FL Mirja Kokon Suomen kirjallisuuden alaan kuuluva väitöskirja

Sureva mieli sanoin ja kuvin. Läheisensä menettäneen lapsen kokemus Riitta jalosen ja Kristiina Louhen kuvakirjoissa (The Grieving Mind in Words and Images. The Bereaved Child´s Experience in Riitta Jalonen and Kristiina Louhi´s Picture Books)

tarkastetaan 10.3.2012 klo 12 Tampereen yliopiston Pinni B-rakennuksen luentosalissa 1097, Kanslerinrinne 1, Tampere.

Vastaväittäjänä on dosentti Kai Mikkonen (Helsingin yliopisto). Kustoksena toimii professori Mari Hatavara.

                                                ***

Mirja Kokko on syntynyt Kouvolassa ja hän on suorittanut filosofian lisensiaatin tutkinnon Tampereen yliopistossa. Hän on toiminut peruskoulun luokanopettajana Kangasalan kunnassa vuodesta 2001 lähtien.

Kokon väitöskirja ilmestyy sarjassa Acta Universitatis Tamperensis; 1704, Tampere University Press, Tampere 2012. ISBN 978-951-44-8721-7, ISSN 1455-1616. Väitöskirja ilmestyy myös sähköisenä sarjassa Acta Electronica Universitatis Tamperensis; 1171, Tampere University Press 2012. ISBN 978-951-44-8722-4, ISSN 1456-954X.
http://acta.uta.fi.

Väitöskirjan tilausosoite: Verkkokirjakauppa Granum, http://granum.uta.fi, tai Tiedekirjakauppa TAJU, PL 617, 33014 Tampereen yliopisto, puh. 040 190 9800, e-mail: taju@uta.fi.

Lisätietoja: Mirja Kokko, puh. 050 595 3653, mirja.kokko@kangasala.fi

LEHDISTÖTIEDOTE

Olen tutkinut lapsen surun ja ikävän esittämistä teoksissa, joissa lähtökohtana on suuri menetys. Kuvitetussa lastenkirjassa Elisabet, nalle ja pikkuveli, jota ei ole pieni Elisabet on menettänyt vauvapikkuveljensä, kuvakirjan Tyttö ja naakkapuu haikean tarinan muodostaa isänsä kuolemaa surevan tytön yksinpuhelu. Näiden kahden lyyrisen ja hiljaisen kertomuksen pinnan alla vaikuttavat moninaiset kielellisen ja kuvallisen kerronnan keinot, joiden avulla esitys lapsen surusta ja kaipauksesta muodostuu.

Kohdeteoksissani fiktiivisen maailman lapset surevat oman perheenjäsenensä kuolemaa. Todellisessa elämässä lapsi kohtaa ensimmäisenä todennäköisimmin isovanhempiensa kuoleman, ja kokemus tästä menetyksestä saattaa olla suhteellisen yleinen lapsen kaveripiirissä. Sen sijaan sisaruksen tai oman vanhemman kuolema on paljon harvinaisempaa, ja saman kokenutta vertaistoveria saattaa olla vaikea löytää. Voidaankin pohtia oman perheenjäsenen kuolemaa käsittelevän kirjan ja tarinamaailman surevan lapsen mahdollisuutta toimia eräänlaisena kirjallisena ja kuvallisena vertaistukena. Omaa menetystään sureva lapsi voi peilata tunteitaan lukemaansa.Samastuessaan fiktiivisen henkilön suruun lapsi oppii ymmärtämään paremmin sekä omia että toisen ihmisen tunteita. Fiktiivinen ”kohtalotoveri” ja tämän surun, ikävän ja toipumisen seuraaminen tarinamaailmassa voi tarjota lohduttavan kokemuksen siitä, että tällaisen kuvitteellisen kaverin surusta voi löytää monia omasta surusta tuttuja piirteitä.

Kertova fiktio antaa mahdollisuuden päästä kuvitteellisesti kokemaan asioita, joihin ihmisellä ei tosielämässä ole pääsyä. Tässä toteutuu ajatus kvalian käsitteestä, jonka avulla mielenfilosofiassa on kuvattu, miltä tuntuisi kokea erilaisia tunteita ja mielentiloja. Sekä Tyttö ja naakkapuun että teoksen Elisabet, nalle ja pikkuveli, jota ei ole kerronnassa avautuu sellaisia mahdollisia maailmoja, joihin tosielämässä kukaan ei pääse katsomaan. Oman aineistoni kohdalla olennainen kysymys on, viekö menetyksen kokeneen lapsen tajunnankuvaus lukijaa yhtään lähemmäksi sitä, miltä fiktiivisen maailman surevasta lapsesta tuntuu ja mitä hän kaipauksessaan kokee. Visuaalisissa kuvissa kuolemaan liittyvät ei-näkyvät, epäluonnolliset ja aineettomat sisällöt konkretisoituvat. Samastuminen taivaalla lentävään tyttöön tai vilkuttaminen tuonpuoleiseen matkaavalle isälle ovat kirjan kuvituksen katsojalle mahdollistamia tilanteita.

Kuolema ja siihen liittyvä suru ovat lastenkirjan aiheina erittäin vaativia. Riitta Jalosen kerronnalle tyypillinen aukkoisuus ja Kristiina Louhen pelkistetty kuvitus jättävät runsaasti tilaa lukijan tulkinnoille. Katson, että tämä on tarkoituksenmukainen ratkaisu erityisesti kuolema-aiheen käsittelyssä.Tämän vuoksi on tärkeää, että selittämisen ja vastausten antamisen sijaan kohdeteoksissa kysellään ja pohditaan paljon. Tarinamaailman lapset pohtivat kuoleman arvoitusta kysyen mikä kuolema on, miltä se tuntuu ja mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen. Kertomuksissa useimmat kysymykset jäävät ilman vastausta, ja lasten on yksinkertaisesti suostuttava epätietoisuuteen ja siihen, että kuoleman arvoitus jää vaille ratkaisua. Päähenkilölasten kysely ja pohdinta voivat kuitenkin antaa todelliselle lukijalle arvokkaan mallin siitä, että kyseleminen ja pohtiminen on vastausten puuttumisesta huolimatta tärkeää.

Visuaalisen kerronnan osalta analyysi keskittyy sekä yksittäisen kuvan kertoviin keinoihin että kuvien sarjaan kertomuksena.Näyttämällä fiktiivisen maailman ulkoiset tilanteet ja tapahtumat kuvitus auttaa lukijaa asemoimaan itsensä suhteessa tarinamaailman ajallisiin, tilallisiin ja paikallisiin kehyksiin. Kuvien sarjallisuuden analyysi osoittautuu tarkoituksenmukaiseksi tavaksi tutkia kuvakirjan kokonaisuuden rakentumista. Erityisesti kertomusten ajallisten tasojen hahmottamisessa sarjallisuuteen perustuva lukutapa on toimiva metodi. Yhtenä merkittävimmistä havainnoistani pidän sitä, että tarkastelun keskittyessä kuvien sarjallisuuteen, myös sen vastapari, kerronnan jaksollisuus, nousee korostetusti esille.

Tutkimukseni teoreettisella kehyksellä ja tutkimusasetelmalla olen halunnut osoittaa, että lastenkirjallisuuden tutkimuksessa toimivat samat välineet kuin kirjallisuuden valtavirtaa edustavia teoksia analysoitaessa. Siksi lastenkirjoja koskeva tutkimus ei ole määrännyt käsittelyä. En esimerkiksi ole nähnyt kohdeteoksissani kaksoisyleisöproblematiikan käsittelyä mielekkääksi, koska näihin ei selkeästi ole rakennettu erikseen aikuis- ja lapsiyleisön positiota. Oli lukija sitten lapsi tai aikuinen, hän voi löytää kertomuksista erilaisia ulottuvuuksia oman tulkintakehyksensä puitteissa. Erilaisilla tulkinnoilla on tärkeä rooli kertomuksen analyysissa. Parhaimmillaan nämä tulkinnat voivat saada lukijan näkemään kertomuksen uudella tavalla tai uudesta näkökulmasta. Tutkimukseni antina näen sen, että käytännön tasolle ulotettuna erilaiset tulkinnat voivat ehdottaa uusia, vaihtoehtoisia tapoja hyödyntää kuolema-aiheen käsittelyä kirjallisuuden avulla. Konkreettista hyötyä tästä voi olla esimerkiksi vanhemmille, opettajille ja muille lasten kanssa työskenteleville.

Teoksen Tyttö ja naakkapuu jatko-osat Minä, äiti ja tunturihärkki ja Revontulilumi antavat mahdollisuuden tarkastella, kuinka läheisensä menettäneen lapsen selviytymistä kuvataan pitemmällä aikajänteellä. Tarinan jatkuminen konkreettisesti tytön ja äidin arjen kuvauksena tuo kuolema- ja suruaiheen temaattiseen tarkasteluun sisältöjä, joiden uskon luovan lukijalle luottamusta siihen, että surusta ja ikävästä huolimatta elämä kulkee eteenpäin. Saduissa voidaan elää elämä onnellisesti loppuun asti. Vaikka tätä takuuta ei todellisessa elämässä kukaan voi antaa, kuolemaa ja surua käsittelevä kirja voi kertoa lapselle, että onnellista ja hyvää elämää voi elää myös suuren menetyksen jälkeen.