MA Dmitry Yagodinin tiedotusopin alaan kuuluva väitöskirja

The Blogization of Journalism. How blogs politicize media and social space in Russia
(Journalismin blogisaatio Venäjällä)

tarkastetaan 17.5.2014 klo 12 Tampereen yliopiston Linnan luentosalissa K 103, Kalevantie 5, Tampere.

Vastaväittäjänä on PhD Bart Cammaerts (London School of Economics and Political Science, Iso-Britania). Kustoksena toimii professori Risto Kunelius.

Journalismin blogisaatio Venäjällä

Tutkielma esittelee blogisaation käsitteen, jonka avulla kuvataan yhtä aikaa journalismin viimeaikaista kehitystä ja tämän kehityksen sijoittumista osaksi laajempaa poliittisen ja yhteiskunnallisen elämän muutosta Venäjällä. Tutkimuksen päätehtävä on tarkastella journalistien ja bloggaajien välisiä suhteita venäläisessä journalismissa noin vuodesta 2001 vuoteen 2013.

Ensiksi työ liittyy laajempaan keskusteluun journalismisesta professionalismista ja joukkoviestinnän rooleista moderneissa yhteiskunnissa. Bloggauksen voi nähdä vaihtoehtoisena ja uutena käytäntönä tai jopa käännekohtana journalismin kehityksessä. Bloggaus avaa kiinnostavan kehyksen, jossa voimme tarkastella joukkoviestinnän piirissä meneillään olevia symbolisia kamppailuja ja siellä kehittyviä identiteettirakennelmia. Toiseksi tutkimus tarkastelee journalismin blogisaatiota sana laajempaa yhteiskunnallis-poliittista modernisaatiota ja sen ymmärtämistä. Tässä mielessä Venäjä on erityisen relevantti ja kiinnostava esimerkki. Blogisaation avaaman näkökulman kautta onkin mahdollista paitsi pohtia journalismin muutosta myös arvioida yleisemmin ”transitologiaa”. Tämä tutkimusnäkökulma jäsentää Venäjän poliittisen ja joukkoviestintäympäristön viimeaikaisen historian muutoksena kohti demokraattisempaa ja modernimpaa yhteiskuntaa.

Tutkimuksen ydinaineiston muodostaa yhtäältä kahdeksan LiveJournal-alustalla toimivan bloggaajan työn tarkastelu. Bloggaajien kohdalla on mahdotonta arvioida heidän määrällistä tai sisällöllistä ”edustavuuttaan”, mutta kaikki valitut esimerkkitapaukset ovat olleet merkittäviä venäläisen journalismin blogisaation prosessissa. Toisaalta käytän hyväkseni myös media-aineistoa. Tämäkään aineisto ei ole suoraviivaisesti edustavaa tai systemaattisesti kattavaa suhteessa venäläiseen mediamaisemaan. Se kattaa kuitenkin monipuolisesti ne poliittiset, taloudelliset ja teknologiset ulottuvuudet, joilla venäläinen media toimii. Mukana on kolmenlaisia tiedotusvälineitä: televisiokanavia jotka tavoittavat laajimman yleisön, erityisille sosiaali/yleisöryhmille suunnattuja sanomalehtiä sekä verkkojulkaisuja jotka on suunnattu joko nuorisolle, keskiluokalle tai älymystölle.

Tutkimuksen pääkysymys on operationalisoitu jakamalla se neljään alakysymykseen, joita tarkastelen neljässä luvussa. Luku 4 rakentaa kuvan yhteisestä tilasta, jossa joukkoviestimet ja bloggaajat toimivat. Luvun keskeisiä väitteitä ovat, että median konvergenssi ja ”joukkotuotteliaisuuden” (mass produsage) kulttuuri purkaa rajoja joukkoviestinnän ja keskinäisviestinnän väliltä ja että venäläisen perinteisen joukkoviestinnän pysyvyyden takeena on valtion strateginen kontrolli. Verkkomedia puolestaan on vähemmän altis näiden valtion resurssien vaikutukselle. Tämän vuoksi blogisaatio viriää haasteena vallitsevalle valtiollis-kaupalliselle journalismin mallille. Vaikka blogisaation vaikutukset koko mediajärjestelmään ovat rajoitetut, ne nostavat esiin tärkeitä mediaeettisiä kysymyksiä. Työ tuo myös esiin (epäsuoraa) todistusaineistoa siitä, että venäläinen poliittinen järjestelmä pyrkii kaappaamaan, epäpolitisoimaan ja ajoittain häiritsemään blogosfäärin rajoittamatonta toimintaa.

Luku 5 tarkastelee journalisti-bloggaaja suhteita symbolisen pääoman ja journalistisen kentän hierarkioiden uusintamisen näkökulmasta. Tässä näkökulmassa valtion poliittinen metapääoma on keskeinen voimavara venäläiselle joukkoviestinnälle, joka on valtion kontrolloimaa ja lojaalia Kremlin politiikalle. Ne bloggaajat ja journalistit, jotka ovat vähemmän tämän kontrollin piirissä ja siten kriittisempiä Kremlin politiikkaa kohtaan, nojaavat toiminnassaan enemmän tiheiden digitaalisten verkostojen ja journalistisen vertaistunnuksen tarjoamaan pääomaan. Luvussa tarkastellaan Aleksei Navalni ja Leonid Parfenovin esimerkkien kautta sitä, millainen potentiaali blogisaatioon vaihtoehtoisten poliittisten keskusten luojana sisältyy.

Luku 6 erittelee näkyviin bloggaamisen esiin nostamia diskursiivisia ydinelementtejä ja näiden artikuloinnin – ja uudelleënartikuloinnin logiikkaa. Esiin nostetaan neljä keskeistä kysymystä tai elementtiä, jotka liittyvät journalistiseen autonomiaan, uskottavuuteen, subjektiivisuuteen ja vastuullisuuteen. Analyysi paljastaa, että blogisaation diskursiivista kenttää hallitsee eronteon logiikka, jossa ”journalisti” ja ”bloggaaja” ja heidän erottamisensa häilyvyys tuottaa kentälle epävarmuutta. Luvun ydinhavainto on, että blogisaatio ei suinkaan luo itselleen uutta journalistista tilaa jakamalla kenttää näihin kahteen identiteettiin, vaan tuottaa aikaisempaa monimutkaisempia rakenteita toimijoiden identifikaatioille.

Luku 7 käsittelee blogisaatio-diskurssin muotoutumista ja sen jäsentämään laajempaa yhteiskunnallista haastetta vielä uudella tavalla. Väitteeni on, että blogisaatio diskurssina jäsentyy ja jakautuu noudattaen vanhaa venäläistä filosofista jakolinjaa slavofiilien ja länsimielisten välillä. Nämä kaksi traditiota ruokkivat kahta kilpailevaa diskurssiasemaa. Nämä ovat hegemoninen konservatiivinen ja sen liberaali vastapositio. Hegemonisen diskurssin takeena toimivat Venäjällä konservatiiviset voimat, jotka kontrolloivat valtavirran joukkoviestimiä samaan tapaan kuin slavofiilit aikanaan. Hegemonisen diskurssin valta-asema nojaa ajatukseen vastuullisesta journalismista, joka kritisoi bloggaamista uskottavuuden puutteesta ja joka oikeuttaa media autonomisuuden puutteen uhkaavalla kaaoksella. Hegemoniaa haastava vastadiskurssi puolestaan nojaa länsimaisuuden kuvastoon ja se leimataankin usein ”liberaaliksi”. Se nojaa yksilöllisen autonomia, vapauden, subjektiivisuuden ja tyylien moninaisuuden kuvastoon.

Viime vuosien kaupallistuminen, poliittisen klientelismi ja median itsesensuuri ovat kutakuinkin syrjäyttäneet rippeetkin Venäjän itsenäisestä ja yhteiskunnallisesti orientoituneesta journalismista. Tämän ovat yhä enemmän panneet merkille myös mediatutkijat. Voidaanko siis blogisaation puitteissa puhua uudelleen virinneestä avoimuuden politiikasta, Glasnost 2.0 versiosta? Vai onko osuvampaa nostaa esiin entistä tarmokkaampi poliisin urkinta, seurantatyö ja sensuurin leviäminen digitaalisiin verkostoihin. Ero myöhäisen Neuvostoliiton Glasnostilla ja nykyisen mediakehityksen luoman avoimuuden väillä on se että ennen mainittu oli ylhäältä alas suuntautunut, suunniteltu ja tietoinen kampanja kun taas jälkimmäinen on suurimmaksi osaksi alhaalta ylös suuntautuva spontaani liike. Tämä ero saattaa loppujen lopuksi olla perustavaa laatua.

                                               ******


Dmitry Yagodin on syntynyt Leningradissa ja hän on suorittanut  M.A. -tutkinnon Pietarin valtionyliopistossa Venäjällä.

Yagodinin väitöskirja ilmestyy sarjassa Acta Universitatis Tamperensis; 1934, Tampere University Press, Tampere 2014. ISBN 978-951-44-9450-5, ISSN 1455-1616. Väitöskirja ilmestyy myös sähköisenä sarjassa Acta Electronica Universitatis Tamperensis; 1418, Tampere University Press 2014. ISBN 978-951-44-9451-2, ISSN 1456-954X.
http://tampub.uta.fi.

Väitöskirjan tilausosoite: Verkkokirjakauppa Granum, http://granum.uta.fi, tai e-mail: kirjamyynti@juvenes.fi.

Lisätietoja: Dmitry Yagodin, dmitry.yagodin@uta.fi, www.uta.fi/cmt/en/research/comet/contact/yagodin.html