|
 Julkaisut
Olavi Virta ja julkisuuden Janus-kasvot
Seija A. Niemi
Julkaistu aiemmin: Musiikin suunta 3/2000
_________________________________________________
Olavi Virta - Mies ja Ääni
Olavi Virta ja 50-60-luvut
Julkisuuden Janus-kasvot
Otteita Olavi Virran elämästä
Karjalan maill kultakäköset kukkuu
Kurkistus uutisen taakse
Julkisuuden pimeä puoli
Alaviitteet
Lähteet
_________________________________________________
Maailma on täynnä kertomuksia. Olavi Virran elämä
on yksi niistä. Laulut, joita hän lauloi, ovat omia
kertomuksiaan, muutaman minuutin minisatuja aikuisille. Mestarin
elämä julkisuudessa oli kertomus, joka jatkuu edelleen.
Teen parhaillaan Turun yliopiston kulttuurihistoriaan pro gradu
-tutkielmaa Olavi Virran julkisuuskuvasta hänen elämänsä
aikana: Olavi Virta ja julkisuuden Janus-kasvot. Tämä
artikkeli on johdatusta aiheeseen.
Ihmiset kuuntelevat ja lukevat kertomuksia, juoruja ja juttuja
julkkiksista. Olavi Virta oli Suomessa aikanaan ensimmäisiä
viihdemaailman julkkiksia, julkisissa tiedotusvälineissä
esiintyviä henkilöitä, kuuluisuus, legenda jo
eläessään. Hän oli monipuolinen taiteilija:
iskelmätähti, elokuvatähti, revyytähti, säveltäjä,
sanoittaja ja sovittaja. Hän oli myös liikemies, jolla
oli oma painolaitos ja musiikkikauppoja. Hän toimi 50-luvulla
muutaman vuoden Levytukun tuotantopäällikkönä
ja toimitti sen julkaisemaa Musiikki-Revyy -lehteä.1 (ks. myös Olavi Virta. Unohtumattomat.
osa 17, 1995: 3) Hän sekä pyrki että pääsi
julkisuuteen. Hänen julkinen kuvansa kiinnosti ihmisiä.
Hän paistatteli päivää yleisön suosiossa,
mutta koki myös julkisuuden julman varjopuolen.
Olen elänyt Olavi Virran aikaan. En kuitenkaan koskaan
ollut paikalla missään hänen esiintyessään.
Olavi Virta tuli minulle tutuksi kuuntelemalla. Pidin silloin
kovasti hänen lauluistaan Illalla ja Poika varjoiselta kujalta.
Tangot sykähdyttivät tajuntaani vasta aikuisena ja
Mestarin suuruuden ymmärsin vasta silloin. Aikanaan 50-60-luvun
nuorena ajattelin, ettei radiosta muuta musiikkia tullutkaan
kuin "laulavaa lihapullaa" tai Metro-tyttöjä.
Toisin oli esimerkiksi helsinkiläisen Marja Pipisen perheessä,
jossa radiosta kuunneltiin ajan tavan mukaan Lauantain toivottuja
levyjä tai Sunnuntain tauotonta äänilevykonserttia
ja niiden mieluisia esiintyjiä olivat Olavi Virta ja Metrotytöt.
Heillä radio napsahti kiinni, kun Pokelat alkoivat laulaa.
(Pipinen 1998: 121.)
Olavi Virta - Mies ja Ääni
Tein pari vuotta sitten tutkielman Olavi Virta - Mies ja Ääni.
Halusin selvittää, miksi Olavi Virrasta tuli yleisön
suosikki. Miksi sukupolvi toisensa jälkeen ihailee hänen
esityksiään? Onko hänen suosionsa takana ainutlaatuinen
ääni, erinomaiset sävelmät, loistavat sanoitukset,
vahva eläytymiskyky vai pettämätön tekniikka?
Lopputulos oli, että kaikki yhdessä ja sen lisäksi
sopiva ajankohta.
Tutustuin tutkielmaa tehdessäni Olavi Virran elämään
ja opin, että hänen uransa käännekohdan katsotaan
olleen epäonnistunut esiintyminen Ilomantsissa maaliskuussa
1959. Ilta-Sanomat julkaisi tapahtumasta uutisen välittömästi
18.3. ja viikkoa myöhemmin oli Viikkosanomissa (1959 no
13-14: 43), oma juttunsa asiasta. Olavi Virran elämäkerran
kirjoittajien mukaan nuo lehtijutut olivat "yhdistelmä
väärinkäsityksiä ja tahallisia virhekytkentöjä,
joista pienin viittein rakentui tuomio yhdelle viihdemusiikin
lajille". He totesivat myös, että "nykyisin
nuo jutut saattavat tuntua vaatimattomilta, mutta omana aikanaan
niiden jokainen sana puri harkitusti". (ks. myös Grön
1998: 110.)
Olavi Virran tyly kohtelu lehtien palstoilla oli uutta. Ns.
keltainen lehdistö oli vasta syntymässä Suomeen.
Esimerkiksi Hymy-lehti perustettiin vuonna 1959. (Aikakauslehdistön
historia 1992: 292.) Kiinnostuin asiasta ja halusin tutkia, miten
esiintyvän taiteilijan julkisuuskuva rakentui 50- ja 60-luvuilla.
Tarkoitukseni on tekeillä olevassa opinnäytteessäni
selvittää, miten julkinen sana käsitteli Olavi
Virran tähteyttä. Millainen oli hänen kuuluisuutensa
alku ja loppu, nousu ja tuho, julkisuuden Janus-kasvot?
Olavi Virta ja 50-60-luvut
Olavi Virta oli uransa huipulla 50-luvulla. Hän levytti
ahkerasti, joinain vuosina hän teki 70-80 äänitystä.
Monena vuonna useita hänen levyjään oli myyntitilastojen
kärjessä. Vuonna 1953 hän levytti kuuluisimmat
tangonsa, Tulisuudelma, Ennen kuolemaa ja La Cumparsita. Toivelauluja
no 12/1953 tekemän yleisön äänestyksen mukaan
Ennen kuolemaa oli toiseksi suosituin kappale sinä vuonna.
Olavi Virta oli laulusolistina saman äänestyksen ehdoton
suosikki; hän sai annetuista äänistä 67 %.
(Olavi Virta. Unohtumattomat osa 11 1995: 3.)
50-luvun historiaa ovat mm. Helsingin olympialaiset ja siirtyminen
Coca-Colan aikaan, Armi Kuuselan valinta Miss Universumiksi,
sotakorvausten loppuun saattaminen, Urho Kekkosen valtaan nousu,
yleislakko 1956, radion leviäminen lähes joka kotiin,
television tulo vuosikymmenen lopulla ja sellaisten uudissanojen
ilmestyminen kieleemme kuin bikini, dollarihymy, lättähattu,
nilkkasukkatyttö, puistotäti, ula ja vaahtokumi. (Knuuttila
1988: 294-297.)
Olavi Virran hiljaiset vuodet olivat 60-luvulla. Silloin suomalainen
yhteiskunta eli muutosten kourissa: maalta muutettiin kaupunkeihin
ja maasta muutettiin siirtolaisiksi, eniten Ruotsiin, vapaa-aika
lisääntyi - lauantaisin ei enää tehty töitä,
koulutustaso kohosi, naiset itsenäistyivät - kodin
ulkopuolella työssäkäynti lisääntyi,
tapahtui seksuaalinen vallankumous - ehkäisypillerit otettiin
käyttöön, varallisuus kohosi ja uusvasemmistolaisuus
levisi. Yksi tuon kymmenluvun kauaskantoisimpia muutoksia lienee
keskioluen vapautuminen 1969.
50- ja 60-luvut olivat tangon vuosikymmeniä. Samaan aikaan
kiiri eetteriin myös monien uusien musiikin suuntien ensimmäiset
sävelet kuten rock, folk, hootenanny ja protestilaulut.
50-luku oli ollut iskelmämusiikissa vielä paljolti
kotimaisuuden aikaa. Sen lopulta ja 60-luvun alusta lähtien
tapahtui valtaisa ulkomaisen musiikin tulo Suomeen. Yksi vaikutin
saattaa olla vuonna 1957 tapahtunut ulkomaisten levyjen tullien
aleneminen. Mutta vielä suurempi mullistus oli sävelradion
vuonna 1963 alkanut toiminta. (von Bagh & Hakasalo 1986:
372.)
50-luvun lopulla ja 60-luvulla tulivat naiset ja nuoret miehet
musiikkimarkkinoille. Vielä 50-luvulla kevyttä musiikkia
olivat hallinneet miehet, joiden urakehitys oli aikanaan pysähtynyt
sotaan ja jotka pääsivät täyteen loistoonsa
vasta ikämiehinä, sodan käyneinä jermuina.
Tällaisia olivat Olavi Virran lisäksi mm. Tapio Rautavaara,
Esa Pakarinen, Veikko Lavi, Toivo Kärki ja Reino Helismaa.
Sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat kasvoivat
60-luvun aikana lapsista aikuisiksi, kuuntelivat musiikkia, kävivät
tansseissa, rakastuivat, seurustelivat, menivät naimisiin.
Alkoholia käytettiin vähän ja harvoin. Yleisö
oli selvin päin, mutta esim. Eino Grön kertoo, että
orkesterin jäsenille tarjottiin, suorastaan tyrkytettiin,
viinaa. (Grön 1998: 141.) Rumpali Reijo Laine toteaa Olavi
Virran elämäkerrassa, että siihen aikaan muusikon
ammattiaitoon kuului se "että ei näy jos ottaa
viinaa."
Julkisuuden Janus-kasvot
Olen kiinnostunut yksittäisten ihmisten historiasta,
tässä tapauksessa Olavi Virran historiasta. Minua kiinnostaa
myös kertomukset ja niiden kirjoittaminen, kertominen, viestiminen.
Olen sen lisäksi kiinnostunut kirjoitetun, kuullun tai nähdyn
viestin vaikutuksesta vastaanottajaan. Olavi Virran oma viestintäväline
oli musiikki. Musiikissa on tiedon lisäksi yleensä
voimakas tunnelataus, sen sanotaan olevan tehokkain tapa viestiä
tunteita.
Tähteys luodaan medioissa: lehdistössä, radiossa,
televisiossa ja elokuvissa. Tulen tutkimaan populaarikulttuurihistorian
ja viestintätutkimuksen näkökulmasta, miten julkisuus
käsitteli Olavi Virran uraa, sen nousua ja laskua. Haluan
myös ottaa selvää, oliko Olavi Virta tyypillinen
aikansa tähti vai oliko hän poikkeus.
Median julkistama tieto muokkaa yleisön mielikuvia esiintyjästä,
luo tälle omalta osaltaan hyvän tai huonon maineen.
Maine on kulttuurista ja sosiaalista todellisuutta, joka voi
vaikutuksiltaan olla negatiivista tai positiivista. Maine on
kulttuuriseen ympäristöön liittyvä käsite,
joka on myös yhdenlaista viestintää, viestien
ymmärtämistä ja niiden yhteiskunnallista kierrätystä
kuvaava käsite.
Viihdemusiikki on populaarikulttuurin viestintää,
kommunikointia. Populaarikulttuuri on vaikeasti määriteltävä
käsite. Kallioniemen ja Salmen (1995: 12) mukaan se voidaan
määritellä ainakin kahdeksasta näkökulmasta:
1) enemmistön kulttuurina, 2) tajuntateollisuutena, 3) mediakulttuurina,
4) taiteen negaationa, 5) vastakulttuurina, 6) modernina kaupunkikulttuurina,
7) kansanperinteenä ja karnevalismina, 8) katsomistapana
(jopa elämäntapana).
Olavi Virta oli iskelmätähti. Iskelmä on Pekka
Jalkasen (1992: 15) mukaan ehkä viihdemusiikin suosituin
ja laajimmalle levinnyt laji, joka on läpäissyt kyseisen
musiikkilajin kaikki tyylikaudet salonkimusiikista rock and rolliin.
Alunperin se tarkoitti myyntimenestystä, painettua nuottia,
joka ´löi itsensä läpi´ Schlager tai
hit-tune. Nykyään iskelmä tarkoittaa äänilevylle
tallennettua, laulusolistin ja tanssiorkesterin esittämää
tanssimusiikkia.
Otteita Olavi Virran elämästä
Lapsuus
Oskari Olavi Virta oli vanhempiensa, Oskarin ja Ida Marian ainoa
lapsi. Hän syntyi 27.2.1915 Sysmässä, mistä
isän suku oli kotoisin. Perheen alkuperäinen sukunimi
Ilmen muutettiin vuonna 1926 Virraksi. Heidät tunnettiin
"äkkinäisenä porukkana, joka helposti suuttui
ja lähti". Oskari, Ida Maria ja Olavi muuttivat usein,
ensimmäisen kerran vuoden 1915 huhtikuussa Helsinkiin, vuoden
kuluttua takaisin Sysmään, sitten Helsinkiin, muutamaksi
vuodeksi Lahteen, josta he palasivat Helsinkiin vuonna 1927,
jolloin perhe hajosi. Äiti ja poika asuivat yhdessä
vuoteen 1933. Silloin heidän tiensä erosivat ja Olavi
hakeutui asumaan Suonionkadulla sijainneen seurakuntakodin suojiin
pariksi vuodeksi.
Olavi Virran isä oli ammatiltaan suutari. Äiti hankki
elantonsa ompelemalla ja piti huolen siitä, että poika
oli aina hyvin pukeutunut. Olavi esiintyi mielellään
koulun näytelmissä ja hänet tunnettiin muutenkin
iloisena velikultana, joka nauratti omilla pelleilytunneillaan
muita oppilaita. Hänestä kehittyi miellyttävän
näköinen, harteikas, tummakiharainen ja ruskeasilmäinen
nuorukainen, joka huolehti kunnostaan mm painonnostoa harrastamalla.
Pituutta ei hänellä omasta mielestään ollut
tarpeeksi ja hän kärsi lyhyestä varrestaan koko
ikänsä.
Syntymälahjana Olavi Virta sai hyvän laulu- ja soittotaidon.
Isän suvussa tiedetään olleen useassa sukupolvessa
hyviä laulajia, soittajia ja puhujia. Olavin isä soitti
viulua ja äiti mandoliinia. Olavi lauloi poikana kaupungin
pihoilla ja rappukäytävissä ja ansaitsi lantin
tai pari. Laulunumero oli kuitenkin hänen huonoin numeronsa
todistuksessa. Hän aloitti 8-vuotiaana pianotunnit, mikä
oli siihen aikaan hyvin harvinaista työläisperheissä.
Kun isän ja pojan tiet erosivat Olavin ollessa 12-vuotias,
hän sai isänsä viulun. Hän soitti Sörnäisten
seurakunnan nuorten orkesterissa ja lauloi sen kuorossa tenorina.
Työelämässä
Kansakoulun käytyään Olavi Virta meni sähkömiehen
oppiin Strömbergille, missä hän työskenteli
vuosien kuluessa kuuteen eri otteeseen. Hän oli silloin
välillä pitkiäkin aikoja työttömänä
ja puilla paljailla. Käytyään sotaväen 1936-37
Viipurin viestipataljoonassa ja päästyään
siviiliin hän sai 22-vuotiaana ensimmäisen ammattimuusikon
paikkansa Rainbow-orkesterin kitaristina ja laulusolistina vuonna
1937. Orkesteri jatkoi Dallapén luomaa työläishaitarijazzin
perinnettä. Einari Kukkosen (1980: 246) mukaan Virrasta
tuli jo silloin suosittu. Hän ei siis ollut enää
täysin tuntematon nimi pääkaupunkiseudun tanssimusiikkipiireissä
vuonna 1938, kun hän teki ensimmäiset levytyksensä
Suomen Soitin-orkesterin laulusolistina.
Olavi Virta loi pohjaa tulevaisuudelleen lapsuutensa ja nuoruutensa
20- ja 30-luvun Suomessa. Jari Muikun (1988: 26) mukaan 20-luvulla
tapahtui suuri musiikkityylien murros, silloin amerikkalaisperäiset
seuratanssit levisivät nopeasti ympäri Eurooppaa. Myös
suomalaiset muusikot ja tuottajat oivalsivat soveltaa näitä
muotivirtauksia suomalaiseen asuun. Suurin osa maassamme myydystä
musiikista oli kotimaista. 20-luvun lopulla radio ja äänielokuva
aloittivat voittokulkunsa. Sekä Yhdysvalloissa että
Suomessa ensimmäiset kokoillan äänielokuvat olivat
musiikkifilmejä Jazzilaulaja ja Sano se suomeksi.
Opiskelua taiteilijan uraa varten
Olavi Virta opiskeli viulun soittoa Helge Pahlmanin johdolla
Dallapé-Opistossa 30-luvun alussa. Hän soitti viulua
ja kitaraa sen Tama-nimisessä oppilaskokoonpanossa. Laulutunteja
hän otti tiettävästi kanttori Mauno Tammiselta
ja laulunopettaja Olavi Nybergiltä. Molemmat olivat 30-luvulla
muutaman oman levyn laulaneita taiteilijoita. Sotaväen aikana
Viipurissa Olavi Virta liittyi Väinö Lappalaisen johtamaan
Karjalan laulu-mieskuoroon ja otti laulutunteja tunnetulta "Ukko"
Schmakoffilta. Tämä arvosti nuoren oppilaansa kykyjä
niin paljon, ettei perinyt köyhältä varusmieheltä
maksua tunneistaan. Myöhemmin Virta kohensi laulutaitoaan
ottamalla tunteja oopperalaulaja Thorild Brödermannilta,
jota hän erityisesti on kiittänyt saamastaan koulutuksesta.
Nuoruudessaan Virran sanotaan haaveilleen konserttilaulajan urasta
ja hän oli vielä välirauhan aikana puhunut ystävilleen
halustaan lähteä Italiaan jatkamaan konserttimusiikin
opintojaan, mutta luopui siitä taloudellisista syistä.
On arvailujen varassa, keitä nuori Olavi Virta piti esikuvinaan.
Yhtenä oli ehkä Beniamino Gigli, joka vuonna 1935 aloitti
Saksassa menestyksen saavuttaneiden nyyhkyelokuvien sarjan. Niistä
sanottiin puuttuvien näyttelijänlahjojen korvautuvan
kultaisella äänellä, joka veti katsojat elokuvateattereihin.
Kaksi muuta mahdollista "kultaisen äänen"
ja dramaattisiksi näyttelijöiksi mainittua esikuvaa
olivat Frank Sinatra ja Bing Crosby.
Ensimmäiset levytyksensä Olavi Virta teki vuoden
1938 marraskuussa Suomen Soitin-orkesterin laulusolistina. Talvisodassa
hän oli rintamapalveluksessa. Sota katkaisi Virran hyvin
alkaneen laulajan uran. Jatkosodan aikana hän toimi aluksi
vuoden verran Puolustusvoimien studiossa Fabianinkadulla teknikkona.
"Siellä montteerattiin esityskuntoon rintamalta tulleita
nauhoja, leikattiin pois niistä verisimpiä kohtia ja
tilkittiin väliin leppoisaa viihdettä." Olavi
Virta ehdotti siellä puolen tunnin ohjelmaa omista levyistään,
minkä onnistuttua hän sai siirron itsenäiseen
toimintaan Valkjärvelle Kannaksen rintamaradion äänittäjäksi
ja kuuluttajaksi. Hän esiintyi myös kiertueilla ja
aseveli-illoissa.
Vahva tahto parhaaseen mahdolliseen tulokseen johdatti Olavi
Virran talvisodan jälkeen Suomen Filmiteollisuuden (SF)
Filmikouluun, jossa trimmattiin tulevia elokuvaesiintyjiä.
Esiintymistaito lisääntyi myöhemmin Hämäläisten
talolla sodan jälkeen pyörineessä Punaisen Myllyn
revyyteatterissa. Sen ohjelmiin haettiin vaikutteita myös
Euroopasta. Reino Helismaan elämäkerrassa mainitaan,
että vuonna 1949 teatterinjohtaja Ossi Elstelä, koreografi
Anna-Liisa Hämeensalo ja Olavi Virta vaimoineen kiersivät
Tukholman, Oslon, Kööpenhaminan, Lontoon, Rooman ja
Pariisin kabaree- ja revyyteattereissa. (Pennanen & Mutkala
1994: 162.) Olavi Virran kokemus ja maine kasvoivat myös
elokuvissa ja kiertueilla, joita hän teki sekä sota-aikana
että heti sodan jälkeen Dallapé-orkesterin ja
myöhemmin Kipparikvartetin kanssa.
Monipuolinen taiteilija ja liikemies
Sodan päätyttyä Olavi Virta tapasi tulevan vaimonsa,
Irenen, elokuussa 1944 Iso Roobertinkadulla sijainneella Cotton
Clubilla. Irene Dorothy Violette Kaarela os. Henriksson ja Olavi
Virta menivät naimisiin syyskuussa 1946. Irenellä oli
ensimmäisestä avioliitostaan tytär Ilse, jonka
lisäksi perheeseen syntyi Pauli 1945, Harriet 1951 ja Sheila
1957.
40-luvun puolivälissä Olavi Virta ryhtyi liikemieheksi.
Hän perusti vuonna 1945 T:mi Olavi Virran ja avasi 1. marraskuuta
musiikkiliikkeen Salossa. Hän perusti oman painolaitoksen,
Rotapainon, Esplanadin varrelle ja musiikkiliikkeen Kolmen sepän
patsasta vastapäätä. Hän levytti vain muutamia
kappaleita vuosina 1945-49. Levyttämisen vähäisyyteen
vaikutti osaltaan ehkä se, että hänestä oli
tullut revyytähti. Hän esiintyi tuolloin Punainen Mylly-revyyteatterissa,
missä hänellä oli useita pääosia.
1950-luvulla Olavi Virta oli uransa huipulla. Hän oli
myyntitilastojen kärjessä, hän esiintyi usein
radiossa ja hänestä tuli Suomen ensimmäinen iskelmätähti.
Säveltäjä, kapellimestari, tuotantopäällikkö
ym. Toivo Kärki on todennut Olavi Virran olleen "populaareimmillaan"
50-luvulla. (Niiniluoto 1982: 198.)
Monessa eri lähteessä mainitaan, että Olavi
Virta teki paljon työtä ennen esiintymisiään.
Hän syventyi laulun teksteihin ja rakensi tulkintansa niiden
pohjalta pitäytymättä orjallisesti sävelmän
rakenteellisiin kahleisiin. Hän oppi helposti uusia kappaleita
korvakuulolta ja harjoittelu kävi kuin itsestään.
Toisaalta hänen monivuotisen säestäjänsä,
Pauli Granfeltin mielestä "Virta ei tuntenut nuotteja
eikä orkesteri koskaan harjoitellut ennen esiintymisiin
lähtöä, katseltiin vain pari kertaa nuoteista
ja soitettiin". Tosin hän toteaa lopuksi, että
levytykset olivat asia erikseen. Keikoilla improvisoitiin ja
levytyksissä otettiin tosissaan.
Olavi Virta ei ollut pelkästään laulaja vaan
myös säveltäjä, runoilija, sovittaja, soittaja
ja näyttelijä. Hänellä oli tarve tehdä
omia lauluja ja laulaa niitä ihmisille, purkaa omia tunteitaan
ja ilmaista itseään. Helmeri Pajusen (1997: liitteet
2-6) tekemän yhteenvedon mukaan Olavi Virta sävelsi
itse 20 laulua, joista sanoitti 13, teki sanat kuuteen ja suomensi
25 iskelmää. Einari Kukkosen (1985: 137) arvion mukaan
suosituimmat Virran sävelmistä olivat ehkä tangot
Sä et kyyneltä nää (1949) ja Punatukkaiselle
tytölleni (1953).
Olavi Virran sävellystyö loppui 50-luvun alussa.
Elämäkerran kirjoittajat arvioivat siihen ehkä
vaikuttaneen sekä runnovan arvostelun että elämäntilanteen
muutoksen; sävellystyöhön ei muilta kiireiltä
enää löytynyt aikaa. He ylistävät Olavi
Virran tuotannon henkilökohtaisuutta ja temaattista yhtenäisyyttä.
Heidän mielestään Olavi Virran vakaumukselliset,
ehdottomat ja elegiset sanoitukset ja sävellykset ilmensivät
sitä kaiken katoavaisuutta, onnen haurautta ja lyhytaikaisuutta,
haavetta ikuisesta nuoruudesta ja rajatonta ikävää,
mitä suomalaisissa iskelmissä usein kuvataan. Arvosteluissa
toisaalta sanottiin Virran suurimpana virheenä olleen mielikuvitukseton
soinnutus ja haetun melodian tuntu.
Elämä Ilomantsin jälkeen
Vuoden 1959 maaliskuussa Ilomantsissa Olavi Virran ura kääntyi
äkilliseen syöksylaskuun. Hän oli polttanut kynttiläänsä
joka suunnasta, ja alkoholi oli tullut kuvioihin mukaan. Olavi
Virran orkesteri esiintyi Ilomantsissa alkoholia nauttineena
ja haitaristi jouduttiin viemään poliisiputkaan selviämään.
Olavi Virta poistui paikalta ja yleisölle jouduttiin maksamaan
pääsyliput takaisin. Virran esiintyminen ei ollut syynä
Ilomantsin tilaisuuden epäonnistumiseen, mutta hän
sai yksin kantaa siitä vastuun. Ilta-Sanomat julkaisi silloin
tiettävästi ensimmäisen kerran tahalliseen mustamaalaukseen
syyllistyneen artikkelin, jossa asiasta kerrottiin väritetysti
yhdistelemällä väärinkäsityksiä
ja tahallisia virhekytkentöjä, samoin Viikkosanomat
julkaisi tapausta seuranneella viikolla suuren artikkelin "laulavasta
lihapullasta"; ja näin lehdistö oli osallisena
iskelmätähden täydellisessä taloudellisessa
ja henkisessä luhistumisessa. Virran perhe hajosi, Irene
muutti lasten kanssa vanhempiensa luokse Ruotsiin ja koko omaisuus
realisoitiin.
Olavi Virta esiintyi ja levytti vielä jonkin verran 60-luvulla.
Hänen terveytensä ei enää mm. sokeritaudin
ja liiallisen alkoholinkäytön takia ollut kunnossa,
mutta hänen äänensä pysyi entisessä
vireessä viimeiseen levytykseen 6.6.66 asti.
Olavi Virran elämä päättyi 14.7.1972 Tampereen
Pispalassa hoitajan ja ystävän, Hulda Simulan, pienessä
huoneen ja keittiön asunnossa. Ennen kuolemaansa Olavi Virta
sai keväällä 1972 ensimmäiset kolme kultalevyään
tangoista Tulisuudelma, Ennen kuolemaa ja La Cumparsita sekä
ehti nauttia hänelle myönnettyä maamme ensimmäistä
viihdetaiteilijalle myönnettyä taiteilijaeläkettä
runsaan kuukauden ajan.
Karjalan maill kultakäköset
kukkuu
Viikkosanomat siellä missä tapahtuu
Viikkosanomien 26.3.1959 vähän ennen pääsiäistä
ilmestyneessä kaksoisnumerossa 13-14 oli uutiskatsauksen
"Kotona ja kaukana tapahtui" pääuutisena
yllämainittu tapahtuma. Siinä kerrotaan Olavi Virran
edellisellä viikolla sattuneesta epäonnistuneesta iskelmäkiertue-esiintymisestä
Ilomantsissa. Uutissivun täyttää kaksi suurta
kuvaa, joissa toisessa on kiertueen naissolisti (noin 2/5 osaa
sivusta) ja toisessa Olavi Virta (noin 3/5 sivusta). Sivun alareunassa
on tapauksesta kertova teksti.
Tuon uutisen lisäksi 18.3.1959 Ilta-Sanomissa ilmestyneen
samasta tilaisuudesta kertoneen jutun ansiosta sanotaan Olavi
Virran uran lähteneen kiihtyvällä vauhdilla luisumaan
alaspäin. Mitä Karjalan maill kultakäköset
kukkui?
Ensimmäinen kuva - tuntematon naissolisti 2
Kuvassa on nuoren naissolistin kokovartalokuva. Hänen silmänsä
on peitetty valkoisella suorakaiteella tunnistamisen vaikeuttamiseksi.
Naisella on päällään tyköistuva leninki.
Se näyttää olevan helposti rypistyvää
villaa. Hameen helma ulottuu ajan muodin mukaan pohkeeseen. Jalassa
on korkeakorkoiset, remmillä varustetut avokkaat. Hän
seisoo laulamassa mikrofoniin, jota puristaa tiukannäköisesti
vasemmalla kädellään. Oikea käsi on nyrkissä
vartalon sivulla. Naisen suu on aivan kiinni mikrofonissa. Laulajatar
seisoo todennäköisesti jonkun tanssipaikan puisella
esiintymislavalla. Ympäristö on ankean koruton.
Toinen kuva - Olavi Virta
Olavi Virrasta on ylävartalokuva. Hän katsoo suoraan
kameraan ja seisoo mikrofoni letkeästi taivutettuna rinnan
eteen, kaukana suusta. Hän tuntee omat äänivaransa
ja tietää, miltä etäisyydeltä voi laulaa
ja kuinka käsitellä mikrofonia. Hänellä on
tumma puku yllään, solmio kaulassaan ja valkea taskunenäliina
ajan tavan mukaan povitaskussaan. Valkea kauluspaita näyttää
muutamaa numeroa liian pieneltä. Kertoneeko viimeaikaisesta
äkillisestä lihomisesta? Olavi Virran kasvot ovat turvoksissa.
Alkavan sokeritaudin merkkikö vai pitkäaikaisen alkoholinkäytön
mukanaan tuomaa turpeutta? Tukka on vähän liian pitkä
ollakseen siisti ajan vaatimusten mukaan. Kuva on otettu ehkä
samalla lavalla kuin naissolistin kuva, mutta eri kuvakulmasta
ja tausta on toisenlainen.
Kuvateksti
Ilomantsin laulumailla kerääntyi
äskettäin 300 runolaulajien jälkeläistä
kirkonkylän työväentalolle seuraamaan Olavi Virran
iskelmäkiertueen esitystä. Helsinkiläiset olivat
kuitenkin jo sen verran sivistyksen turmelemia ja ennen kaikkea
esitystä edeltäneen juhlinnan heikentämiä,
etteivät kestäneet lavalla kuin 45 minuuttia; sen jälkeen
piti ohjelmaa jatkaa äänilevyillä. Yleisö
alkoi vaatia esiintyjiä esiin tai rahoja takaisin. Lavalle
ei kuitenkaan saatu enää kuin yhtyeen Nyström-niminen
hanuristi, joka hänkään ei enää pysynyt
pystyssä ilman poliisin apua. Rahat taas olivat jo tiessään
yhtyeen johtajan muassa. Asian tultua julkiseksi tilaisuuden
järjestäjät esittivät vastineen, jonka mukaan
työväentalolla ei ollut väkijuomien vaikutuksen
alaisena muuta kuin hanurinsoittaja. Ilomantsin piirin apulaisnimismies
Ruuth ei kuitenkaan pitänyt siitä, että kaikki
syy työnnettiin hanuristiparan niskoille, vaan antoi puolestaan
lausuntonsa, jossa hän sanoi asiaa tutkittuaan todenneensa,
että "illan pääsolisti oli siinä määrin
juovuksissa, että häntä piti vahtimestarin nostella
niskasta jaloilleen, ja että myös naispuolinen solisti
oli ympäri päissään." Viihdemuusikkojen
liitto ryhtyy toivottavasti toimenpiteisiin. Kuvassamme itse
Olavi Virta, joka Ilomantsissa sai lempinimen "laulava lihapulla"
ja hänen alaikäinen naissolistinsa.
Tekstiä värittää vahva vastakkainasettelu:
Karjala, Ilomantsi, maaseutu, runonlaulajat, viattomuus - Helsinki,
kaupunki, sivistyksen turmelus, paheellisuus, joka pitää
asettaa syytteeseen ja tuomita. Teksti toimii kuin Olavi Virran
syyttäjänä, Ilomantsin piirin apulaisnimismies
Ruuth on päätodistajana ja Viihdemuusikkojen liittoa
vaaditaan ryhtymään rankaisutoimenpiteisiin.
Viikkosanomat syyttää Olavi Virtaa sekä illan
kassan mukanaan viemisestä että juopottelusta ja väittää
apulaisnimismies Ruuthin suulla hänen olleen paikalla niin
juovuksissa, että vahtimestarin piti nostella häntä
niskasta jaloilleen. Samalla todetaan, että Olavi Virta
sai Ilomantsissa lempinimen "laulava lihapulla".
Naissolistista mainitaan vain, että hänkin oli "ympäri
päissään" ja jutun viimeinen maininta on,
että naissolisti oli alaikäinen. Olavi Virran yhtyeen
toisena solistina oli uusi iskelmälaulajatar löytö,
18-vuotias Kaarina Heikkinen. Hän oli alaikäinen, koska
täysi-ikäisyys saavutettiin siihen aikaan 21-vuoden
iässä. Hänen myöhemmistä vaiheistaan
ei ole mainintoja missään käytettävissäni
olleissa lähteissä.
Kurkistus uutisen taakse
Viikkosanomat
Viikkosanomat oli kerran viikossa ilmestyvä uutiskuvalehti,
samantapainen kuin amerikkalainen Life. Sen päätoimittajana
oli alkuvuosina ollut Aatos Erkko. Ilomantsin jutun aikaan lehteä
johti sen ajan ykkösjournalisteihin lukeutunut Simo-Pekka
Nortamo.
Viikkosanomien sisältö käsitti erilaisia maailman
ja kotimaan tapahtumia, niistä kertovia kuvia, artikkeleja
ja reportaaseja. Niiden lisäksi siinä julkaistiin kolumneja.
Mm. yhdysvaltalainen Art Buchwaltz ja suomalainen Ksantippa pakinoivat
lehden sivuilla usean vuoden ajan. Jatkosarjakuvat, kilpailut
ja suurristikot kuuluivat myös lehden antiin.
Nykyinen Helsingin Sanomien Kuukausiliite vastaisi lähinnä
samaa, mitä Viikkosanomat oli aikoinaan. Nykysilmin katsottuna
Viikkosanomien sisältö vaikuttaa lapsellisemmalta kuin
mihin olemme tänä päivänä tottuneet.
Siellä seurattiin paljon sen ajan julkkisten elämää;
filmitähtien, kuninkaallisten ja huippu-urheilijoiden edesottamuksia
kuvattiin suuremmissa ja pienemmissä uutisissa useiden kymmenien
sivujen verran. Esittelyt ja haastattelut olivat sävyltään
kunnioittavia. Siksi kyseessä oleva uutinen poikkesi tavanomaisesta
linjasta vahvalla negatiivisuudellaan ja kyynisyydellään.
Tanssikulttuurista 1950-luvulla
Iskelmän kultainen kirja (1986: 294) kertoo, että tanssipaikkojen
määrä oli 50-luvulla suurimmillaan Suomessa. "Joka
niemessä, notkossa ja saarelmassa kökötti paikallisen
yhdistyksen lava." Talvisin tanssittiin taloilla. Vierailut
"suoraan Helsingistä" vetivät paikalle väkeä
kauempaakin.
Äänilevyn historiassa puolestaan Gronow ja Saunio
(1990: 326) kertovat, että sodanjälkeisessä Suomessa
elettiin kuohuvia vuosia. Huvielämää hoidettiin
pääasiassa harrastajavoimin. Sama käytäntö
jatkui pitkälle 60-luvulle. Urheiluseurat, työväenyhdistykset
ja nuorisoseurat järjestivät iltamia ja tansseja taloillaan.
Toivo Kärki puolestaan muistelee Niiniluodon (1982: 119-120)
mukaan, kuinka hän kierteli bändinsä kanssa syrjäkylien
vetoisia seura- ja työväentaloja 200-250 päivää
vuodessa, kulki junassa, linja-autoissa, keikkakärryissä
ja asusti luteisissa matkustajakodeissa ja rähjäisissä
hotelleissa. Ja kuinka sillä loputtomalla matkalla oli mukana
monet Suomen kansalle tärkeät esiintyjät, joille
Suomen kansa ja sen musiikinrakkaus oli tärkeää.
Kärki purkaa myös katkeruuttaan kulttuuripiireiltä
saamaansa aliarvostusta kohtaan toteamalla, että "nenäänsä
nyrpistelevät kulttuurisnobit ja tuomitsevat taidearvostelijat
eivät koskaan olleet paikan päällä näkemässä
ja kokemassa meidän taiteilijoiden ja yleisön välistä
kontaktia. Jos työväentalolle mahtui 600 henkeä
siellä oli myös 600 henkeä meitä kuuntelemassa."
"Kaikkien aikojen suosikkilaulaja Olavi Virta
yhtyeineen soittaa Suur-Tansseissa"
Olavi Virran elämäkerrassa todetaan, että tanssilava
suomalaisessa muodossaan on ainutkertainen. "Kaupunki ja
maaseutu, ihmisten työllään raivaama alue ja koskematon
luonto leikkaavat toisiaan tässä kokoontumispaikassa,
joka on paitsi todellisuutta myös haaveiden kohtauspaikka."
Sama vastakkainasettelu heijastuu Viikkosanomien kuvatekstistä.
Siinä kohtaavat toisensa Ilomantsin runonlaulajien jälkeläiset
ja pääkaupungin sivityksen turmelemat esiintyjät.
Konflikti syntyy, kun viattomien ihmisten unelmat upeasta suosikkilaulajan
esiintymisestä eivät toteudukaan, vaan heille tarjotaan
humalaisten ihmisten järjestämä näytelmä
virkavallan kanssa.
Ilomantsissa esiintyminen maanantaina 16.3.59 oli Olavi Virran
elämäkerran mukaan yksi hänen tavanomaisen kolmen
viikon kiertueensa keikoista. Sanomalehti Karjalaisessa 14.3.59
julkaistun ilmoituksen mukaan seuraavana iltana oli vuorossa
Lieksan Kulma ja keskiviikkona Joensuun työväentalo.
Viikkosanomien kuvat oli elämäkerran mukaan otettu
Joensuussa ja Olavi Virran kuva oli hänen omasta mielestään
vielä retusoitukin.
Elämäkerta on Olavi Virran puolustusasianajaja Ilta-Sanomien
ja Viikkosanomien syytöksiä vastaan. Siinä todetaan,
että "pohdinnat siitä, kuinka paljon kukin osallisista
oli maistanut viinaa, ovat toissijaisia: Virta oli Ilomantsissa
työkunnossa."
Viinaa siis oli maisteltu, mutta kirjan mukaan humalassa ei
ollut muut kuin hanuristi Arvo "Apo" Nyström.
Poliisin oli paikalle kutsunut esiintyjäryhmän kuuluttaja
ja järjestäjä Pauli Lehtinen, koska Nyström
oli käynyt aggressiiviseksi ja Lehtinen halusi hänet
vietävän putkaan. "Yleisölle Lehtinen esitti
valittelut yhden muusikon työmaajuopottelusta ja lupasi,
että työväentalon ravintolassa halukkaat saavat
pääsymaksunsa takaisin. Virta keräsi nuottinsa
salkkuun ja sanoi:
- Häivytään pojat. Tästä tuli skandaali."
Laulava lihapulla
Kuka keksi haukkumanimen "laulava lihapulla"? Siitä
ei mikään lähde kerro. Elämäkerta mainitsee,
että Olavi Virta koki nimityksen erityisen nöyryyttäväksi
ja "palasi siihen usein, tosissaan ja suuttuneena, joskus
tragikoomisissa merkeissä, kuten silloin kun hän tiuskaisi:
- Mieletöntä. Eihän lihapulla voi laulaa."
Pohja nimitykselle löytyy Olavi Virran omasta elämästä.
Hän nimittäin teki ruokaa mielellään ja oli
hyvä kokki. Esimerkiksi Anna-Liisa Manninen mainitsee Virran
elämäkerrassa, että Olavi Virta teki niin hyvät
lihapullat, ettei hän ollut koskaan sellaisia maistanut:
"hän sai ne persoonallisen makuisiksi."
Vuonna 1990 ilmestyneen kirjan Keittiötango - Olavi Virran
kootut herkut esipuheessa (1990: 5) Pauli Virta, Olavin poika,
toteaa: "Laulaja, elokuvasankari, muusikko, musiikkituottaja,
musiikinkustantaja, äänilevyliikkeiden omistaja, tanssilavojen
kuningas, miljoonien kilometrien jälkeen vielä aviomies
ja perheen isä - ai että vielä ruokaakin... Tosiasia
kuitenkin on, että isäni suurin harrastus kaikkien
näiden töiden ohella oli ajan viettäminen keittiössä
ja kokkaaminen." Ja hän lisää: "Ihmettelin,
kuinka aikuiset ihmiset voivat syödä jotain muuta kuin
lihapullia illanvietoissaan, koska isänikin aina sanoi,
että mikään ei voi voittaa lihapullia - niitä
herkullisia pallukoita."
Julkisuuden pimeä puoli
Olavi Virran omin sanoin: "Yleisö on herkkää
reagoimaan ja sen suosio ailahtelevaa." Kuinka suuri vaikutus
Viikkosanomien uutisella oli Olavi Virran suosion laskuun, on
vaikea kysymys. Hän oli ollut erittäin tuottelias koko
50-luvun ajan. Monen mielestä liian tuottelias. Hän
oli myös viettänyt jo useamman vuoden ajan hyvin kuluttavaa
elämää ja hoitanut liikeasioitaan suurpiirteisesti.
Iskelmän kultainen kirja (1986: 288) toteaa, että
Virran silloin saama julkisuus "oli erilaatuista kuin iskelmälaulajien
aikaisemmin nauttima suosio; se oli yksinkertaisesti kiihkeämpää,
ensin myönteisessä ja varsinkin myöhemmin kielteisissä
muodoissaan, kun Virrasta tuli alansa ensimmäinen todella
rajun hyökkäyksen uhri." Saman kirjan mukaan "Virta
oli yksi monista, joita yritettiin syrjäyttää."
(1986: 289.)
Viihdemusiikin alalla puhalsi niihin aikoihin paljon uusia
tuulia. Yleisöllä alkoi olla laajempi skaala, mistä
valita suosikkimusiikkiaan. Listoille ilmestyi 50-luvun aikana
ensimmäiset rocklevytykset, ulkomaisen musiikin osuus kasvoi,
kotimaiset naissolistit marssivat esiin, humppa löysi tiensä
kansan sydämiin. Levyjä myytiin 50-luvun lopun työttömyyden
vuosina vähemmän kuin aikaisemmin.
Olavi Virran epäonnistunut Ilomantsin esiintyminen sattui
kaikin puolin pahaan aikaan taitelijan elämässä.
Jos tuota taitetta ei olisi käynyt silloin, olisi se ollut
tulossa elämäkerran mukaan joka tapauksessa muutaman
seuraavan vuoden sisällä.
Alaviitteet
1. Tämän artikkelin tiedot perustuvat paljolti teokseen
Koski, Markku - von Bagh, Peter - Aarnio, Pekka (1978): Olavi
Virta - legenda jo eläessään. Helsinki: WSOY.
2. Viikkosanomien kustantaja ei valitettavasti antanut lupaa
ko. lehtikuvien uudelleenjulkaisemiseen (toim. huom.).
Lähteet
Sanoma- ja aikakauslehdet
Iltasanomat 18.3.1959
Karjalainen 14.3.1959
Viikkosanomat no 13-14/1959
Kirjallisuus
Aikakauslehdistön historia. Suomen lehdistön historia
10. (1992). Päätoim. Päiviö Tommila. Kuopio:
Kustannuskiila Oy.
von Bagh, Peter & Hakasalo, Ilpo (1986): Iskelmän kultainen
kirja. Helsinki: Otava.
Gronow, Pekka - Saunio, Ilpo (1990): Äänilevyn historia.
Helsinki: WSOY.
Grön, Eino (1998): Enemmän kuin tango. Hämeenlinna:
Tähtikustannus.
Jalkanen, Pekka (1992): Pohjolan yössä. Helsinki: Kirjastoplavelu
Oy.
Kallioniemi, Kari - Salmi, Hannu (1995): Porvariskodista maailmankylään.
Populaari-kulttuurin historiaa. Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskus.
Keittiötango. Olavi Virran kootut herkut. (1990) Toim. Eila
Pethman, Maija Sohlman ja Pauli Virta. Helsinki.
Koski, Markku - von Bagh, Peter - Aarnio, Pekka (1978): Olavi
Virta - legenda jo eläessään. Helsinki: WSOY.
Knuuttila, Seppo: Massakulttuurin maihinnousu. Suomen historia,
osa 8. (1988) s. 280-314. Espoo: Weilin + Göös.
Kukkonen, Einari (1980): Isoisän gramofoni.. Suomalaisen
levyiskelmän vaiheita 1929-39. Jyväskylä: Kustannuskolmio.
Kukkonen, Enari (1985): Elämää juoksuhaudoissa.
Suomalaisen levyiskelmän vaiheita 1940-44. Jyväskylä:
Kustannuskolmio.
Muikku, Jari (1988): Laulujen lunnaat. Raportti suomalaisesta
äänitetuotantopolitiikasta. Taiteen keskustoimikunnan
julkaisuja no 7. Helsinki:
Niiniluoto, Maarit (1982): Toivo Kärki. Siks oon mä
suruinen. Helsinki: Tammi.
Olavi Virta. unohtumattomat. Kootut levyt 1-30. (1994) Levyjen
esittelyvihkot.
Pajunen, Helmeri (1997): Olavi Virta - Maailman paras laulaja.
Turku: painamaton lähde.
Pennanen, Jukka - Mutkala, Kyösti (1994): Reino Helismaa.
Jätkäpoika ja runoilija. Helsinki: WSOY.
Pipinen, Marja (1998): Rikhardinkatu 2. Elämää
kaupungissa. Muistikuvia asumisesta Helsingin keskustassa. Toim.
Anna-Maria Åström, Pia Olsson & Jorma Kivistö.
s. 119-131. Helsinki: Helsingin kaupunginmuseo. |
