FL Vesa Liukon etnomusikologian alaan kuuluva väitöskirja

Modaalisen jazzin tulo Suomeen (Modal Jazz in Finland in the 1960’s and 1970’s)

tarkastetaan 3.3.2012 klo 12 Tampereen yliopiston Pinni B-rakennuksen luentosalissa 1097, Kanslerinrinne 1, Tampere.

Vastaväittäjänä on yliopistonlehtori, MuT Ari Poutiainen (Helsingin yliopisto). Kustoksena toimii professori Tarja Rautiainen-Keskustalo.

                                                ***

Vesa Liukko on syntynyt Savonlinnassa ja hän on suorittanut filosofian lisensiaatin tutkinnon Tampereen yliopistossa. Hän on toiminut mm. musiikkioppilaitosten rehtorina ja kansalaisopiston rehtorina/aluerehtorina yhteensä yli 20 vuotta.

Liukon väitöskirja ilmestyy sarjassa Acta Universitatis Tamperensis; 1706, Tampere University Press, Tampere 2012. ISBN 978-951-44-8731-6, ISSN 1455-1616. Väitöskirja ilmestyy myös sähköisenä sarjassa Acta Electronica Universitatis Tamperensis; 1174, Tampere University Press 2012. ISBN 978-951-44-8732-3, ISSN 1456-954X.
http://acta.uta.fi.

Väitöskirjan tilausosoite: Verkkokirjakauppa Granum, http://granum.uta.fi, tai Tiedekirjakauppa TAJU, PL 617, 33014 Tampereen yliopisto, puh. 040 190 9800, e-mail: taju@uta.fi.

Lisätietoja: Vesa Liukko, puh. 050 330 0016, vesa.liukko@kotinet.com

LEHDISTÖTIEDOTE

Väitöskirjani Modaalisen jazzin tulo Suomeen jakautuu neljään osaan.  I osa, teoreettinen osa, käsittelee amerikkalaista taustaa, joka pohjautuu pitkälle lisensiaattityöhöni Sointupohjaisesta skaalapohjaiseen: ajattelutavan muutos jazzissa (1989) sekä Paakkunaiselta saamaani Berklee College of Musicin opetusmateriaaliin.  II osassa haastattelen suomalaisia muusikkoja: Ilpo Saastamoinen, Eero Koivistoinen, Heikki Sarmanto ja Seppo Paakkunainen. Näistä Sarmanto, Koivistoinen ja Paakkunainen ovat ensimmäisiä suomalaisia Berklee College of Musicissa opiskelleita suomalaisia jazzmuusikkoja. II osa antaa kulttuurin sisäistä, eemistä, aineistoa. Tässä osassa analysoin lisäksi myös tiettyjä Koivistoisen teoksia.  III osassa, varsinaisessa analyysiosassa, olen suorittanut musiikkianalyysejä erityisesti Sarmannon ja Paakkunaisen teoksista, joista olen tuonut esille näytteitä säveltäjien pienimuotoisista teoksista laajamuotoisiin teoksiin saakka. Tässä osassa operationalisoidaan teoreettisen osan ja käytännön vuorovaikutussuhdetta. Johtopäätelmiä-luku muodostaa IV luvun.

Modaalinen jazz -nimitys juontuu alun perin keskiajan kirkkosävellajeista eli moodeista. Tyylipiirteet laajenivat myöhemmin myös eri musiikkiperinteiden suuntaan ja saivat uusia ilmenemismuotoja. Suomeen modaalinen jazz tuli 1960-luvun aikana ja sai näkyvämpiä muotoja 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun aikana. Suomessa skaalapohjainen/modaalinen ajattelutapa korreloi yhdysvaltalaiseen raamiin. Keskeisimpiä vaikuttajia olivat mm. Miles Davisin sekstetin Kind of Blue -levytys, George Russellin ”lyydinen” teoria ja hänen vierailunsa Suomessa, pop- ja jazzmusiikin fuusio sekä ”maailmanmusiikin” virtaaminen jazziin. Samalla skaalapohjainen/modaalinen ajattelutapa osittain myös ”suomalaistui”. Yhdysvaltalaisen esikuvan ohella ilmaisun kirjo laajeni täällä mm. suomensukuisten kansojen arkaaisen modaalisuuden suuntaan.

Tutkimukseni eräs keskeinen periaate on tarkastella musiikkianalyysien avulla teosten pinta- ja syvärakenteiden välisiä suhteita. Näistä mm. teosten tonaalisten keskusten sekä sointujen ja skaalojen välisten suhteiden tarkastelut antavat valideja vastauksia tutkimusongelmaan.

Modaalisessa jazzissa keskeistä aikaisempaan sointupohjaiseen ajattelutapaan verrattuna oli harmonialähtöisyyden uudelleenarviointi. Tämä uusi ajattelutapa tähtäsi horisontaalisuuteen pyrkien irti rajoituksiksi koetusta funktioharmoniapakosta.  Modaalisessa jazzissa tuttujen sointukulkujen puuttuminen toi muusikoille sekä vapautta että vastuuta. Koska muusikot eivät voineet enää turvautua tuttuihin ja turvallisiin sointukiertoihin, muusikkojen piti keksiä itse kantavia melodioita käytettävissä olevien skaalojen perusteella.

Skaalapohjaisen/modaalisen ajattelutavan kautta sointujen ja skaalojen väliset suhteet tiedostettiin uudella tavalla. Modaalisen kauden teoksissa – aikaisempaan verrattuna – sointujen määrä väheni, melodian horisontaalinen luonne korostui ja soolojen kestot pitenivät oleellisesti. Näin mm. sooloista tuli entistä enemmän esittäjiensä näköisiä ”sävellyksiä”, ja samalla improvisoijista tuli ainutkertaisten musiikillisten tapahtumien keskipisteitä.

Modaalisissa teoksissa erilaiset skaalat, aluksi lähinnä diatoniset, myöhemmin myös muun tyyppiset asteikot, ovat teoksen syvärakenteen elementtejä, jotka saavat teoksen pintarakenteessa enemmän tai vähemmän skalaarisia, soinnullisia tai vapaampia struktuureja. Tekniikkaa on myöhemmin kehitetty eri suuntiin.