KM Antti Saaren kasvatustieteen alaan kuuluva väitöskirja

Kasvatustieteen tiedontahto. Kriittisen historian näkökulmia suomalaiseen kasvatuksen tutkimukseen (Education and Will to Knowledge A Critical History of Educational Research in Finland)

tarkastetaan 14.5.2011 klo 12 Tampereen yliopiston Pinni B-rakennuksen luentosalissa 1100, Kanslerinrinne 1, Tampere.

Vastaväittäjänä on professori Pauli Siljander (Oulun yliopisto). Kustoksena toimii professori Veli-Matti Värri.

                                                ***

Antti Saari on syntynyt Kotkassa ja hän on suorittanut kasvatustieteen maisterin tutkinnon Tampereen yliopistossa. Hän on toiminut Tampereen yliopiston kasvatustieteiden yksikössä määräaikaisena lehtorina.

Saaren väitöskirja ilmestyy sarjassa Kasvatusalan tutkimuksia, Suomen kasvatustieteellinen seura, Jyväskylä 2011. ISBN 978-952-5401-57-8, ISSN 1458-1094.
http://acta.uta.fi.

Väitöskirjan tilausosoite: Verkkokirjakauppa Granum, http://granum.uta.fi, tai  www.kasvatusalan-tutkimuksia.fi, Koulutuksen tutkimuslaitoksen asiakaspalvelu PL 35, 40014 Jyväskylän yliopisto Puh. (014) 260 3220

Lisätietoja: Antti Saari, puh. 050-355 2077, antti.w.saari@uta.fi

LEHDISTÖTIEDOTE

Kasvatustiede on viime vuosisadan alusta saakka pyrkinyt kehittymään kokemusperäiseksi tieteenalaksi. Samalla kasvatustieteessä on pyritty muodostamaan tietoa, josta olisi hyötyä myös suomalaisen kansanopetuksen kehittämisessä.

Tieteenalaa on usein kritisoitu siitä, ettei se ota huomioon kasvatuksen eettisiä, kulttuurisia ja yksilöllisiä näkökohtia. Erityisesti 1900-luvun alusta 1970-luvulle ulottuvaa ajanjaksoa on luonnehdittu positivistisen tieteenihanteen ja behaviorististen oppimiskäsityksen aikakaudeksi.

Kyseinen vaihe kasvatustieteen historiassa on kuitenkin ollut tärkeä tieteenalan tutkimusmenetelmien ja yhteiskunnallisten suhteiden muotoutumiselle. Tutkimuksessa kuvataan suomalaisen kasvatustieteen kehitystä 1900-luvun alusta 1970-luvulle. Filosofinen tarkastelu kohdistuu erityisesti niihin kehityskulkuihin, jotka ovat merkittäviä sekä nykypäivänä tunnetuille tutkimusmenetelmille ja käsitteille että niihin pohjaaville opetus- ja kasvatuskäytänteille.

Tutkimus jäsentyy kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa tarkastellaan kasvatustieteen tapoja määritellä toisaalta objektiivisen tiedon ominaispiirteitä sekä toisaalta kasvatustieteellisen tiedon suhdetta kansanopetuksen käytäntöihin.

Toinen osa koostuu kolmesta suppeammin rajatusta tapaustutkimuksesta. Ensimmäisessä tarkastellaan suomalaisen oppimisen diskurssin kehittymistä vuosisadan alun kokeellisesta kasvatustieteestä 1960- ja 1970-lukujen ohjelmoidun opetuksen ja tavoiteoppimisen teorioihin. Toisessa tapaustutkimuksessa analysoidaan koululuokassa tapahtuvan vuorovaikutuksen ja luokan sosiaalisten rakenteiden analytiikan muotoutumista Matti Koskenniemen varhaisista 1930-luvun tutkimuksista 1960-luvun lopulla käynnistyneeseen laajamittaiseen DPA Helsinki -tutkimushankkeeseen. Kolmanneksi tarkastellaan kasvatustieteellisessä tutkimuksessa käytettyjen tilastollisten menetelmien kehittymistä vuosisadan alun älykkyystutkimuksista toisen maailmansodan jälkeisiin koulusaavutuksia, kasvatusasenteita ja opettajan tehokkuutta koskeviin tutkimuksiin.

Kaikissa kolmessa tapaustutkimuksessa ilmenee eri tavoin se, miten kasvatustieteellinen tutkimus määrittelee kansanopetuksen ilmiöitä koskevan objektiivisen tiedon ehtoja. Samalla niissä pyritään osoittamaan, millä tavoin opetuksen käytänteitä voitaisiin uudistaa tiedeperustaisiksi ja oppilaiden yksilöllisiä potentiaaleja ja rajoituksia paremmin huomioiviksi.

Väitöstutkimuksessa kehitetään erityisesti Michel Foucault’n ajattelun pohjalta uudenlaista kriittistä näkökulmaa kasvatustieteen ja yhteiskunnallisen vallankäytön välisiin kytköksiin. Tutkimuksen kautta voidaan kysyä uudestaan, onko kasvatustieteen menneisyys niin synkkä kuin kriittiset puheenvuorot ovat antaneet ymmärtää.