Kysymyksestä tutkimussuunnitelmaan

Historioitsijan työ voidaan karkeasti jakaa tutkimiseen ja kirjoittamiseen. Niissä puolestaan voidaan erotella eri vaiheita, jotka kuitenkin käytännössä menevät päällekkäin. Tutkimussuunnitelmaa ei voi laatia tutkimuksen aineistoon perehtymättä eikä aineistoa pysty hankkimaan ilman suunnitelmaa, tietoa tutkimustehtävästä. Tutkimussuunnitelman dispositio muuttuu vähitellen tutkimustulosten esityksen jäsentelyksi ja päättelyä jäsentävä ja tarkentava itselleen kirjoittaminen taas muille kirjoittamiseksi. Luonnoksesta tulee, useimmiten ärsyttävän vaivalloisesti, kielellisesti ja ulkoasultaan viimeistelty lopputulos. Työvaiheiden lomittuminen kertoo siitä, että tutkimisen ja kirjoittamisen ero on vain analyyttinen. Seuraavan esityksen analyyttista jäsentelyä ei siis pidä ymmärtää niin, että historioitsijan työ etenisi kysymyksestä valmiiseen tekstiin mutkattomasti ja järjestelmällisesti askel askeleelta.

Kaiken historiallisen tutkimuksen lähtökohtana on tutkijaa kiinnostava kysymys tai ainakin aihe. Historiantutkimuksen eriytyminen lukuisiksi suuntauksiksi johtuu siitä, että ihmiset ovat kiinnostuneita erilaisista asioista ja kysymyksistä. Historiatiede perustuu lähteisiin, mutta samojen lähteiden perusteella eri tutkijat voivat kirjoittaa erilaista historiaa. Tutkijan tausta ja ympäristö, tiedot, kokemus ja ajattelutapa vaikuttavat siihen, miten hän valitsee ja hahmottaa tutkittavan ongelman ja miten hän muuntaa menneisyyden jäänteitä tutkimuksensa lähteiksi.

Tutkimuskysymys täsmentyy tutkimuskirjallisuuteen ja lähdeaineistoon perehtymällä vähitellen tutkimussuunnitelmaksi. Tutkimussuunnitelma on itsessään jo tutkimustulos, koska se edellyttää perehtymistä tutkimuskirjallisuuteen ja ainakin alustavaa tutustumista primääriaineistoon - siis tietoa siitä, miten tutkimustehtävän suorittaminen voisi olla mahdollista. Siinä pyritään jäsentämään tutkimustehtävä osatehtäviksi, joiden ratkaisuista päätehtävän ratkaisu rakentuu. Tutkimussuunnitelman dispositio (disponere = panna erilleen, hajottaa) merkitsee siis sananmukaisesti pääongelman hajottamista osittaisongelmiin ja alakohtiin. Disposition on palveltava pääongelman ratkaisua niin, että alakysymykset tulevat loogisesti ja tyhjentävästi selvitetyiksi.

Tutkimustehtävä jäsentyy ja tarkentuu sitä ratkottaessa. Tutkimustehtävän muuttuminen on täysin normaali ilmiö; useimmiten se kertoo tutkimuksen edistymisestä. Etukäteenhän ei voi tietää, mitä tutkimusaineistoon perehtyminen tuo mukanaan. Tutkimusprosessin kuluessa selviää vähitellen myös tutkimuksen aikarajaus. Sekin on tutkimustulos.

Tutkimussuunnitelman dispositio ei ole tutkimustulosten esityksen (valmiin esitelmän tai tutkielman) jäsennys. Historioitsijan ei pidä lisätä työtaakkaansa tulevaisuutta ennustamalla: tutkimustulosten esittämisen sujuvinta ja selkeintä tapaa kannattaa miettiä vasta sitten, kun tuloksia on saavutettu. Tutkimusprosessin aikana osatehtävien ratkomisjärjestystä ei voi etukäteen suunnitella; jokaisella tutkimuksella on oma logiikkansa. Yhden osatehtävän selvittäminen on samalla muiden osatehtävien ratkomista, koska osatehtävät ovat käsitteellisessä suhteessa toisiinsa; jos ne eivät ole, tutkimustehtävää on korjattava.

Aineiston hankkiminen

Tutkimus on aina yhteydessä aiempaan tietoon. Aiemman tiedon perusteella hahmotetaan edessä olevia ongelmia, sidotaan tutkittava ilmiö laajempiin yhteyksiinsä ja rakennetaan omalle tutkimukselle perustaa. Tutkimuskirjallisuuteen tutustuminen antaa ideoita ja näkökulmia. Se myös säästää tutkimasta sellaista, mikä on jo tekijää tyydyttävällä tavalla selvitetty. Se mitä aiheesta on aiemmin kirjoitettu, on syytä ottaa tutkimuksessa huomioon. Ei kuitenkaan välttämättä kaikkea totena uskoen, vaan punniten kriittisesti tietojen ja päätelmien merkitystä oman tutkimustehtävän kannalta. Tutkimuskirjallisuuden arviointi on pohjimmiltaan samaa kuin lähdekritiikki eli tekstien vertailuun nojautuvaa tulkintaa. Vastuun päätelmistä kantaa tässäkin tapauksessa tutkija itse.

Ensin kannattaa tutustua alaa koskeviin yleisteoksiin ja sen jälkeen erikoistutkimuksiin. Niitä voi etsiä bibliografioista. Oman aiheen tutkimuskirjallisuutta voi nykyisin yhä helpommin jäljittää Tampereen yliopiston kirjaston sekä muiden tieteellisten kirjastojen omilla ja yhteisillä hakuohjelmilla. Kirjaston käytössä on myös lukuisia internet-tietokantoja, joista ajantasalla olevat tiedot löytyvät kirjaston kotisivulta. Joskus voi käydä niin onnekkaasti, että oman tutkimuksen aihepiiristä on julkaistu kommentoitu kirjallisuusartikkeli (ns. review-artikkeli). Yliopistojen laitosten kotisivuilla on myös luettelot opinnäytetöistä, joskus jopa tiivistelmineen.

Arkeologia tai kansatiede ovat perinteisesti tutkineet menneisyyttä aineellisen tai esineellisen jäämistön ja suullisen perinneaineiston perusteella, mutta nykyisin raja historiaan päin on lieventynyt. Kuvia, esineitä ja rakennuksia unohtamatta varsinainen historiantutkimus perustuu kuitenkin pääosin kirjalliseen aineistoon, joka on kerätty arkistoihin ja kirjastoihin. Tapahtumien kuluessa syntyneet viralliset asiakirjat on tallennettu viranomaisten arkistoihin tulevaa tarvetta varten, ja ne ovat siellä myös historiantutkijoiden käytettävissä. Usein myös yksityisiä ja yritysten asiapapereita talletetaan yleis- tai erikoisarkistoihin. Käsikirjoituksia on aikojen kuluessa kulkeutunut sekä arkistoihin, kirjastoihin että museoihin. Piirtokirjoitukset voivat olla myös alkuperäisillä paikoillaan vaikkapa rakennusten seinissä. Paljon yksityisluontoista aineistoa on hajallaan omistajien hallussa.

Julkaisematonta materiaalia säilytetään arkistoissa ja yksityisissä kokoelmissa. Säilytysarkistoissa aineistot on luetteloitu. Yleisluettelo sisältää tiedot niistä arkistokokonaisuuksista, joita kyseisessä arkistossa säilytetään. Tällaisia kokonaisuuksia ovat esim. Kenraalikuvernöörin kanslian arkisto, Tammelan tuomiokunnan arkisto tai Ruoveden kihlakunnan arkisto. Kansallisarkiston (ent. Valtionarkiston), maakunta-arkistojen ja useimpien kaupunginarkistojen yleisluettelot on painettu. Yksityiskohtaiset arkistoluettelot ovat useimmiten nähtävissä itse arkistoissa. Luetteloita on enenevässä määrin saatavissa myös elektronisessa muodossa. Agricola-historiaverkossa on useita kotimaisia ja ulkomaisia arkistolinkkejä.

Julkaistuun lähdemateriaaliin luetaan tavallisesti erilaiset asiakirjajulkaisut, esim. valtiopäiväasiakirjat, kansainvälisiä suhteita koskevat dokumenttijulkaisut, Kansainliiton ja YK:n asiakirjat sekä tilastojulkaisut. Tähän lähderyhmään kuuluvat myös sanomalehdet. Tutkimustehtävästä riippuen siihen luetaan joskus myös kaunokirjallisuutta.
Järjestöjen, liikelaitosten ja yksityisten kansalaisten arkistot ovat yksityisomaisuutta ja omistajansa määräysvallassa. Julkisiin arkistoihin talletetut yksityisarkistot ovat yleensä vapaasti käytettävissä. Poikkeuksen muodostavat uudempaan ulkopolitiikkaan liittyvät asiakirjat tai kirjeenvaihto, jonka käyttö on säädelty, kuten Ulkoministeriön arkiston asiakirjat. Myös yksilön intimiteettisuoja rajoittaa asiakirjojen käyttöä.

Julkaisematonta ja joskus julkaistuakin arkistoainesta on saatavissa mikrofilmattuina kopioina, joita on mahdollisuus käyttää arkistoissa ja tieteellisissä kirjastoissa. Myös Historiatieteen laitokselle on hankittu sekä kotimaista että ulkomaista arkistoaineistoa mikrofilmeinä. Niistä on luettelo mikrofilmihuoneessa (Pinni B2074). Aineistoa on yhä enemmän saatavilla myös internetistä.

Kerätyt tiedot on talletettava, muistiin ei voi luottaa. Muistiinpanoihin on asiakirjan tai muun lähteen sisällön lisäksi merkittävä lähdekokonaisuus, säilytyspaikka ja muut lähdekritiikkiin vaikuttavat seikat niin tarkasti, ettei jälkeenpäin joudu jälkiänsä parsimaan. Yleisohjeeksi voisi antaa: parempi pari riviä liikaa tekstiä tai muutama turha kopio kuin liian vähän muistiinpanoja ja kopioita. Laajoista muistiinpanoista ja lukuisista kopioista huolimatta aineistoa on usein täydennettävä sitä mukaa kun siihen perehtyy: kun tietää yhä paremmin, mitä haluaa tietää. Tiedonhankinta on sitä tuloksellisempaa, mitä jäsentyneempi tutkimustehtävä on. Kerätyt tiedot on näin mahdollista luokitella tutkimustehtävän osatehtävien määräämään järjestykseen.

Aineiston haun aikana ja siihen perehtymisen yhteydessä mieleen tulevat ajatukset, oletukset ja näkökulmat on syytä kirjoittaa muistiin. Kirjoittaessa  tutkimustehtävä tarkentuu ja aineiston tulkinta terävöityy. Tekijän kannattaa pohdiskella aihettaan myös toisten kanssa, koska havaintojen selittäminen muille ja johtopäätösten perusteleminen selkiinnyttävät omaa ajattelua.

Markku Hyrkkänen