Liikkuminen 1940-1960

Liikenteen kehitys 1940-60-luvulla jatkoi jo 1930-luvulla syntyneitä trendejä. Maatieliikenteen kasvu kiihtyi tiestön yhä parantuessa ja vei kuljetuksia ja matkustajia rautatie- ja laivaliikenteeltä. Poikkeuksen teki vain sota- ja pula-aika. Myös ihmisten yleinen liikkuvuus lisääntyi elintason vähitellen parantuessa ja liikennevälineiden kehittyessä, joten eri kulkuvälineiden yhteenlasketut liikennemäärät kasvoivat. Tampereen väestön kasvaessa ja kaupunkialueen laajetessa asutus levisi yhä kauemmaksi keskustasta, jossa työpaikat ja kauppaliikkeet sijaitsivat. Etäämpänä asuvat tarvitsivat tällöin liikkumiseen joukkoliikenteen palveluja.

Onnikoita ja rollikoita Keskustorin ruuhkassa olympiavuonna 1952. Kuva: E.M. Staf, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Sota ja pula-aika aiheuttivat ongelmia Tampereen kaupunkiliikenteessä. Vaikkeivät Tampereen kaupunkiliikenteeseen tarkoitetut linja-autot kelvanneetkaan armeijalle, oli lähes kaikesta muusta pulaa. Polttoaine oli kallista ja sitä oli hankala saada. Siksi linja-autoissa käyttöön otettiin häkäpönttöjä, jotka olivat kuitenkin epäkäytännöllisiä kaupunkiliikenteessä. Myös häkäpönttöjä asentavista asentajista ja ammattitaitoisista kuljettajista oli pulaa. Sodan aikana Tampereen kaupunkiliikenteeseen syntyikin korvaavia liikennemuotoja. Junien käyttö paikallisliikenteessä lisääntyi tilapäisesti erityisesti Amurin ja Lielahden suuntaan. Myös hevoskyytien määrä lisääntyi vielä viimeisen kerran sota- ja pula-aikana.

Tampereen kaupungin liikennelaitos aloitti toimintansa 1948. Tällöin kaupungin omistamat johdinautot eli trolleybussit alkoivat liikennöidä Härmälästä Hämeenkadulle. Idea liikennelaitoksen perustamisesta oli syntynyt Tampereen Liikenne Oy:n aloitteesta jo 1940, jolloin se pahimman polttoainepulan aikana ehdotti, että kaupunki rakentaisi johdinverkon johdinautoille ja tarjoaisi sähkövoiman. Ehdotusta pohtimaan perustettiin trolleybussitoimikunta, jonka työn tuloksena aloitettiin johdinverkon rakentaminen ja tilattiin ensimmäiset trolleybussit.

Vielä 1948-1950 Tampereen joukkoliikenteen nähtiin perustuvan johdinautoihin. Varsin pian dieselbussit alkoivat kuitenkin syrjäyttää rollikat. Jo 1940-luvun lopussa liikennelaitokselle hankittiin myös uusia dieselbusseja ja vuonna 1949 kaupunki osti Tampereen Liikenne Oy:n (Takra Oy) vanhat dieselbussit. Tampereen kaupunkiliikenteessä halvempien ja joustavampien dieselbussien liikennemäärät ylittivät johdinautojen liikennemäärät ensi kerran 1953.

Vielä 1950-luvun alussa henkilöautot olivat suhteellisen harvinaisia. Teollisuuskaupunkina Tampereella oli suuri työmatkaliikenne, joka oli kaupungin tarjoaman joukkoliikenteen varassa. Ajanjaksolla 1950-1960 liikennelaitoksen matkustajamäärät kasvoivat noin kaksi ja puoli kertaisiksi. Niinpä 1960-luvulle tultaessa Tampereen kaupungin liikennelaitos tuotti jopa hieman voittoa.

Henkilöautojen läpimurto ajoittui Tampereella 1950-60-lukujen vaihteeseen ja 1960-luvun alkuun. Jo ennen tätä kuorma-autot olivat vieneet tavarankuljetukset vesiliikenteeltä ja linja-autot matkustajia rautatieliikenteeltä. Tampereelle rekisteröityjen henkilöautojen määrä noin kuusinkertaistui 1950-luvun aikana 7658 autoon. Luku oli kuitenkin vielä suhteellisen alhainen eli yksi auto noin 16 asukasta kohti.

Tampereen linja-autoasemalta liikennöineiden kaukolinja-autovuorojen määrä nousi vuosina 1940-1960 160:stä noin 260:een. Linjojen määrän kasvu oli voimakasta erityisesti 1950-luvulla. Matkustajamäärien kasvu lienee ollut suhteessa vielä nopeampaa sillä myös linja-autojen koko suureni. Samaan aikaan linja-autoissa kuljetetun rahdin määrä kasvoi jopa kolminkertaiseksi. Kun vuonna 1940 rahtikirjoja kirjattiin noin 100 000, oli määrä vuonna 1960 noin 300 000.

Rautatieliikenteen asema vahvistui sotavuosina polttoainepulan takia. Huippuvuosi Tampereen asemalla oli 1947, jolloin lähteneitä matkustajia oli keskimäärin 3100 päivässä ja tavaraa lähti päivittäin noin 500 tonnia. Tästä eteenpäin erityisesti lyhyen matkan lähiliikenne väheni huomattavasti. Tämä näkyi Tampereelta myytyjen junalippujen määrässä, joka putosi neljänneksellä vuosina 1950-1960. Kun lähiliikenteen junavuoroja supistettiin pidempien matkojen liikennettä kehitettiin. Pikajunia Helsinkiin kulki Tampereelta vuonna 1945 kolme, mutta 1950 jo seitsemän kappaletta. Vuonna 1955 otettiin käyttöön ensimmäinen kiitojuna, joka lyhensi matka-aikaa Helsinkiin lähes tunnilla alle kahteen ja puoleen tuntiin. Myös rautateiden tavarankuljetukset alkoivat keskittyä raskaan tavaran pitkän matkan kuljetuksiin, kuorma-autojen hoitaessa tavarankuljetukset lyhemmillä matkoilla.

Kuten rautatieliikenteen, myös vesiliikenteen asema korostui sota- ja pulavuosina, jolloin se toimi pitkälti korvaavana kulku- ja kuljetusmuotona. Vuonna 1945 Näsijärvellä liikennöi 8 ja Pyhäjärvellä 3 matkustaja-alusta. Matkustaja-alukset alkoivat kuitenkin jo 1940-luvulla palvella yhä selvemmin turistimatkailua. Uusi nimenomaan turistiliikenteeseen syntynyt laivatyyppi oli vesibussi. Myös huviveneily lisääntyi sillä vuosina 1945-1955 kaupungin vuokraamien venepaikkojen määrä liki kaksinkertaistui. Tavarankuljetukset siirtyivät vesiltä lähes kokonaan maanteille sillä Tampereen satamissä käyneiden alusten kokonaispaino väheni vuosina 1945-1960 yli 210000:sta bruttorekisteritonnista alle 75000:een bruttorekisteritonniin ja alusten määrä lähes kolmannekseen.

Lentoliikenne matkustajaliikenteenä pääsi kunnolla vauhtiin vasta vuonna 1954. Finnairin edeltäjä Aero Oy oli vähitellen lopettanut 1937 aloittamansa lentoliikenteen Härmälän kentältä, kentän huonoon kuntoon vedoten. Kun kiitorataa kaupungin toimesta kunnostettiin, aloittivat Karhumäen veljekset matkustajaliikenteen Tampereelta Tukholmaan kesällä 1954 ja pian myös Aero palasi Tampereelle. Pari vuotta myöhemmin lentoliikenne Tampereelta oli jo vilkasta. Härmälän kentältä lähti 1957 päivittäin jo 6 säännöllistä matkustajaliikennevuoroa, jotka kuljettivat lähes 9000 henkilöä vuodessa. Kentän liikenteestä noin kolmasosa oli sotilasliikennettä, loput siviili-ilmailua. Vuonna 1960 Aero ja Kar-Air lennättivät Tampereelle jo noin 18000 matkustajaa.

Tietoliikenteessä ajanjakson merkittävin keksintö oli televisio. Suomeen se rantautui varsin myöhään vasta 1950-luvun lopulla. Tampereella harrastajien talkootyönä syntynyt Tes-TV lähetti ensimmäiset lähetyksensä juuri ennen joulua 1957. Yleisradio aloitti TV-lähetyksensä 1.1.1958 presidentin uudenvuoden puheella. Radion puolella suurin muutos oli 1950-luvun aikana tapahtunut ULA-verkon rakentaminen, jolla Yleisradio vähitellen korvasi suuret keskiaaltoasemat.