Uudet lähteet valottavat Meinhofin halua ammatissa toimimisen ohella myös olla perheelleen omistautuva “hyvä äiti” ja sitä, miten hänen pyrkimyksensä aiheuttivat voimakkaita ristiriitoja aviomiehen ja yhteiskunnan naiselle asettamien odotusten välillä. Tutkimuksessa käytetään Karl Mannheimin sukupolvianalyysia ja Norbert Eliaksen RAF:n kehittämää sosiaalisen sukupolvikonfliktin teoriaa, jonka hän laati selittämään RAF:n toimintaa, sekä Toril Moin Simone de Beauvoir -tutkimuksen lähestymistapaa.

Väitöskirja kattaa ajallisesti Ulrike Meinhofin (1934-1976) koko elämän, mutta se on jäsennetty Meinhofin elämän kolmen käännekohdan mukaan. Näistä ensimmäinen ajoittui vuoteen 1959, jolloin Meinhof keskeytti opintonsa ja ryhtyi toimittajaksi, koska hänen edustamansa opiskelijoiden asevarustelua vastustava liike oli joutunut umpikujaan. Meinhof siirtyi tuolloin Saksan kommunistisen puolueen (KPD) rahoituksella julkaistuun konkret-lehteen ja avioitui vuonna 1961 lehden julkaisijan Klaus Röhlin kanssa.

Toinen käännekohta on vuosi 1968, jolloin Meinhof erosi miehestään ja muutti Länsi-Berliiniin, hetkeä aiemmin käynnistyneen “kapinan” (Revolte) keskiöön. Avioeron jälkeen Meinhof syvensi naisen aseman kritiikkinsä koskemaan myös itsensä kaltaisia “etuoikeutettuja” naisia: Meinhofin “radikalisoituminen” merkitsi siis pyrkimystä “omien” tarpeiden toteuttamiseen myös yhteiskunnan tasolla, ts. yksityisen politisoimista.

Kolmas taitekohta on vuosi 1970, jolloin Meinhof RAF:ssä ryhtyi sanoista tekoihin. Saksan Sosiaalidemokraattinen puolue (SPD) oli 1969 ensi kertaa Liittotasavallan historiassa päässyt hallituksen muodostajaksi, mutta sen hallitusohjelma ei vastannut Meinhofin edustaman “uusvasemmiston” odotuksia. Osa aktivisteista jatkoi provokaation ja rajoitetun sääntöjen rikkomisen taktiikkaa. Vapautusoperaatiossa syntyneen laukaustenvaihdon perusteella Meinhof etsintäkuulutettiin murhayrityksestä epäiltynä ja tämän jälkeen hän teki päätöksen painua maan alle.

RAF:n valtiolle antaman sodanjulistuksen ja valtiovallan vastatoimien seurauksena yhteiskunta polarisoitui. Äärimmilleen tilanne kärjistyi vuonna 1977, kun RAF:n toteutti lukuisia väkivallantekoja ja valtiovalta vastasi entistä peräänantamattomammin. Tämän seurauksena RAF:n nk. ensimmäisen sukupolven toiminta päättyi Baaderin ja Ensslinin itsemurhaan, jota Meinhofin elämän traaginen päätös vuotta aiemmin oli tavallaan jo ennakoinut.

Meinhofin motiiveja ei aina voi yksiselitteisesti jäljittää, mutta uuden tutkimuksen ansiosta syntyy entistä tarkempi kuva rohkeasta ja älykkäästä naisesta, joka pyrki löytämään tehokkaita keinoja vastustaa autoritaarista vallankäyttöä. Hän ei myöskään halunnut sulkea silmiään ristiriidoilta, jotka vallitsivat yhteiskunnan selkeästi itselleen asettamien sosiaali- ja oikeusvaltioperiaatteiden sekä käytännön todellisuuden välillä. Meinhof ei ollut poikkeus RAF:ssä, sillä ryhmän jäsenistä keskimäärin puolet oli naisia, joista useimmat Meinhofin tapaan olivat lähtöisin ylemmän sosiaaliluokan perheistä. Heidän ratkaisunsa synnyttävät tulevaisuudessakin hyvin erilaisia tulkintoja, joten yhtä “totuutta” Meinhofista ei ole mahdollista saavuttaa.