FM Marjo Meriluoto-Jaakkolan yleisen historian alaan kuuluva väitöskirja

This Land is My Land, Contested Layers of Land Ownership in Te Whanganui-a-Tara Wellington (Tämä maa on minun maatani, Kiistanalaiset maanomistuskerrokset Te Whanganui-a-Tara/ Wellingtonissa)

tarkastetaan 1.6.2011 klo 12 Tampereen yliopiston Pinni B-rakennuksen luentosalissa 1097, Kanslerinrinne 1, Tampere.

Vastaväittäjänä on professori Giselle Byrnes (Waikato University, Hamilton, Uusi-Seelanti). Kustoksena toimii professori Marjatta Hietala.

                                                ***

Marjo Meriluoto-Jaakkola on syntynyt Kuusankoskella ja hän on suorittanut filosofian maisterin tutkinnon Tampereen yliopistossa. Hän on toiminut tutkijana Museokeskus Vapriikissa vuodesta 2009 lähtien.

Meriluoto-Jaakkolan väitöskirja ilmestyy monisteena.
http://acta.uta.fi.

Väitöskirjan tilausosoite: marjo.meriluoto-jaakkola@pp.inet.fi, 050-300 6560

Lisätietoja: Marjo Meriluoto-Jaakkola, puh. 050-300 6560, marjo.meriluoto-jaakkola@pp.inet.fi

LEHDISTÖTIEDOTE

Väitöskirjani on tapaustutkimus maanomistuksen kerroksellisuudesta ja siitä johtuvista kiistoista. Pohdin sitä, miten Uusi-Seelanti  – yksi maailman johtavista maista alkuperäisväestöjen oikeuksien palauttamisessa  – yrittää löytää ratkaisuja näihin kiistoihin. Liitän maan pääkaupungin Te Whanganui-a-Tara/Wellingtonin maanomistuskysymyksen laajempaan kansainväliseen keskusteluun alkuperäisväestöjen maanomistusoikeuksista ja pyrkimyksistä historiallisten vääryyksien korjaamiseksi.

Te Whanganui-a-Tara/Wellington on noin 700-vuotisen historiansa aikana ollut ensin Uuden-Seelannin Pohjoissaaren itärannikon heimojen asuttama noin 500 vuotta, sitten heidät pois karkoittaneiden Pohjoissaaren länsirannikon heimojen valloittama noin 10 vuotta. Ennen kuin näiden ryhmien välinen omistusoikeus oli ehtinyt vakiintua, saapuivat brittiläisen siirtolaisorganisaation agentit ostamaan koko alueen vuonna 1839. Kauppa tehtiin, vaikka paikallisten maorien maanomistusoikeus ei myymisen ja ostamisen käsitteitä vielä tuntenut. Seuraavana vuonna Ison-Britannian kruunun ja maoripäälliköiden allekirjoittama Waitangin sopimus takasi maoreille näiden maanomistusoikeuden niin kauan kuin he halusivat maansa pitää. Maoreille sopimus oli miltei pyhä, mutta siirtolaisten ja brittiläisen maailmanvallan tavoitteiden paineessa eurooppalaiset hylkäsivät sopimuksen. Maorimaat siirrettiin erilaisilla näennäisesti laillisilla keinoilla valtion ja eurooppalaisten siirtolaisten omistukseen.

Sekä itä- että länsirannikon maoriheimot ja eurooppalaiset siirtolaiset katsovat nykyisin olevansa Wellington moraalisia ja laillisia maanomistajia. Kaikille ryhmille maa on esi-isien maata, jossa he ovat asuneet sukupolvien ajan. Vuonna 1985 Uudessa-Seelannissa alkoi erittäin laajaa julkisuutta saava oikeudenkäynti- ja neuvotteluprosessi menetettyjen maorimaiden osittaiseksi korvaamiseksi tai palauttamiseksi. Vuosina 1987–1998 yhdeksän Wellingtonin alueen maoriheimoa jätti yhteensä 16 kannetta Uuden-Seelannin totuuskomissioon Waitangin tuomioistuimeen, joka antoi raportin alueen maaoikeuskysymyksestä vuonna 2003. Tuomioistuin katsoi neljän heimon olevan oikeutettu neuvotteluihin Uuden-Seelannin hallituksen kanssa Waitangin sopimuksen alla tapahtuneiden vääryyksien korvaamiseksi. Vuosina 2008–2009 kaksi Wellingtonin suurinta maoriryhmää saivat neuvoteltua sopimuspaketin, joka sisältää muun muassa alueiden palautuksia, rahallisen korvauksen ja kruunun julkisen anteeksipyynnön kärsityistä vääryyksistä. Vaikka eurooppalainen valtaväestö pitää prosessia välttämättömänä, on moni väsynyt vuosikymmeniä kestäneisiin oikeudenkäynteihin, verorahoilla maksettuihin korvaussummiin ja maorien yhä lisääntyviin erityisoikeuksiin.

Väitöskirjani tarkastelee maanomistuskiistaa poikkitieteellisen kulttuurimaisematutkimuksen avulla. Mitkä ovat maanomistuksen eri vaiheet Wellingtonin alueella? Mihin lakeihin, tapoihin ja käytäntöihin eri ryhmien maanomistusoikeudet perustuvat? Miten maanomistuskysymystä yritetään ratkaista tänä päivänä oikeuslaitoksen ja lainsäädännön kautta sekä julkisessa keskustelussa Uudessa-Seelannissa?

Väitöskirjani rekonstruoi eri asutuskerrosten maanomistusoikeudet toisiinsa nähden tasa-arvoisina ja tarkastelee historiallisten kerosten merkitystä nykypäivän maanomistusoikeuksien saavuttamisessa hyvin laaja-alaisen historiallisen ja oikeustieteellisen lähdeaineiston avulla. Lopputuloksena on Wellingtonin alueen eri asukasryhmien historian ja tämän päivän vaatimusten selkeän yhteyden avaaminen. Tällaista paikallistason tutkimusta maorien oikeuksienpalauttamisprosessista ei ole aiemmin tehty. Aihe on uusiseelantilaisille tutkijoille liian poliittinen ja voimakkaita mielipiteitä nostava. Silti juuri paikallistason tutkimus on tärkeää, sillä sopimukset tehdään heimotasolla. Sopimusneuvottelut ja niiden jälkeinen eri ryhmien rinnakkaiselo ovat aina riippuvaisia kunkin alueen heimojen välisistä suhteista ja heimojen ja paikallishallinnon välisten yhteyksien toimivuudesta. Eri ryhmien historioiden esiintuominen, ymmärtäminen ja kunnioittaminen ovat avaimet kestävään rinnakkaiseloon sekä paikallistasolla että koko Uudessa-Seelannissa. Vaikka Uuden-Seelannin oikeusprosessi on edistyksellinen, tuo väitöskirjani kuitenkin selkeästi esiin sen puutteet, joista suurin on Uuden-Seelannin valtiovallan epäkunnioittava asenne maoreja kohtaan, pyrkimys minimoida korvaussummat ja palautettavien maiden määrä sekä haluttomuus myöntää maoreille itsehallintoalueita. Päädynkin tutkimuksessani siihen, että verraten vahvassa asemassa yhteiskunnassa olevien maorien oikeuksienpalauttamisvaatimukset jatkuvat niin kauan, kunnes historian vääryydet on korjattu heitä tyydyttävällä tavalla.