etusivu
info
haku
muistatko?
1918-1940 etusivu
henkilöhakemisto
Teksti: Leena Niemi

Aaro Olavi Pajari (1897-1949)
Vaikuttaja kaupungissa ja sotarintamalla

[Pääsivu] [Suojeluskuntapäällikkö] [Komentaja]

Pöydän ääressä istumassa suojeluskuntapuvussa

Aaro Pajari 29.9.1937. Kuva Aamulehti.

Aaro Pajari syntyi 17.7.1897 Asikkalassa opettajaperheeseen, jonka yhdestätoista lapsesta vain neljä eli täysi-ikäiseksi. Vanhemmat olivat kotoisin Karjalasta. Lapsuuden koti totutti yritteliäisyyteen, uskonnollisuuteen ja isänmaallisuuteen. Koulussa Aaro oli sovinnollinen ja suosittu toveri. Penkinpainajaiskronikassa häntä kuvasivat sanat: ”Oi Aaro kuuluisin Sä joukossamme”, joilla viitattiin hänen haaveesiinsa maineesta ja kuuluisuudesta. Uskonnollisen herätyksen koettuaan hän aloitti ensin teologian opinnot, mutta otti sitten pääaineekseen historian.

Pajari kihlautui ja solmi vuonna 1928 avioliiton Kaija Bjökman´nin kanssa. Avioliitosta syntyi seuraavana vuonna tytär Irja Maria, vuonna 1931 poika Kari Aaro Olavi ja viimeisenä sotavuonna 1944 kuopus Helena Inkeri.

Aaro Pajari liittyi Lahden suojeluskuntaan pian sen perustamisen jälkeen 15. syyskuuta 1917. Seuraavan vuoden tammikuussa hän lähti Pohjanmaalle Vöyrin sotakouluun, jonka oppilaat joutuivat heti vuoden 1918 sotaan. Sodan päätyttyä hän jatkoi sotilasuralla mm. osallistumalla ns. Karjalan retkikuntaan. Sotakokemukset antoivat aiheen diplomityöhön, jonka hän teki opetusupseerina toimiessaan. Se käsitteli koukkaustaktiikkaa, jota suomalaiset myöhemmin sovelsivat talvi- ja jatkosodassa. Pajarin ura jatkui 1920- ja 1930- luvuilla piiripäällikkönä suojeluskunnassa ja sota-aikana komentajana puolustusvoimissa. Pajari sai lokakuussa 1944 syytteen sotarikoksista, mutta valvontakomissio ei esittänyt rangaistusvaatimuksia, joten Pajari jatkoi uraansa Pääesikunnassa.

Sydänvaiva rajoitti kenraalin elämää. Hän kaipasi hiihtoladuilleen erämaihin, mutta jo käveleminen talven pakkasissa kävi yhä raskaammaksi. Hän etsi kuitenkin siviilivirkaa armeijan olosuhteiden muututtua epäedullisiksi, ja rakennutti huvilan kesäpaikkaansa Pajarinniemeen Näsijärven rannalle. Siellä oli myös vanhojen aseiden kokoelma. Asekätkennän yhteydessä se tuli esille, kun joku innokkaasti kysyi: ”Pitääkö nekin luovuttaa?” Pajaria ei syytetty asekätkentäjutussa, mutta hän koki yhteiskunnan ilmapiirin hyvin raskaaksi. Mielihyvää hänelle tuotti osallistuminen sotainvalidi- ja asevelityöhön, joka Tampereella oli vilkkainta koko Suomessa.

Kesäkuussa 1949 kokoomuspuolue tarjosi hänelle talouspäällikön tointa. Hänen pyytämänsä ero puolustusvoimista olisi tullut voimaan 16. päivänä lokakuuta. Edellisenä päivänä hän oli työmatkalla Pohjanmaalla, sai sydänkohtauksen ja menehtyi sairasautossa.

Surusaatto eteni Tuomiokirkolta Kalevankankaalle 21. päivänä lokakuuta 1949. Suuri joukko Tampereen tehtaiden työläisiä, Pajarin joukkojen miehiä, pyysi vapaahetken työpaikaltaan kunnioittaakseen komentajaansa. Asevelijärjestöä ei enää ollut, mutta Tampere-säätiön seppeleen laski pastori Jaakko Hakala. Muistosanoissaan hän korosti kenraalimajuri Pajarin osuutta asevelihengen luomisessa.

Lähteet:
Halsti Wolf H, Lapin sodassa JR 11 mukana Oulusta Kaaresuvantoon. Otava, Helsinki 1971.
Kuosa Tauno, A. O. Pajari Viiden sodan soturi. WSOY, Helsinki 1981.
Ojala, Arvo, JR 27 kärkirykmenttinä halki Kannaksen. Valkeakoski 1972.
Pajari rintamakenraali, toimittanut Jukka Tyrkkö. Otava, Helsinki 1974.
Suomen puolesta Mannerheim-ristin ritarit 1941-1945, toimittaneet Ilmari Hurmerinta ja Jukka Viitanen. Kustannusosakeyhtiö Ajatus, Helsinki 1994.
Aaro Pajarin adjutantin Sakari Soinnun haastattelu Tampereella 24.5.2001.