VTK, THL Ranja Aukeen sosiaalityön alaan kuuluva väitöskirja

Vanhasta uuteen sosiaalilääketieteeseen. Suomalaisen sosiaalilääketieteen muotoutuminen 1800-luvun lopulta vuosituhannen vaihteeseen (From the old to the new social medicine. The shaping of social medicine from the end of the 19th century to the millennium.)

tarkastetaan 3.5.2013 klo 12 Tampereen yliopiston Linna-rakennuksen Väinö Linna -salissa, Kalevantie 5, Tampere.

Vastaväittäjänä on dosentti Ossi Rahkonen (Helsingin yliopisto). Kustoksena toimii professori Kyösti Raunio.

                                                         Vanhasta uuteen sosiaalilääketieteeseen

Väitöskirjatutkimuksen kohteena on suomalainen sosiaalilääketiede. Tieteenala tutkii terveyden ja sairauden yhteiskunnallisia yhteyksiä ja pyrkii parantamaan erityisesti heikompiosaisten terveyttä ja terveysoloja.

Tutkimus jakautuu kahteen osaan: ensimmäisessä, dokumenttiaineistoihin perustuvassa osassa luodaan historiallinen katsaus sosiaalilääketieteen kehittymiseen lääketieteestä monitieteiseksi tieteeksi 1960-luvun lopulta lähtien. Toinen osa koostuu sosiaalilääketieteen asiantuntijoille ja alan yhdistyksen jäsenille vuonna  1999 tehtyjen haastattelu- ja kyselymenetelmin kerättyjen aineistojen tulosten esittelystä.

Historiallinen katsaus esittelee lukijalle tiivistetysti, millainen oli vanha sosiaalilääketiede; millaisissa olosuhteissa ja millaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin se pyrki vastaamaan. Katsaus toimii johdantona uuden sosiaalilääketieteen syntyyn ja sisältöön vaikuttaneiden tekijöiden analyysiin. Tutkimuksessa pyritään vastaamaan kysymykseen, miten vanha ja uusi sosiaalilääketiede muotoutuivat yhteiskunnallisissa prosesseissa ja miten vanhan sosiaaalilääketieteen keskeiset ideat näkyivät uudessa sosiaalilääketieteessä sen edustajien näkemyksissä 1900-luvun ja 2000-luvun vaihteessa.

Sosiaalilääketiede erottautuu muista yhteiskuntaa ja terveyttä tutkivista tieteistä oman erityisen paradigmansa kautta, jossa on keskeistä terveyden, sairauden ja kuolleisuuden yhteys ihmisen sosiaaliseen asemaan. Jo varhainen sosiaalilääketieteellinen tutkimus osoitti vahvan riippuvuuden alhaisen sosiaalisen aseman ja korkean sairastavuuden ja kuolleisuuden välillä ja myöhempi  tutkimus on osoittanut yhä uudestaan ja uudestaan tämän lähes luonnonlakia muistuttavan yhteyden olemassa olon ja pysyvyyden.

Tutkimuksessa kysytään, onko vanhan sosiaalilääketieteen olennainen kysymys säilynyt uudessa sosiaalilääketieteessä, joka syntyi yhteiskuntapoliittisten uudistusten myllerryksessä aktiivisella reformikaudella 1960- ja 70-luvuilla, jolloin uudistettiin sekä tiedepolitiikkaa että terveyspolitiikkaa.

Sekä vanha että uusi sosiaalilääketiede syntyivät yhteiskunnallisessa murrosvaiheessa. 1800-luvun sosialilääketiede sai pontimensa teollisen vallankumouksen haitallisten terveysvaikutusten havaitsemisesta. 1960- ja 70-luvun uusi sosiaalilääketiede (kansanterveystieteeksi nimetty) sai voimansa Suomen väestön suuren sairastavuuden ja palvelusten eriarvoisen jakautumisen tiedostamisesta sekä halusta vaikuttaa rakenteellisin keinoin terveydellisen tasa-arvon lisäämiseen.

Uuden sosiaalilääketieteen rakenteellisiksi synnyttäjiksi osoittautuivat yliopistolaitokseen ja lääketieteen koulutukseen liittyvät tiede- ja korkeakoulupoliittiset uudistukset, joissa yhteiskunnallisten tekijöiden terveysvaikutuksia tuotiin korostetusti esiin. Samaan aikaan uudistettiin myös Suomen Akatemia ja uuteen Akatemiaan rakennettiin yhdeksi keskeiseksi tutkimuspoliittiseksi ohjelmaksi kansanterveyden tutkimuksen erityinen tukeminen nk. painoalapolitiikalla. Yhteiskuntatieteet kehittyivät voimakkaasti  samaan aikaan ja tulivat merkittävällä panoksella mukaan terveyden tutkimukseen. Näiden yhtäaikaisten prosessien tuloksena syntyi myös halu perustaa yhteinen yhdistys monitieteelliseksi muotoutuneelle tieteenalalle vuonna 1968. Uudet kansanterveystieteen laitokset aloittivat toimintansa lääketieteellisten laitosten yhteydessä vuonna 1972.

Aikaisemmat tutkimukset ja myös uudempi tutkimus osoittivat, että vaikka sosiaalilääketieteen tieteen rakenne oli muuttunut ja tutkimustiedon määrä oli lisääntynyt, ei terveydellinen eriarvoisuus eri sosiaaliryhmien välillä ollut kaventunut. Sosiaalilääketieteen yhdistyksen jäsenistölle vuonna 1999 tekemäni kyselytutkimus osoitti, että tieteiden eriytymisen, sosiaalilääketieteen moniammatillistumisen ja tieteteeellistymisen  prosesseissa oli vanhan ydinparadigman keskeinen merkitys himmentynyt, vaikka erilaisten väestöryhmien terveyskysymysten vertailu edelleen sisältyi tutkimusasetelmiin. Sosiaalisen eriarvoisuuden tutkimusta tehtiin sekä terveys-, että yhteiskunta- ja muiden tieteiden parissa, mutta eriarvoisuustutkimuksen päälinja oli säilynyt rakenteeltaan perinteisenä empiirisenä terveyteen ja terveyspalvelujärjestelmään liittyvänä tutkimuksena. Terveysarvon merkitystä korostava ja oikeudenmukaiseen yhteiskuntapolitiikkaan osallistuminen ei ole muotoutunut yhteiskunnalliseksi tai poliittiseksi liikehdinnäksi 1970-luvun radikaalivaiheen jälkeen. Tämä ilmiö ei ollut erityinen sosiaalilääketieteeseen liittyvä seikka, vaan samantapainen kehitys oli kohdannut muitakin tieteitä, kuten sosiaalipolitiikka-tiedettä, sosiologiaa ja yhteiskunnallista osallistumista ylipäätään.

Sosiaalilääketieteen yhdistyksen jäsenistä kolmasosa piti itseään sosiaalilääketieteilijänä ja kauan jäsenenä olleet useammin kuin nuoret. Sosiaalilääketieteelliset arvot, tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus tulivat esiin yhdistyksen jäsenten arvoissa ennen muuta siinä, millaisia henkilöitä he arvostivat merkittävinä suomalaisina sosiaalilääketieteilijöinä. Yhdistyksen jäsenten oma tutkimusintressi ei enää vuosituhannen vaihteessa mitenkään korostuneesti keskittynyt terveyden sosiaalisen eriarvoisuuden poistamiseen, vaan tutkimusaiheet jakautuivat laajalti erilaisten terveyden edistämisen ja terveydenhuoltotutkimuksen alueille. Sosiaalilääketieteen erityisyyttä, monitieteellisyyttä ja tasa-arvon eetosta jatkoi selvimmin Sosiaalilääketieteen yhdistys ry., joka oli säilyttänyt nimessään ja lehdessään vanhan termin ja jonka myös enemmistö jäsenistä halusi säilyttää.

Sosiaalilääketiede menetti kansanterveysuudistuksen myötä omaa nimeään kantavan institutionaalisen aseman yliopistossa. Kansanterveystiede on vahvistunut terveydenhuoltoalan oppilaitosten opetus- ja tutkimusalueena, mutta yhteiskunta- ja muiden tieteiden alueilla terveystutkimus ei ole saanut yhtä vahvaa institutionaalista tukea. Terveys ja sen oikeudenmukainen jakautuminen on tavoitteena kirjattu Suomen viralliseen terveyspolitiikkaan, mutta toteutettu terveyspolitiikka ja muu yhteiskuntapolitiikka ei ole pystynyt vähentämään väestöryhmien välisiä terveyseroja: ne ovat kasvaneet Suomessa kuten useimmissa muissakin maissa. Kun sosiaaliryhmien välisten terveyserojen suuruus ja jopa kasvu on edelleenkin vuonna 2013 uutinen, on oikeutettua kysyä, onko Suomessa oikeasti terveyspolitiikkaa, joka rakentuisi sille asetettujen virallisten arvojen pohjalle ja tietävätkö poliittiset päättäjät mitä seurauksia heidän päätöksillään on väestön terveyteen ja sairauteen?

                                                                        ******

Ranja Aukee on syntynyt Helsingissä ja hän on suorittanut valtiotieteen kandidaatin tutkinnon Helsingin yliopistossa ja terveydenhuollon lisensiaatin tutkinnon Tampereen yliopistossa. Aukee on toiminut sosiaalipolitiikan, erityisesti terveydenhuollon lehtorina vuosina 1989-2006.

Aukeen väitöskirja ilmestyy sarjassa Acta Universitatis Tamperensis; 1825, Tampere University Press, Tampere 2013. ISBN 978-951-44-9116-0, ISSN 1455-1616. Väitöskirja ilmestyy myös sähköisenä sarjassa Acta Electronica Universitatis Tamperensis; 1303, Tampere University Press 2013. ISBN 978-951-44-9117-7, ISSN 1456-954X.
http://tampub.uta.fi.

Väitöskirjan tilausosoite: Verkkokirjakauppa Granum, http://granum.uta.fi, tai e-mail: taju@uta.fi.

Lisätietoja: Ranja Aukee, puh. 050-556 9792, ranja.aukee@uta.fi