FM Annina Ylä-Kapeen yleisen kirjallisuustieteen alaan kuuluva väitöskirja

Telling Madness - Narrative, Diagnosis, Power, and Literary Theory (Kerrottu hulluus - kertomus, diagnoosi, valta ja kirjallisuusteoria)

tarkastetaan 18.10.2014 klo 12 Tampereen yliopiston Pinni B-rakennuksen luentosalissa 1096, Kanslerinrinne 1, Tampere.

Vastaväittäjänä on FT, yliopiston lehtori Howard Sklar (Helsingin yliopisto). Kustoksena toimii professori Pekka Tammi.

Kerrottu hulluus - kertomus, diagnoosi, valta ja kirjallisuusteoria


Jaan työni kahteen osaan: Osa I, Kerrottu hulluus – kertomus, diagnoosi ja valta; sekä Osa II, Kerrottu hulluus – hulluus ja kirjallisuusteoria.

Osa I: Kerrottu hulluus – kertomus, diagnoosi ja valta


Työni ensimmäisessä osassa sovellan ja testaan kehittämääni tutkimusmetodia, jota kutsun ”psykiatriseksi kirjallisuudentutkimukseksi”; sen kohteena ovat fiktiiviset hulluuskertomukset. Määritelmäni mukaan ”hulluuskertomukset” kuvaavat hulluutta siten, että kertomuksissa on hahmoja ja/tai kertojia, jotka toiset hahmot, kertojat tai lukijat voivat diagnosoida mielisairaiksi. Tutkin kohdeteksteinäni kahdeksaa tällaista kertomusta, seitsemää romaania sekä yhtä omaelämäkertaa; ja yhdistän luennoissani viisi psykotieteellistä viitekehystä (freudilaisen psykoanalyysin, modernin diagnostisen psykiatrian, ja näiden valtavirtateorioiden vastateorioista Laingin anti-psykiatrian, Szaszin kriittisen psykiatrian sekä Foucault’n hulluusfilosofian) Foucault’n valta-analyysiin, Phelanin kertomusten retoriseen analyysiin, kognitiiviseen näkemykseen kerronnan kokemuksellisista sisällöistä ja Keenin fiktion empatiarakenteiden tutkimukseen. Luen tämän viitekehysten yhdistelmän valossa ymmärtääkseni kertomuksissa läsnä olevia voimia: kuinka kerronnalliset agendat kietoutuvat yhteen diagnostisten agendojen kanssa.

Tämä kehittämäni psykiatrinen kirjallisuudentutkimus suuntautuu ensinnäkin lukemaan psykiatristen paradigmojen ja niiden vastateorioiden lävitse ja tutkimaan, millä tavoin näitä paradigmoja kuvataan hulluuskertomuksissa; ja myös sitä, miten nämä kuvaukset hahmottavat psykotieteellisen tutkimuksen ja hoidon kohdetta: mielisairautta itseään. Toiseksi, tutkimussuunta tähtää valottamaan niitä ehtoja, joita tällaisella psykotieteiden ja niiden vastateorioiden lävitse lukemisella on: mitä rajoituksia tällaisella lähestymistavalla on, ja miten fiktiiviset kertomukset haastavat, täydentävät tai jättävät huomiotta psykotieteellisiä paradigmoja rakentaessaan kerronnallisia rakenteitaan ja lukijan mahdollisuuksia tulkita niitä. Kolmanneksi, se asettaa etualalle juuri kirjallisuuden tavan käyttää omalla tavallaan psykotieteellisiä paradigmoja, ja myös maallikkojen luomia mielisairauden tulkintakehyksiä. Tämä kolmas näkökulma korostaa sitä, miten hahmojen, kertojien ja yleisöjen tekemät diagnoosit integroituvat kerronnallisiin kommunikaatioprosesseihin samalla edistäen kertojien ja tekijöiden agendoja erityisillä tavoilla.

Yhdistäessäni psykiatrisen tarkastelun hulluuskertomuksien tulkintaan huomioni keskiössä on kerronnallisen ja diagnostisen vallan yhteenkietoutuma. Ensimmäinen näistä valloista liittyy tapaani nähdä fiktio retorisena kommunikaationa, joka tähtää tiettyihin yleisöjen reaktioihin; näkemykseni mukaan tällä retorisella kommunikaatiolla on paljon yhteneväisyyksiä Foucault’n subjektia määrittävän ja muotoilevan vallan kanssa. Toinen vallan muodoista liittyy Foucault’n tapaan nähdä mielisairausdiagnoosi ja psykiatrinen hoito subjektia määrittävän vallan malliesimerkkinä.

Tuloksenani on tässä työni ensimmäisessä osassa kuvaus siitä tavasta, jolla nämä kaksi valtaa toimivat vuorovaikutuksessa keskenään ja tuottavat kirjallisia ja retorisesti ohjailevia kerronnan rakenteita; näitä rakenteita kertojat ja sisäistekijät käyttävät ohjatakseen yleisöjensä tulkintoja mielisairaudesta ja psykotieteistä.

Tuloksissani totean lisäksi sen, että kohdetekstini asettuvat eri tavoin psykotieteiden ja niiden vastateorioiden kartalle, osa tukien psykotieteellisiä lähestymistapoja mielisairauden hahmottamisessa ja hoidossa, monet suoraan problematisoiden niitä, jotkut jättäen ne kokonaan huomiotta. Tämä tukee näkemystäni siitä, että psykotieteiden lävitse lukeminen on usein perusteltu lähestymistapa hulluuskertomuksiin. Toisaalta kohdeteksteistäni kahdessa ei mainita psykotieteitä lainkaan, mikä toimii hedelmällisenä peilinä ja muistutuksena siitä, että psykiatrisella kirjallisuudentutkimuksella on rajansa: on olemassa myös ”puhtaasti kaunokirjallista” hulluuskuvausta, joka ei välttämättä väkivallatta taivu psykotieteelliseen analyysiin.

Osa II: Kerrottu hulluus – hulluus ja kirjallisuusteoria

Työni toisessa osassa luen kohdetekstejäni ja kirjallisuusteoreettisia kysymyksenasetteluja hulluuden käsitteen lävitse valottaakseni näitä kysymyksiä eri kulmista. Kohdeteksteinäni on laaja joukko hulluuskertomuksia, joista joitakin tarkastelen pidemmin, toisia lyhyemmin.

Ensinnäkin tutkin sitä tapaa, jolla hulluuskertomukset antavat mahdollisuuden tarkastella fiktion kykyä rakentaa maailmoja; hulluuskertomuksissa näet usein rakentuu fiktion sisäisiä fiktioita. Tuloksenani on, että hulluuskertomukset – manipuloimalla käsitteellisiä kahtiajakojaan (esim. hulluus/normaalius; hulluus/yliluonnollinen; hulluus/todellinen), jotka määrittävät (hulluus)fiktion rajoja – osoittavat meille miten (hulluus)fiktion rajat ovat häilyviä ja riippuvat tulkintalähtökohdasta.

Toiseksi, analysoin tapaa, jolla hulluus valottaa kirjallisen keinon käsitettä: kysyn kysymyksiä siitä, miten hulluutta voi käyttää kirjallisena keinona tai itsessään arvokkaana kaunokirjallisena teemana. Kyseenalaistan sen, että jako kirjallinen keino / itsessään arvokas teema olisi niin jyrkkä hulluuskertomusten kohdalla kuin joskus annetaan ymmärtää.

Valotan myös hulluuskertomusten lukemisen ja diagnosoinnin eettistä puolta: kahden kohderomaanin, Patrick McGrathin Spiderin ja Vladimir Nabokovin Lolitan, analyysin avulla analysoin tapaa, jolla hulluuden ja terveyden maailmat hankaavat vastakkain, kun on kyse hulluuskertomusten eettisestä tulkinnasta. Näiden kahden hulluuskertomuksen eettiset kerrontarakenteet esittävät hulluuden ja terveyden maailmojen suhteet monimerkityksisinä, mikä aiheuttaa lukijan eettiselle tulkinnalle omat ongelmansa.

Käsittelen myös estetiikan kysymystä hulluuskerronnan kohdalla: Vladimir Nabokovin romaani Pale Fire antaa minulle mahdollisuuden kysyä kysymyksiä hulluuden ja estetiikan suhteista, esimerkiksi sitä, voiko mielisairas tuottaa esteettisesti arvokasta fiktiota. Tämä teksti ei tosin helpota lukijan urakkaa, vaan esittää ilmiönsä monisärmäisenä, usein lopullista vastausta vaille jäävien kysymyksien herättäjänä.

Otan esiin myös ilmiön, joka liittyy modernin biologisen psykiatrian ja kaunokirjallisen psykoosikuvauksen rinnastamiseen: että kaunokirjallisuus antaa merkityksen jollekin, minkä biologinen psykiatria jättää kokonaan merkitystä vaille. Kaunokirjallisuuden psykoosikuvaukset merkityksellistävät psykoosin kokemuksen ja sisällön aivan eri tavalla kuin biologinen psykiatria antaa olettaa. Tämä korostaa toisaalta kaunokirjallisuuden kykyä luoda merkityksiä ja metaforisia sisältöjä psykoosille, ja toisaalta sitä, miten kauas biologinen psykiatria on kenties etääntynyt psykoosipotilaan kokemuksien sisällöistä ja merkityksistä.

Lopuksi tahdon uudelleenmäärittää käsitteen kerronnan ”epäluotettavuudesta” hulluuskertomusten yhteydessä. Lähtökohtani on se, että jos hullu kertoja tai hahmo kertoo rehellisesti omasta sairaudestaan ja sen eri ilmiöistä, eikö silloin ole harhaanjohtavaa kutsua häntä ”epäluotettavaksi”? Ehdotankin, että käyttöön otettaisiin kaksi yhteen liittyvää termiä ”mielensisäinen epä/luotettavuus” ja ”henkilöiden välinen epä/luotettavuus”, jotka mielestäni yhdessä käytettyinä antaisivat paremmin työkaluja tulkita ja diagnosoida kaunokirjallisia hahmoja.

Kaiken kaikkiaan työni tarkoitus on valottaa hulluuskertomuksia, niiden psykotieteistä ja mielisairaudesta antamaa kuvaa monelta kantilta, sekä analysoida hulluutta kaunokirjallisena kategoriana, joka avaa mahdollisuuksia pohtia hulluuskertomusten kaunokirjallista luonnetta.

                                               ******

Annina Ylä-Kapee on syntynyt Helsingissä ja hän on suorittanut filosofian maisterin tutkinnon Helsingin yliopistossa. Hän on toiminut tutkijana vuodesta 2006 lähtien.

Ylä-Kapeen väitöskirja ilmestyy sarjassa Acta Universitatis Tamperensis; 1969, Tampere University Press, Tampere 2014. ISBN 978-951-44-9556-4, ISSN 1455-1616. Väitöskirja ilmestyy myös sähköisenä sarjassa Acta Electronica Universitatis Tamperensis; 1455, Tampere University Press 2014. ISBN 978-951-44-9557-1, ISSN 1456-954X.
http://tampub.uta.fi.

Väitöskirjan tilausosoite:
Verkkokirjakauppa Granum, http://granum.uta.fi, tai e-mail: kirjamyynti@juvenes.fi.

Lisätietoja: Annina Ylä-Kapee, puh. 044 099 6333, annina.yla-kapee@luukku.com