Koukkuniemi 1940-1960

Sotienaikana Koukkuniemen kunnalliskoti, kuten ympäröivä yhteiskuntakin, oli poikkeustilassa. Talvisodan aikana kunnalliskodin tiloissa toimi tilapäinen siviilisairaala joka aiheutti ylimääräistä pulaa sijoitustilasta. Ahtaus jatkui myös talvisodan jälkeen vaikka siviilisairaalan toiminta lakkautettiinkin kesäkuussa 1940, sillä laitokseen sijoitettiin sotasiirtolaisia. Uudet hoidokit oli evakuoitu kotikuntiensa kunnallis- ja lastenkotien mukana. Suurin ryhmä tuli Viipurin kunnalliskodista ja enemmistö hoidokeista oli vanhoja ja työkyvyttömiä.

Tilan puutteen lisäksi sota-aika aiheutti muitakin ongelmia kunnalliskodin toiminnassa. Erityisongelmana oli työvoimapula työkuntoisten miesten ollessa rintamalla ja laitoksen askareet kasautuivat entistä enemmän hoidokkien harteille. Esimerkiksi lämmittäjien tehtäviä hoitivat hoidokit, sillä johtajan tekemä anomus laitoksen lämmittäjän vapauttamiseksi rintamalta työtehtäviinsä evättiin. Säännöstelyn tullessa voimaan kunnalliskodit rinnastettiin kotitalouksiin ja hoidokeille määrättiin kevyen työn tekijöiden korttiannokset. Elintarvikkeista oli jossakin määrin pulaa ja ajoittain hoidokit valittivat myös jaetun ruoan huonolaatuisuudesta. Oman sikalan merkitys nousi säännöstelytalouden aikana sen tuottaessa lihaa sekä laitoksen omiin tarpeisiin että yleiseen jakeluun.

Sotien aikana kunnalliskodissa ei ryhdytty suuriin rakennus- ja korjaustöihin lukuun ottamatta vuotta 1944. Sikalan uudisrakennusta oli suunniteltu jo jonkin aikaa, mutta vallitsevan tilanteen vuoksi työtä päätettiin lykätä. Asia sai kuitenkin yllättävän käänteen, kun talli- ja sikalarakennuksen palo kesällä nopeutti jo lykätyn päätöksen toimeenpanoa ja uusi sikala rakennettiin Koukkuniemen alueelle. Samana vuonna toteutettiin sairasosaston laajennus.

Koukkuniemen vanhoja rakennuksia lokakuussa 1956. Kuva: R. Branthin, Aamulehti.

Jo sotien aikana Koukkuniemeä vaivannut ahtaus ei hellittänyt myöhemminkään. Kun vanhat hoidokkirakennukset olivat myös huonokuntoisia eivätkä enää vastanneet ajan vaatimuksia, tuli Koukkuniemen uudelleenrakentaminen ajankohtaiseksi 1950-luvun alkupuoliskolla. Asiaa puitiin pitkään ja hartaasti kaupungin hallintoelimissä. Hanketta hidasti Tampereen keskussairaalan sijoitusongelma. Jos sairaala olisi sijoitettu Hatanpäälle, olisivat tarvittavat uudet sairaalat, esim. mielisairaala eli b-sairaala, ajaneet Koukkuniemen laajennuksen ohi. Kun sairaala päätettiin sijoittaa Kissanmaalle, poistuivat esteet ja hankkeeseen tartuttiin ripeästi. Kaupunginvaltuusto myönsi vuoden 1954 talousarviossa 80 miljoonan markan määrärahan Koukkuniemen kunnalliskodin uudistus- ja laajennustöitä varten. Kaupunginhallituksen jaosto laati rakennussuunnitelman yhteistyössä Koukkuniemen johtajan Uuno Jokisen kanssa ja peruskivi laskettiin 7.10.1954 Tampereen kaupungin 175-vuotis juhlallisuuksien yhteydessä.

Uusi Koukkuniemen vanhainkotialue 1960-luvun alussa. Alueen rakennuksia yhdistää puolen kilometrin mittainen maanalainen huoltokäytävä. Kuva: Kuvapalvelu Erkki Kauppila, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Kaupunkilaisten keskuudessa kritisoitiin jonkin verran suurta laitosta ja pienet vanhustenhoitoyksiköt sekä palveluasunnot nähtiin parempana ratkaisuna. Koukkuniemen uudistussuunnitelma kuitenkin voitti taloudellisuutensa ansiosta, vaikka esimerkiksi kaupunginjohtaja Erkki Lindfors myönsi pienten yksiköiden edut suureen laitokseen verrattuna. Uudistussuunnitelman mukaan kaikki yli-ikäiset puurakennukset, pesularakennus sekä kaksikerroksinen työpaja purettiin vanhentuneina. Vuonna 1936 rakennettu hoidokkirakennus muutettiin sairasosastoksi ja vuodelta 1925 peräisin ollut talousrakennus hallintorakennukseksi. Lisäksi rakennettiin viisi uutta hoidokkirakennusta, joihin sijoitettiin uuden hoitoideologian mukaisesti yhden hengen huoneita aikaisempien suurien makuusalien tilalle sekä kahden hengen huoneita pariskunnille. Laitokseen rakennettiin uudenaikainen suurtalouskeittiö ja uutuutena puolen kilometrin mittainen maanalainen huoltokäytävä, joka yhdistää alueen rakennukset toisiinsa. Kaikkinensa hanke oli valmistuessaan suurin Tampereella toteutettu julkinen rakennusprojekti, ja sen toteuttaminen kesti seitsemän vuotta. Kaikki rakennustyöt suoritti kaupungin rakennustoimiston talonrakennusosasto johdossaan talonrakennusinsinööri E. Uusi-Rauva , diplomi-insinööri Erkki Pylkkänen ja rakennusmestari Arvo Salo. Jostakin syystä Koukkuniemeen johtavaa tietä ei rakennusaikana päällystetty, mikä aiheutti närää kaupunkilaisten keskuudessa. Lisäksi vaadittiin jalkakäytävän rakentamista ja johdinautolinjan numero kaksi ulottamista Koukkuniemen porteille.

Vanhuudenheikkous Koukkuniemen kunnalliskotiin joutumisen syynä alkoi yleistyä 40-luvulla. Siihen saakka yleisin köyhäinhuollon piiriin joutumisen syynä oli ollut sairastuminen tai tapaturma ja siitä johtunut väliaikainen työkyvyttömyys. Hoidokkien ikärakenteen vanhentuessa myös henkilökunnan tarve lisääntyi, kun hoidokit tulivat kykenemättömiksi hoitamaan heidän vastuullaan aikaisemmin olleita laitoksen päivittäisiä askareita, kuten siivoamista, ruuanjakelua, puhelinkeskuksen hoitoa yms. Toisaalta hoidokkien vanhenemista ja heikkenemistä voitiin käyttää perusteena painostettaessa luomaan uusia virkoja. 50-luvulla Koukkuniemen henkilökunnan määrä kolminkertaistui ja samaan aikaan korotettiin työntekijöiden pätevyysvaatimuksia. Henkilökunta alkoi profiloitua selkeämmin hoitohenkilökunnaksi. Laitoksen aikaisemmin itse tuottamia palveluja alettiin ostaa ulkopuolelta 50-luvun puolessa välissä, kun alueella toimineet pesula, sikala ja leipomo lakkautettiin.

Koukuniemen vanhin asukas kuvattuna lokakuussa 1951. Kuva: Pekka Kosonen, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Vuoden 1957 huoltoapulaki loi edellytykset Koukkuniemen kehittämiseen kunnalliskodista vanhainkodiksi. Laissa "köyhäinhoito" korvattiin "huoltoavulla", jota pidettiin vähemmän leimaavana. Käytännössä laki mahdollisti muidenkin kuin huoltoavun saajien sijoittamisen kunnalliskotiin. Tällaisia tapauksia olivat esimerkiksi "sellaiset henkilöt, joita ei voitu tarkoituksenmukaisesti tukea kotiavustuksella tai tarvitsivat joka päivä sellaista apua, jota kotonaan eivät voineet saada". Osittain tai kokonaan huoltoavun ulkopuolella olevien, hoidostaan itse maksavien hoidettavien määrä alkoi lisääntyä nopeasti vuodesta 1958 eteenpäin. Koukkuniemen kehittyessä vanhustenhuollon erityislaitokseksi 50-luvun kuluessa tapahtui hoitoideologiassa muutos suuntaan, joka korosti kuntoutuksen ja terapian merkitystä vanhustenhuollossa.