FM Tanja Vahtikarin historian alaan kuuluva väitöskirja

World Heritage Cities between Permanence and Change: International Construction of `Outstanding Universal Value´ and Local Perceptions at Old Rauma from the 1970s to the 2000s (UNESCO:n maailmanperintökaupungit, pysyvyys ja muutos: kansainvälinen arvottamisdiskurssi ja paikalliset tulkinnat Vanhan Rauman tapauksessa, n. 1970-2010)

tarkastetaan 9.2.2013 klo 12 Tampereen yliopiston päärakennuksen luentosalissa A1, Kalevantie 4, Tampere.

Vastaväittäjänä on professori Luda Klusáková (Charles University, Prague). Kustoksena toimii professori Marjaana Niemi.

                                                ***

Tanja Vahtikari on syntynyt Ylöjärvellä ja hän on suorittanut filosofian maisterin tutkinnon Tampereen yliopistossa. Nykyisin hän toimii tutkijana Tampereen yliopiston Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikössä historian oppiaineessa.

Vahtikarin väitöskirja ilmestyy monisteena, Tampere 2013.
http://tampub.uta.fi.

Lisätietoja: Tanja Vahtikari, tanja.vahtikari@uta.fi, puh. 050 318 6231

LEHDISTÖTIEDOTE

Lähes 200 kaupunkia eri puolilta maailmaa on hyväksytty UNESCOn maailmanperintöluetteloon. Väitöstutkimuksen kohteena on maailmanperintökaupunkeja koskeva kansainvälinen arvottamiskeskustelu 1970-luvulta nykypäivään. Paikallisen esimerkkitapauksen, suomalaisen Vanhan Rauman, kautta tutkimus pohtii myös, kuinka ja missä laajuudessa maailmanperinnön kaltainen ylätason abstrakti käsite on tullut osaksi kulttuuriperintöön liittyviä paikallisia määrittelyjä ja käytäntöjä.

Tutkimus tuo ilmi maailmanperintöajattelun merkittävän roolin osana 1960-luvulta lähtien voimistunutta kulttuuriperinnön globalisaatiota. Sen lisäksi, että maailmanperintökohteet ovat kansainvälisen matkailun avainkohteita, maailmanperintökomitea on viime vuosina ottanut aktiivisen osapuolen roolin useissa maailmanperintöalueita koskevissa paikallisissa hankkeissa (esim. siltahanke Dresdenin Elbe-joen laaksoon). Maailmanperinnön myötä kulttuuriperinnön arvottamisen ja hoidon käytännöt ovat yhdenmukaistuneet eri puolilla maailmaa, eivät vähiten tutkimuksessa analysoitujen kansainvälisten asiantuntijoiden laatimien kohdearviointien ansiosta.

Tutkimus osoittaa, kuinka maailmanperintökaupunkien moninaisten menneisyyksien ja arvottamisen pohja on vuosien saatossa merkittävällä tavalla laajentunut. Samalla tutkimus tekee näkyväksi arvottamiskäytäntöjen pysyvyyden, jopa pysähtyneisyyden. Keskeinen johtopäätös on, että maailmanperintökaupunkeja kuvataan pitkälti vakiintuneiden konventioiden mukaisesti ja vakiintuneisiin arvoihin nojaten, usein monumenttien ryhminä, harmonisina näkyminä ja pysähtyneinä, materiaalisina objekteina, tietyn prosessin lopputuloksina pikemmin kuin jatkuvina prosesseina.  Maailmanperintösopimus kirjoitettiin länsimaisen ”kulttuuriperinnön auktorisoidun diskurssin” (Laurajane Smith, 2006) viitekehyksessä, ja sen toteutus on, tarkasteltujen kaupunkiesimerkkien valossa, pitkälti ollut samaisen diskurssin ohjaamaa. Vaihtoehtoisia tulkintoja korostavien ohjelmajulistusten ulottaminen retoriikkaa pidemmälle on ollut haastavaa.

Kansainvälisen arvottamisdiskurssin rinnalla tarkasteltuna Vanhan Rauman tapaus tekee näkyväksi kulttuuriperinnön prosessiluonteisuuden ja kiistanalaisuuden kaupunkipolitiikassa. Raumalla suunnitelmat rakentaa vähittäiskaupan suuryksikkö Vanhan Rauman maailmanperinnön suojavyöhykkeelle nousivat debatin kohteeksi vuosina 2004–2006. Huolimatta näkökannoista, joiden mukaan hanke oli maailmanperintöarvon vastainen, se toteutettiin. Kulttuuriperinnön globaalissa maailmassa paikallinen määrittelyvalta Vanhaan Raumaan nähden ei näytä oleellisesti kaventuneen.