FL Antti Palomäen historian alaan kuuluva väitöskirja

Juoksuhaudoista jälleenrakennukseen - Siirtoväen ja rintamamiesten asutus- ja asuntokysymyksen järjestäminen ja sen käänteentekevä vaikutus asuntopolitiikkaan ja kaupunkirakentamiseen (From Trenches to Reconstruction - The issue of resettling and finding housing in towns and cities for the displaced Karelians and for the war veterans in 1940-1960 and its profound effect on housing policy and construction activities in towns)

tarkastetaan 28.5.2011 klo 12 Tampereen yliopiston päärakennuksen luentosalissa A1, Kalevantie 4, Tampere.

Vastaväittäjänä on dosentti Anneli Juntto (Helsingin yliopisto). Kustoksena toimii professori Pertti Haapala.

                                                ***

Antti Palomäki on syntynyt Lahdessa ja hän on suorittanut filosofian lisensiaatin tutkinnon Tampereen yliopistossa. Hän on toiminut historian ja yhteiskuntaopin lehtorina Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa vuodesta 2002 lähtien.

Palomäen väitöskirja ilmestyy Tampere University Pressin kustantamana, Tampere University Press, Tampere 2011. ISBN 978-951-44-8372-1. Väitöskirja ilmestyy myös sähköisenä sarjassa Acta Electronica Universitatis Tamperensis; 1062, Tampereen yliopisto 2011. ISBN 978-951-44-8406-3, ISSN 1456-954X.
http://acta.uta.fi.

Väitöskirjan tilausosoite: Verkkokirjakauppa Granum, http://granum.uta.fi, tai Tiedekirjakauppa TAJU, PL 617, 33014 Tampereen yliopisto, puh. 040 190 9800, e-mail: taju@uta.fi.

Lisätietoja: Antti Palomäki, puh.  050 4901252, antti.palomaki@syk.fi

LEHDISTÖTIEDOTE


Siirtoväen ja rintamamiesten asuttamistehtävä oli sotakorvausten ohella Suomen sodanjälkeisen talous- ja sosiaalihistorian tärkein kysymys. Tämän ainutkertaisen asutuspoliittisen tehtävän ratkaisemiseksi säädettiin vuonna 1945 maanhankintalaki. Lain lähtökohtana oli Moskovan rauhassa Neuvostoliitolle luovutettujen alueiden karjalaisen väestön uudelleen asuttaminen. Maata tai asuntoa vailla oli liki puoli miljoonaa karjalaista. Luovutetut alueet käsittivät yli 12 prosenttia Suomen pinta-alasta ja väestöstä. Siirtoväen asuttaminen otettiinkin heti sodan jälkeen valtiovallan ensiarvoiseksi tehtäväksi, jotta yhteiskuntarauha maassa ei järkkyisi. Vaikeiden sota-aikojen yksimielisyys sekä asuttamiselle suopea ilmapiiri syksyllä 1944 käynnistivät lainsäädäntäprosessin, jonka lopputuloksena syntyi seuraavan vuoden keväällä maanhankintalaki (MHL). Lisäpainetta maanhankintalainsäädäntään toivat myös sodan aikana rintamamiehille annetut lupaukset maan ja asunnon saannista. Rauhanteon jälkeisissä asutusratkaisuissa ei rintamamiehille annettuja lupauksia voitu sivuuttaa ja siksi maansaantiin oikeutettujen piiri laajennettiin koskemaan myös rintamalla palvelleita miehiä.

Siirtoväen ja rintamamiesten asutuskysymyksen ratkaiseminen vahvisti yhteiskunnan perustaa ja loi sekä jatkuvuutta että tulevaisuudenuskoa maan pientalonpoikaiselle elämänmuodolle. Perinteisen näkemyksen mukaan suuri osa potentiaalisia vallankumouksen tekijöitä vietti MHL:n ansiosta aikansa peltoa raivaten ja hartiapankkitaloa rakentaen eikä ennättänyt siksi kommunistien toriparlamentteihin. Koska nykyään tiedetään, ettei maanhankintalain toteuttaminen osoittautunut maatalouspoliittisesti kestäväksi ratkaisuksi, on sen merkitys nähty pysyvämmin kommunismin torjumisen valossa. Tässä kohdin onkin hyvä muistaa, että maalaisliiton ajaman asutuspolitiikan tarkoituksena oli ollut jo torpparilaista alkaen vallankumouksen torjuminen ja pientalonpoikien määrän lisääminen. Siksi on luonnollista, että perinteistä asutuspolitiikkaa jatkanut maanhankintalaki sisälsi näitä samoja aatteellisia tavoitteita.
Asutuskeskusten siirtoväki valitsi sijoituskuntansa valtiovallan toimista riippumatta omatoimisesti. Monesti entisen työnantajan uusi toimipaikka määritti työntekijänkin kotipaikan. Niinpä kaupunkilaissiirtoväelle löytyi nopeasti töitä, mutta ei asuntoja; siirtoväki olikin suurin yksittäinen syy 1940-luvulla syntyneeseen hallitsemattomaan asuntopulaan kaupungeissa.

Siirtoväen sijoittuminen kasvatti merkittävästi monen kaupungin väkilukua: karjalaisia muutti Helsinkiin jopa 30 000 ja esimerkiksi Tampereelle lähes 10 000. Kaupunkilaissiirtoväki hankki asuntonsa useimmiten omatoimisesti käyttäen ns. toisen korvauslain kautta saatuja varoja, joilla korvattiin Karjalaan menetettyä omaisuutta. Vaikka maanhankintalakia ei ollut suunniteltu urbaaniin käyttöön, se vaikutti myös kaupunkeihin, sillä evakot saivat lain perusteella asuntotontteja asutuskeskuksista. Erityisesti rintamamiesten asuntokysymys hoidettiin suurelta osin kaupungeissa asutuslain pohjalta. Maansaantiin oikeutettujen rintamamiesten ja karjalaisten asuttamisen myötä syntyi suomalaisiin kaupunkeihin kokonaisia uusia kaupunginosia. Tästä ovat hyvänä esimerkkinä ne noin 30 000 asuntotonttia, jotka luovutettiin asutuskeskusten alueilta maansaantiin oikeutetuille.

Täten maataloudellisten vaikutustensa sijaan maanhankintalain säätämisvaiheessa sivujuoneksi jäänyt asuntorakentaminen tuli olemaan MHL:n kestävin ja tuloksekkain aikaansaannos. Vaikka asutustoiminta lisäsi uudisrakentamista kaikkialla, korostui MHL:n asuntopoliittinen puoli paradoksaalisesti ennen kaikkea asutuskeskusten alueella. Laajimmat ja yhtenäisimmät MHL:n mukaiset asuntoalueet muodostettiinkin lopulta kaupunkien alueelle. Siirtoväen ja rintamamiesten rakennuttamat tyyppitalot sijoitettiin aikaisemman aluerakentamisen traditiosta poiketen vanhasta kaupunkirakenteesta irrallisiksi pientaloalueiksi kaupungin laitaosien rakentamattomaan maastoon puutarhakaupunki- ja metsälähiöperiaatteen hengessä. Siksi Rintamamiestaloalueita voi hyvällä syyllä pitää kaupunkien lähiöitymisen esiasteena. Tuhannet rintamamiestalot määräsivät rakennuskannaltaan yhtenäisine ja aikaa kestävine tyyppitaloprofiileineen kaupunkikuvan visuaalisen luonteen uusissa esikaupungeissa.

Tonteille rakennetut rintamamiestalot ovat vielä tänäänkin haluttuja asumiskohteita.