Psykologian laitos - Tampereen yliopisto

Etusivu: Opiskelu: Opetus: Opetusmateriaalia: Aloitussivu

ESITTELY
OPISKELU
TUTKIMUS
HENKILÖKUNTA

Postiosoite:
Psykologian laitos
33014 Tampereen yliopisto
Katuosoite:
Yliopistonkatu 38
(Attila, 5. krs), Tampere

Puhelin: (03) 3551 6111
Faksi: (03) 3551 7345
psykologia@uta.fi

Ovien aukiolo

2. PSYYKKISTEN SAIRAUKSIEN HISTORIA JA KULTTUURIN MERKITYS

Ote kirjasta Sopimusvuoren terapeuttiset yhteisöt

Tämän kokonaisuuden tavoitteena on luonnehtia tiivistetysti yhteisöllisen hoidon historiaa ja lähestymistapoja. Yhteisöhoidon tarkasteluun voidaan saada syvyyttä kolmellakin tavalla. Ensiksi on syytä luoda historiallista perspektiiviä; etsia niitä syitä, jotka ovat olleet vaikuttamassa yhteisöllisen hoidon kehitykseen. Toiseksi on analysoitava tarkemmin niitä psykologisia ja sosiaalisia tekijoitä, jotka vaikuttavat hoitoyhteisössa. Vihdoin kolmanneksi on koetettava jasentää yhteisöllistä hoitoa osana koko hoitojarjestelmää. Tämä kolmas tavoite edellyttää tarkastelua, jossa nimenomaan hoitoyhteisöt ovat yksikköinä. Siinä kuvataan hoitoyhteisöjen niveltymista muuhun hoitojarjestelmaan ja yhteiskuntaan sekä yhteisön organisaatiota ja tuloksia.

Aloitan psyykkisten häiriöitten hoidon historialla ja sen jälkeen etsin sellaisia teemoja tai kehityslinjoja, jotka näyttävät vaikuttaneen yhteisöllisen hoidon syntyyn.

Hoitoyhteisöjen synty

Yksilöllinen ja yhteisöllinen hoito

Hoidon yksilöllisyyttä tai yhteisöllisyyttä ei pida asettaa toistensa vastakohdiksi eikä niista tarvitse valita toista toisen kustannuksella. Parhaimmillaan hoidon yksilöllisyys tarkoittaa sitä, että hoidettavan ongelmia tarkastellaan hänen omista ehdoistaan ja tarpeistaan käsin. Hoidettavalle uhrataan riittävästi aikaa, eikä kukaan muu ole sitä jakamassa. Kaikki ne erityispiirteet, jotka jollakin tavalla erottavat hoidettavan muista saman kaltaisista "tapauksista" otetaan huomioon hoidossa. Itse asiassa hoidettava ei ole "tapaus", vaan nimenomaan kokonaisvaltaisesti hoitoa tarvitseva yksilö.

Myönteisimmillaan hoidon yhteisöllisyys tarkoittaa sitä, että hoidettavaa ei reväistä irti siitä elinympäristösta, jossa hän elää. Hanta ei siirretä sellaiseen ympäristöön, jota hänen on vaikea ymmärtää ja joka on hänelle vieras. Hänen täytyy voida kokea, että hänen taustansa, ympäristönsa, kokemuksensa ja tietonsa ovat arvokkaita ja että niitä voidaan kayttää hoidon tukena. Parhaimmillaan hoito saadaan siinä yhteisössa, johon henkilö kuluu, ja jossa muut yhteisön jäsenet voivat olla hoitoa tukemassa. Jos hoitoa ei voida tällä tavoin järjestää hoidettavan lähipiirissä, niin hoitoon liittyviä kielteisiä sivuvaikutuksia voidaan lievittaa kehittämällä hoito yhteisölliseksi, jolloin hoitajat ja muut hoidettavat koettavat korvata lähipiirin menetystä. Monasti hoidettava ei koskaan ole kokenut aitoa yhteisöllisyytta ja kokee sitä ensimmäisen kerran hoitoa saadessaan. On todennäköistä, että ongelmat ovat saaneet alkunsa tai ovat vaikeutuneet juuri siksi, että yhteisöllisyyttä ei ole saatu kokea.

Yhteisollisyys voi siis tarkoittaa kahta asiaa. Hoito voi tapahtua kiinteästi siinä ympäristössa, jossa yksilö elää ja toimii tai sitten itse hoitotapahtuma pyritään luomaan yhteisölliseksi. Edellista hoitomuotoa voimme nimittää yhteiskuntaan integroivaksi ja jalkimmäistä eristäväksi. Sana eristävä on varsin voimakas, mutta valitettavasti todella on niin, että sinänsä hyvin toimivien hoitoyhteisöjen suhteet ulkomaailmaan ovat usein hyvin puutteelliset. Kun kuitenkin ne yhteisöt, joissa ihmiset elävät, voivat vain harvoin toimia samalla hoitavina yhteisöinä, on koetettava saada jokin kompromissi silloin, kun se suinkin on mahdollista.

Hoito oli aina teollistumiskauteen asti yhteisöllista sanan kummassakin merkityksessa, jos vain aineelliset edellytykset antoivat myöten. Aineellisesti ja henkisesti vaikeina aikoina eri tavoin poikkeaviin suhtauduttiin torjuvasti. Vähin erin eristävän laitoshoidon osuus kasvoi ja on kasvanut aina näihin päiviin asti. Käänne on kuitenkin tapahtunut ja suunta on sekä yksilölliseen avohoitoon että laitoksissa tapahtuvaan yhteisöhoitoon. Tavoite on vielä tästäkin eteenpäin cli myös avohoidossa takaisin yhteisölliseen hoitoon sanan varsinaisessa merkityksessä.

Sana "yksilökeskeinen" kaipaa tarkennusta. Onhan hoidon yksilöllisyys sinänsä myönteinen asia. Yksilöllisyys ei kuitenkaan saa tarkoittaa sitä, että hoito irroittaa yksilön niista vuorovaikutussuhteista, joita hänella jo on tai joihin hänellä juuri ongelmiensa vuoksi tulisi olla mahdollisuus. Traditionaalisen laitoshoidon paradoksina on ollut se, että vaikka hoidettavat ovat jatkuvasti fyysisesti lähekkäin, ei rakentavia ihmissuhteita tahdo syntyä. Myös avohoidon ongelmana voidaan pitää liiallista yksilöllistämistä. Aineellisesti on tähdennetty mm. perhehoidon tärkeyttä, koska ongelmia ei yleenä voida rajata vain yhden perheenjasenen ongelmaksi. Eri asia tietysti on, että juuri kontaktien puute on yksi keskeinen asia nyky-yhteiskunnassa. Tällöin on yksilöllinen hoitosuhde usein ainoa mahdollinen tapa lähestyä ongelmia. Terapiaan ei voida ottaa mukaan läheisiä ihmisiä, koska läheiset suhteet puuttuvat.

Psyykkisten häiriöitten etiologia ja terapia: katsaus historiaan

Arkeologisen ja antropologisen aineiston perusteella tiedämme, että primitiiviset heimot selittävät poikkeavaa käyttäytymista pahojen henkien avulla. Omituisesti käyttäytyva on pahan hengen vallassa; joko hän on rikkonut jonkin tabun tai sitten joku on hänet loitsunnut. Poikkeavuus tai erilaisuus on joskus edullista poikkeavasti käyttäytyvalle: hänestä voi tulla shamaani tai poppamies. Poppamiesten poikkeavuus oli kuitenkin kontrolloitua, tietoista - psykoottinen tuskin kelpasi tähän tehtävään (Torrey 1980, 47-48). Poppamiehilla uskottiin olevan taito karkoittaa pahoja henkiä manauksilla, loitsuilla, lääkeaineilla ja taioilla. Pahojen henkien karkoitus oli koko kylän yhteinen rituaali, jonka keskushahmona poppamies oli. Tapahtuma oli siis mitä suurimmassa määrin yhteisöllinen. Tämä ajattelutapa on ollut yleinen, joskin muunlaisiakin poikkeavuuksien tulkintaan ja kohteluun liittyviä käsityksiä alkoi esiintyä jo Kreikan kulttuurin kukoistusaikana. Nämä olivat joko luonnontieteellisia tai psykologisia selityksiä. Laaketieteen isänä pidetty Hippokrates otaksui häiriöitten aiheutuvan luonnollisista syistä, erityisesti aivojen patologiasta. Hänen teoriansa olivat kuitenkin melko karkeita, sillä tiedot anatomiasta ja fysiologiasta olivat tuolloin epätarkkoja. Hippokrates oli sikälikin uranuurtaja, että hän luokitteli psyykkisia häiriöitä (mania, melankolia, phrenitis). Tuon ajan psykologisten tekijöiden joukosta löytyvät mm. taloudelliset vastoinkäymiset ja pettymys rakkaudessa. Psykologiset selitykset löydämme myös Raamatun sananlaskuista. Lääkäreitten panos psyykkisten häiriöitten hoidossa oli ilmeisesti Kristuksen syntymän aikoihin ja vahän sen jälkeenkin melkoinen, mutta vähitellen pappien merkitys alkoi korostua ainakin nykyisen Euroopan alueella. Sen sijaan arabialaisessa kulttuurissa tieteellinen ajattelutapa säilyi ja mielisairaiden kohtelu oli humaania (Coleman 1964, ~8).

Keskiaikaan mennessä psyykkiset häiriöt nähtiin uskonnollisina kysymyksinä, oikeastaan hallinnollisina kysymyksina, sillä kristinuskon alkuperäinen sanoma oli miltei kokonaan unohdettu. Poikkeavasti käyttäytyvät olivat riivaajien ja pahojen henkien vallassa. Kenties seuraukset eivät olisi olleet niin tuhoisia, elleivät "hoitokeinot" olisi olleet aivan toisenlaisia kuin esimerkiksi Jeesuksen käyttämät. Kaikki keinot olivat mahdollisia, sillä paha henki oli ajettava riivatusta millä hyvansä keinolla. Kovakouraiset keinot olivat erikoisen tehokkaita, koska niista pahojen henkien ei uskottu pitäavän. Karkeimmin ajan henki ilmeni noitavaivojen aikana, jolloin hairiintyneita etsittiin, vainot tiin, kidutettiin ja poltettiin rovioilla. Noitien uskottiin tuot tavan kaikenlaista tuhoa kuten sairauksia, tulvia ja onnettomuuksia. Ei liene ihme, jos tuossa ilmapiirissa poikkeavuutta esiintyikin. Seuraukset voitiin nähdä lahes kaikilla elamisen alueilla, mutta erityisesti tieteen, taiteen ja politiikan alueella. Mikä tahansa uusi ilmiö voitiin tulkita noituudeksi. Kenties tästä aiheutui se kehityksen hitaus, joka tavallisesti keskiaikaan liitetaan. Teologiseen tulkintaan houkuttelivat ne selittamattömällä voimalla raivoavat kulkutaudit, jotka antoivat aikakaudelle synkän leimansa. Sekä akillinen kuolema että yllättävä pelastumi nen epidemialta olivat osa jokapäiväistä elämää. Keskiajalla esiintyi kuitenkin lääkäreitä, filosofeja ja kirjailijoita, jotka puol sivat häiriintyneiden inhimillista kohtelua. 1500-luvun alkupuolella Juan Luis Vives kirjoitti näin kaunopuheisesti:

Koska maailmassa ei ole loistavampaa luomusta kuin ihminen ja ihmisessä hänen mielensä, niin erityistä huolta tulisi pitää mielen hyvinvoinnista; sitä on syytä pitää suurimpana palveluksena, jos me joko palautamme mielet terveiksi tai jos pidämme ne terveinä ja järkevinä. Niinpä jos mieleltään häiriintynyt tuodaan sairaalaan, täytyy ensin määritellä, onko hänen sairautensa synnynnäinen vai onko se aiheutunut jostakin onnettomuudesta, ja onko parantumisesta toivoa vai ei. Niin suurta ihmismielen terveyteen kohdistuvaa onnettomuutta kohtaan tulisi tuntea sääliä ja kaikkein tärkeintä onkin, että hoito on sellaista, että mielenvikaisuutta ei ravita ja edistetä pilkkaamalla, kiihottamalla tai ärsyttamällä.

Kesti kuitenkin aikansa, ennen kuin nämä ajatukset saavuttivat vastakaikua. Saamme tulla 1800-luvun vaihteeseen, ennen kuin muutosta alkaa tapahtua. Tuolloin noitavainot olivat takanapäin, mutta hairiintyneiden kohtalo oli silti synkkä. Hulluja varten oli perustettu erityisiä hulluinhuoneita, asyyleita, joiden alku- peräisenä tavoitteena oli pelastaa häiriintynyt noitavainoilta, mutta jotka aikojen kuluessa rappeutuivat usein vankilaakin pahemmiksi laitoksiksi. Usein hulluja näytettiin maksusta uteliaille ihmisille. Painetta muutokseen oli kuitenkin olemassa; muutos ajoittuu Ranskan vallankumouksen jälkeisiin vuosikymmeniin. Suun- nilleen samoihin aikoihin Philippe Pinel Ranskassa ja William Tuke Englannissa panivat alulle hulluinhoidon vallankumouksen; kahleet poistettiin, sellit avattiin ja häiriintyneisiin alettiin suhtautua inhimillisesti. Seuraukset olivat myönteisiä. Hullut käyttäytyivät rauhallisesti. Myös muualla alettiin soveltaa tätä menetelmää, jota sittemmin on alettu nimittaa "moraalisen hoidon" vaiheeksi. Potilaiden hoito oli yhä laajemmin siirtymässä lääkärien käsiin ja käsittelyssä korostettiin läheisten ihmissuhteitten merkitystä, lääkärin tuli ymmärtää potilastaan, valaa toivoa ja luot- tamusta. Ympäristön tuli olla rauhallinen, mutta kuitenkin toimintaan kannustava. Omaisten kanssa pyrittiin yhteistyöhön. Koko moraalisen hoidon perusideana oli se, että potilas oli opetettava elämään oikein, hänen oli ymmärrettäva, että käyttäytymistä tuli muuttaa, jotta yhteiskunnassa voitaisiin tulla toimeen. Hoidossa oli monia sellaisia piirteitä, joita alussa liitimme yhteisöllisyyteen.

Lupaava kehitys ei kuitenkaan jatkunut. Voidaan sanoa, että tuon kehityksen katkaisi luonnontieteen nopea kehitys niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin. "Moraalisen koulukunnan" menetelmiä alettiin pitää epätieteellisinä. Olihan alinomaa tehty yhä uusia ja uusia keksintöjä. Erityisesti mikrobiologiassa, patolo- giassa ja kirurgiassa päästiin eteenpäin. Löydettiin tartuntatauteja aiheuttavat bakteerit. Mm. syfiliksen aiheuttamat psyykkiset ja fyysiset häiriöt pääteltiin orgaanisperäisiksi. Kun nyt todettiin, että tietyt psyykkiset häiriöt aiheutuvat biologisista syistä, oli syytä olettaa, että tällainen syy-yhteys olisi pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Patologisten tutkimusten vaatimat kirurgiset toimenpiteet antoivat mahdollisuuden perehtyä hermoston ja aivojen rakenteeseen, jolloin todettiin useiden häiriöiden aiheutuvan orgaanisista syistä, kuten aivovaurioista ja kasvaimista. Saksalainen lääkäri Emil Kraepelin laati perusteellisen mielisairauksien ja mielenhäiriöitten luokituksen. Tuo luokitus oli lääketieteen silloista mallia noudatteleva. Kraepelin luokitteli mielisairauksia lähinnä niiden ilmenemismuodon mukaan, mutta luokitteluun liittyi myös teoria häiriöitten syistä, jotka Kreapelinille olivat juuri biologisia (geneettisiä, rakenteellisia, aineenvaihdunnallisia).

Kun edellisen kappaleen alussa totesimme, ettei moraaliseen terapiaan perustuva lupaava kehitys jatkunut, niin tarkoitimme etupäässä biologisen lääketieteen kehitystä, joka tietenkin toi omia voittojaan, mutta työnsi erityisesti yhteisöllisyyden taka-alalle. Psykologinen suunta oli jatkuvasti olemassa ja sai suurimmat voittonsa 1800-luvun lopun kirjallisuudessa. Dostojevski, Ibsen, Stendahl, Shaw kuvasivat ihmistä syvällisesti ja moniulotteisesti. Myös ihmisen tunteilla, haluilla ja ristiriidoilla on merkityksensa analysoitaessa inhimillista käyttäytymistä, olipa se sitten normaalia tai poikkeavaa. Useat filosofit, kuten Herbart, Nietzsche, James, kirjoittivat teräviä analyysejä ihmisen käyttäytymisestä. Mesmerin seuraajat kokeilivat menestyksella hypnoosia, joskin ilmiö tulkittiin luonnontieteelliseksi (magneettiseksi) Mesmerin käsityksen mukaisesti. Merkillista kyllä nämä filosofian ja kirjallisuuden kehityslinjat kulminoituvat Sigmund Freudin tuotannossa huolimatta siitä, että hän oli lääkäri, ja että hän aloitti uransa neurologina. Psykologinen ja luonnontieteellinen linja yhtyvät Freudissa.

Psykologinen suuntaus ilmeni tämän vuosisadan alussa muodossa, joka oli lähes täysin vastakkainen psykoanalyysille, nimittäin behavioristisessa lähestymistavassa, jonka perustajana pidetään J.B. Watsonia, joskin jo venäläinen fysiologi Pavlov oli mm. kokeellisesti tuotettua neuroosia tutkiessaan luonut perustaa tälle suuntaukselle. Behavioristinen suuntaus voidaan tiivistää käsitykseen, jonka mukaan poikkeava tai hairiintynyt käyttäytyminen on opittua ja syntyy reaktiona ympäristön tuottamiin ärsykkeisiin.

Psykologisen suuntauksen lisäksi on syytä puhua sosiologisesta ja holistisesta lähestymistavasta, joiden vaikutus ei ehkä aluksi ollut suuri, mutta vahitellen on noussut merkittavaksi. Edellista edustivat mm. George Mead, Alfred Adler, Karen Horney ja Harry Stack Sullivan ja jälkimmäistä erityisesti Adolf Meyer. Sosiologiseen tai sosiaaliantropoligiseen suuntaukseen palaamme tuonnempana, mutta Meyer ansaitsee vielä lyhyen kuvauksen. Holistinen lahestymis tapa sisaltaa sen nykyisin hyvaksytyn ajatuksen että

Tosin on pakko todeta, että ajatus on hyväksytty lähinnä periaatteena, sen sijaan käytännössä näin ei useinkaan toimita.

Mielisairaanhoidon kehitystä 1900-luvulla voidaan tiivistetysti kuvata seuraavasti: Koko vuosisadalle on ollut ominaista tieteen ja tekniikan valtava kehitys, joka taas on ollut teollistumisen edellytys. Myös lääke tiede nojautui luonnontieteisiin, jolloin oli luonnollista, että psyykkisten häiriöiden hoito haluttiin perustaa lääketieteeseen. Biologinen hoitomalli edellytti yksilöllistä hoitoa. Yhteisökeäkeisia hoitomuotoja pidettiin epatieteellisinä. Hoidettavien kokoaminen suuriin laitoksiin johtui pikemminkin taloudellisuuden kuin tehokkuuden korostamisesta. Uskottiin, että yksilöllinen hoito olisi tehokkainta mahdollisimman ajanmukaisissa ja teknillisissa laitoksissa, joissa voitiin soveltaa lääketieteen saavutuksia ikään kuin liukuhihnalta. Tehokkuusvaatimus taas liittyi teollistumiskehitykseen, koska oli havaittu, että tehtaissa olivat suuret yksiköt ja liukuhihnat eduksi. Kuten Weber on teolsessaan "Kapitalismin kehitys ja protestanttinen etiikka" osuvasti kuvannut, on kapitalismin kehitys leimallisesti individualistinen, yksilön suorituksia ja merkitystä korostava. Siten myös sairaus, olipa se ruumiillista tai henkistä, tuli kasitella yksilöllisenä asiana, joka voi laajentua vain hoidettavan ja hänen hoitajansa väliseksi vuorovaikutukseksi. Tässä vuorovaikutuksessa hoitaja voi olla persoonaton teknikko, koska hoitotoimenpiteetkin olivat laatujaan teknisiä: sähköshokkeja, lääkkeitä tai yleensä "toimenpiteita". Yhteisöjen ulkopuolella tapahtuva hoito oli sikäli pakon sanelemaa, että teollistumisprosessi hajotti perheet ja pienyhteisöt, jotka olivat leimallisia jopa suurehkoille kaupungeillekin.

Emme saa unohtaa, että hoidon tehokkuuden korostamiseen sisältyy edelleenkin poikkeaviin kohdistuvia pelkoja ja ennakkoluuloja. Eristämistä suuriin laitoksiin voitiin puolustella sillä, että se oli parasta ja tehokkainta hoitoa, mitä nykyaikainen lääketiede saattoi tarjota. Samalla "terveet" saattoivat vapautua peloistaan ja syyllisyydestään.

Silti painetta yhteisöllisyyteen oli jatkuvasti olemassa. Näitä tekijöitä tarkastellaan seuraavassa jaksossa.

Yhteisöllistä hoitoa edistäneet tekijät

Yhteisöllisen hoidon kehityksessä voidaan erottaa useita tekijöita ja vaiheita. Näiden tekijöitten vaikutus yhteisöllisiin hoitomuotoihin ei aina suinkaan ole ollut suoraviivaista tai yksiselitteista, mutta on syytä uskoa, että nämä tekijät ovat edis- täneet hoidon painopisteen siirtymistä yhteisöhoidon suuntaan.

Kristinusko ja luostarilaitos. Jo alkuseurakunta tarjosi hyvän esimerkin siitä, miten sairaita ja kärsiviä tuli hoitaa; hoito oli osa seurakunnan, so. uskovien yhteisön toimintaa. Myöhemmin kehittyi erityinen luostarilaitos, jonka tehtäväksi vähäosaisten auttaminen muodostui. Luostarilaitoksellakin on varhaisemmat edeltajänsä, sillä mm. juutalaisuudessa yhteisöllisyydellä on tärkeä merkitys. Säilyneitten kuvausten mukaan psyykkisesti häiriintyneitten hoito oli aluksi voittopuolisesti myönteistä, mutta vähitellen siihen alkoi tulla pelottavia sävyjä. Häiriintyneet tai poikkeavat olivat noitia ja heitä alettiin vainota (Coleman 1964). Nuo myönteiset periaatteet säilyivät vain muutamissa paikoissa, joista ehkä merkittavin oli Gheel Belgiassa (Roosens 1979).

Toki kristillisilla yhteisöilla, yhdyskunnilla tai seurakunnilla on vielä nykyaankin tärkeä merkitys jäsentensä sielunhoidossa. Suomessa parhaina esimerkkeinä voidaan mainita monet ns. vapaiden seurakuntien yhteisöt. Näissä seurakuntien jäsenet voivat saada sellaista henkistä ja hengellistä yhteyttä, joka auttaa selviytymään niin pienistä kuin suuristakin ongelmista.

Kulttuuriantropologia. Teollistuva länsimainen yhteiskunta suhtautui torjuvasti muihin kulttuureihin. Kuitenkin vähitellen antropologit saivat kuvauksiaan julkisuuteen ja noihin kuvauksiin alettiin kiinnittää huomiota. Monissa ns. primitiivisissä kulttuureissa oli piirteitä, joita alettiin pitää arvokkaina. Yksi sellainen oli suhtautuminen poikkeavuuksiin sekä näiden poikkeavuuksien hoito. Poikkeavia ei eristetty yhteisöstä, vaan heidän sallittiin elää muitten joukossa. Hoitotoimenpiteet olivat nekin yhteisöllisiä rituaaleja, joilla pahoja henkia ajettiin pois henkien valtaamista.

Antropologiset havainnot osoittivat, ettei kehitys tapahdu kaikkialla samojen kaavojen mukaisesti. Antropologinen tutkimus syvensi samalla myös sosiologista otetta: alettiin ottaa huomioon sosiaalisia ja yhteiskunnallisia tekijöitä (ks. Plog ja Edgerton 1969). Kehitys näkyi myös lääketieteessä sosiaalipsykiatrisena lähestymistapana. Tämä lähestymistapa korostaa sekä etiologiassa että terapiassa yhteiskunnallisia ja sosiaalisia tekijöitä. Kaksi sosiaalipsykiatrian "isähahmoa" on syytä mainita. J.L. Morenoa voidaan pitää ryhmäpsykoterapian perustajana ja H.S. Sullivania sosiaalista vuorovaikutusta korostavan otteen alullepanijana. Ryhmaterapian isänä pidetaan kuitenkin Joseph Prattia, joka käytti ryhmiä tuberkuloottisten kuntouttamiseen vuosisadan alussa (Rosenbaum 1965).

Utopiat ja utopiakokeilut. Utopioiden historia voitaneen aloittaa Thomas Moren Utopiasta, vaikka jo Platonilla oli oma ihanneyhteiskuntansa. Näissä utopioissa tai niiden sovelluksissa tosin harvoin kiinnitettiin huomiota poikkeavien tai häiriintyneiden hoitoon, mutta oli itsestaan selvää, että hoito tapahtui yhteisön sisällä. Näitten utopioiden pääansio olikin siinä, että ne kuvasivat niitä muotoja, joilla yhteisöja tuli hallita ja kehittää. Monet näistä periaatteista ovat yhä soveltamiskelpoisia yhteisöllisissä hoitomuodoissa. Kun yksilöllisyyden korostaminen ja tehokkuusvaatimus saattavat myötävaikuttaa häiriöitten syntyyn tai niiden kehitykseen, niin yhteisöt voivat jo ennalta ehkäistä psyykkisia, erityisesti kroonisoituvia häiriöita.

Utopiakokeiluja on esiintynyt aaltomaisesti historian kriittisina ajankohtina. Ensimmäinen yhteisöjen aalto liittyy uskonpuhdistuksen jälkeiseen aikaan sekä myöhemmin protestanttisuuden sisäisiin ongelmiin. Siirtolaisuus Yhdysvaltoihin johtui aluksi suurelta osin uskonnollisista vainoista, jolloin oli luonnollista, että vanhoista elämänmuodoista haluttiin luopua ja että uudessa ympäristössä luotiin uusia yhteiselämän muotoja.

Toinen aalto liittyy tämän vuosisadan vaihteeseen, Uskonnollinen perusta vaihtui poliittiseen: syntyi yhteiskunnallisiin aatteisiin nojautuvia yhteisöja. Tallainen - joskaan ei erityisen puhdaspiirteinen - oli mm. Matti Kurikan perustama Sointula Kanadassa. Useimmat näistä yhteisöistä tuhoutuivat, niin myös Sointula hajosi sisäisiin erimielisyyksiin.

Tunnetuimpia yhteisöllisia kokeiluja lienevat rappiittien Harmony, Oneida, hutteriittien ja amishien yhteisöt Yhdysvalloissa jaKanadassa sekä Israelin Kibbutsit (Kephart, 1977; Baaer ja Kratz, 1979; Bettelheim, 1972 ). Nämä yhteisöt ovat kibbutseja lukuunottamatta syntyneet uskonnolliselta pohjalta. Näistä sekä Harmony että Oneida olivat johtajakeskeisia, karismaattisia, ja kestivät vain niin kauan kuin perustajat elivät. Näiden yhteisöjen perherakenne oli lisäksi hyvin poikkeava: edellinen harjoitti yhteistä selibaattia ja jälkimmainen sovelsi ryhmäavioliittoa. Selibaatti on itse asiassa yhteisöllinen itsemurha ja ryhmäavioliitto on omiaan herattamaan voimakasta ulkopuolista arvostelua. Oneida oli kuiten kin aikaansa edellä siinä, että yhteisössa korostettiin tasa-arvoisuutta naisten ja miesten välillä, joka tuli olemaan myös kibbutsien peruspiirteitä. Kibbutzeilla on sikäli erityisasema utopiakokeilujen joukossa, että niista voidaan ilman varauksia sanoa, että kokeilu on onnistunut siitäkin huolimatta, että ensimmäinen kibbutzi (Degania Aleph) perustettiin vasta vuonna 1910 (Blasi 1975). Yhteisöjen alku oli juutalaisnuorison kapinassa perhettä, erityisesti isää, ja materialismia vastaan. Siten ei ole ihme, jos amerikkalaisen utopiayhteisön edustaja tekee tutustumismatkallaan seuraavia havaintoja (Kinkade 1975, 3):

Kibbutzi, kuten mekin, lähti liikkeelle joukosta saman ikäisiä radikaaleja nuoria, jotka kapinoivat keskiluokkaisia ja konservatiivisia perheitään vastaan. Jotkut heidän ajatuksistaan olivat erityisesti perhettä vastustavia. Kuitenkin tänään ydinperhe on kibbutsielämän perusta.

Kinkade pohtii syytä, josta tallainen kehitys voisi johtua. Syynä hän näkee ne turvallisuuspaineet, joita juutalaisilla oli Israelia rakentaessaan. Kapina perhettä vastaan oli sittenkin toisarvoinen tärkeämpien asioiden rinnalla. Kinkaden arvion mukaan perheen asema on tällä hetkellä kibbutzeissa turvattu, eikä siihen kohdistu merkittäviä paineita. Perhe toimii erityisen hyvin sen vuoksi, koska valtakysymykset voidaan jättää sivuun. Kaksi tärkeintä vallankäytön valinettä, raha ja lapset, ovat yhteisön käsissa. Ja mikä parasta, vanhemmat eivät siirrä näitten alueitten ongelmia lapsiinsa, vaan vuorovaikutus voi perustua keskinäiseen kiintymykseen. Vaikka Kinkaden arvio onkin kokonaisuutena Kibbutzeista myönteinen, hän kuitenkin tuntee, että aitoa yhteisöllisyyttä on kadotettu perheen kiinteytymisen mukana. Lisäksi perheen aseman lujittumisen mukana tehtävien jako sukupuolen perusteella on palaamassa.

Kolmas merkittävä aalto ajoittuu 1960-luvulle. Tämä vaihe ei ollut selkeästi uskonnollinen eikä poliittinen, vaan kenties yhdistelmä kumpaakin. Yhteisöllisyys oli reaktiota aineellistumiseen ja taloudellisten arvojen korostukseen. Reaktio ilmeni voimakkaimmin siellä, missä kulutusyhteiskunta oli pisimmällä, eli Yhdysvalloissa. Niinpä 1960- ja 1970-luvuilla perustettiin lukuisia yhteisöjä, joilla oli itse asiassa hyvin vahän yhteistä. Yhteistä oli kuitenkin se, että haluttiin irrottautua kuluttamisesta ja aineellisesta kilpailusta. Esikuvina olivat yhtä hyvin idän uskonnot kuin sosialistiset opit. Yhtenä merkittävänä esikuvana nähtiin myös B.F. Skinnerin Walden Two (1948), jossa kuvattiin oppimisen psykologiaan perustuva utopiayhteisö. Walden Two sekä siihen sisältyvä oppimisen teoria on ollut sysäyksenä omalle yhteisötyypilleen (token economy eli kontrolloiva yhteisö).

On vaikeata sanoa missä määrin tällaiset kokeilut ovat vaikuttaneet hoitoyhteisöjen kehittymiseen. Suora vaikutus lienee hyvin vähäinen. Sen sijaan on todennäköistä, että nämä kokeilut ovat toimineet eräänlaisena perhettä koskevien ajatusten peilinä. Perheessä taasen heijastuvat aikakauden aatteet ja käsitykset. Perheen sisäinen rakenne ja valtasuhteet näkyvat muuallakin, ne näkyvat mm. laitoksissa hoidettavien ja hoitajien suhteessa. Kun mielisairaille taas 1800-luvun alussa alettiin antaa ihmisarvoa, niin suhtautuminen oli parhaimmillaan lempeän patrikaalista. Laitoksen johtaja oli isähahmo, joka liikkui potilaiden keskuudessa kannustaen heitä toimintaan ja huolehtien heista kuin isä lapsistaan. Teollistumisen ja hoidon teknillistymisen myötä tämä suurperhe tavallaan hajosi - kuten oli vaarana käydä perheillekin ja suhtautumisesta tuli asiallisen etäistä.

Samanaikaisesti on pelatty perheen kadottavan tunnuspiirteensä, joihin kuuluvat mm. yhteiset tehtävät ja tavoitteet, yhdessäolo, yhteishenki. Perhekin on ollut vaarassa laitostua. Aineellisten perustarpeiden tyydyttäminen ei riitä perheen tehtäväksi. Nuo edellä mainitut yhteisölliset kokeilut ovat sikäli arvokkaita, että ne osoittavat, että perhe tai yhteisö voi tarjota jäsenilleen sitä turvallisuutta ja yhteisyyttä, mitä ei ilman läheisiä ihmissuhteita voi saavuttaa.

Historia ja kokeilut tosin osoittavat, että perheen rakenne ja valtasuhteet voivat vaihdella hyvinkin laajoissa rajoissa. Hutteriittien patriarkaalinen järjestelmä toimii siinä kuin kibbutsien tasa-arvoinen järjestelmä. Varmaankin myös jokin matriarkaalinen järjestelmä toimisi. Jyrkän yksinvaltaiset järjestelmät sen sijaan eivät näytä kestävän.

On olemassa toinenkin läheisesti utopiakokeiluihin liittyva yhteisöhoidon muoto, nimittäin keskinäiseen apuun perustuvat hoitoyhteisöt. Tunnetuimmassa ja vanhimmassa, AA-liikkeessa, on myös uskonnollisia painotuksia. AA-liike syntyi Ohiossa vuonna 1935 (Emric ym. 1977). Suunta korosti ja korostaa vieläkin yksilön moraalista ratkaisua, mutta tuo ratkaisu edellyttä,ä yhteisön tai ryhmän jatkuvaa tukea. Ryhmän tuki ei kuitenkaan edellyttänyt jatkuvaa yhteiselämää. Tällainen varsinaisesti yhteisöllinen toiminta syntyi AA-liikkeen pohjalta vuonna 1958, jolloin perustettiin Synanon erityisesti huumeiden käyttäjiä varten. Perustaminen katsottiin välttämättömäksi, koska AA-liike otti vastaan vain alkoholisteja ja koska yhdessäolon määrä katsottiin riittämättömäksi. Vastaavan laisia yhteisöja perustettiin myöhemmin useita ja ne levisivät myös muihin maihin.

Mikä on utopiayhteisöjen nykytila? Kuten olemme lyhyestä katsauksestamme nähneet, utopiayhteisöjen historialle ovat nousut ja laskut hyvin tyypillisiä. Vuonna 1972 perustettu kansainvälinen yhteisöjen äänenkannattaja "Communities - journal of cooperative living" on ilmestymisensä aikana heijastellut sekä optimistisia että pessimistisiä näkemyksiä. Vuonna 1976 julkaistussa kirjoituksessa varotetaan perustamasta uusia yhteisöja, koska aika ei enää ole otollinen toisin kuin esimerkiksi 1970-luvun vaihteessa (Kinkade 1976). Communities-lehden vuosikerroista saa kuvan, että erilaisia yhteisöllisia toimintamuotoja perustetaan ja kehitetään jatkuvasti Yhdysvalloissa, mutta näille yhteisöille on samanaikaisesti tunnusomaista vetäytyminen mystiikkaan tai poliittiseen radikalismiin. Tosin poliittisen radikalismin kaikupohja on Yhdysvalloissa viime vuosina voimakkaasti heikentynyt, joten vaihtoehdoksi jäävät pääasiassa joko hyvin praktinen yhteistoiminta tai sitten ajautuminen idän mystiikkaan. Poliittiset tai mystiset suuntaukset eivät ole omiaan herättamään ympäristön luottamusta. Ympäristön vastustus tosin saattaa lujittaa yhteenkuuluvuutta, mutta samalla se kaventaa toimintamahdollisuuksia.

Niinpä ei ole ihme, että monet yhteisöt joutuvat vaikeuksiin ja menettävat suuren osan jäseniaan tai joutuvat lopettamaan toi mintaansa. Fairfield (1972) erottaa seuraavia yhteisön toimintaa vaikeuttavia tekijoitä:

heikko suunnittelu ja organisaatio - perussääntöjen puuttuminen
vahvat johtajat puuttuvat
käytettävissä olevien varojen niukkuus
tottumattomuus ruumiilliseen työhön
ulkopuolinen vastustus
sisäinen erimielisyys
tilapäisten kävijöiden runsaus sekä vaihtuvuus
soveltumattomuus yhteiselämäan (liiallinen individualismi, haluttomuus tinkiä mukavuuksista)
jäsenten hairitsevät erityispiirteet ja tottumukset

Sheyn (1977) mukaan Tanskassa on kuluneella vuosikymmenellä kehittynyt vankka yhteisöllinen elämäntapa, joka poikkeaa melkoisesti esimerkiksi yhdysvaltalaisesta linjasta, jolle on ollut tyypillista vieraantuneiden ja torjuttujen hakeutuminen yhteen. Tanskassa yhteisöt ovat ammattitaitoisten ihmisten tapa rikastaa elämäansä tai vähentää asumiskustannuksia. Näillä liikkeillä on siten kovin vähän yhteistä. Tanskalaiset yhteisöt sijaitsevat yleensä kaupungeissa ja ovat pienia, kun taas Yhdysvalloissa monet yhteisöt hakeutuvat maaseudulle ja ovat usein melko suuria. Näissä maaseudun yhteisöissa pyritään elämään luontaistaloudessa sikäli kuin se on mahdollista. Ei siis ole ihme, jos tanskalaisissa yhteisöissa ongelmatkin ovat toisentyyppisia. Pääasialliset ongelmat ovat johtuneet henkilökohtaisista erimielisyyksistä, osin myös liiallisista odotuksista ja yhteishengen puutteesta. Sen sijaan taloudelliset vaikeudet ja ympäristön vihamielisyys ovat hyvin harvoin ongelmallisia. Myoskaan johtajahahmoa ei tunnuta kaipaavan.

Edellä esitetyssä Fairfieldin luettelossa mainitut asiat eivät suinkaan ole outoja hoitoyhteisöjen parissa työskentelevälle, pikemminkin painvastoin. Muutamin tarkennuksin ne kävisivät sellaisenaan yhteisöhoidon vaikeuksien luetteloksi. Ilmeisesti tämän kaltaisten yhteisöjen analogisuus käy sitä selkeämmäksi mitä demokraattisempaan ja normaalimpaan hoitoyhteisöon pyritään.

Pedagogiikka. Pedagogiikassa on aina kiinnitetty huomiota yhteisöllisiin kysymyksiin. Kasvatus ei kuitenkaan tavallisesti ole ollut sillä tavoin yhteisöllista, että yksilöllisiä suorituksia ei olisi palkittu, pikemminkin päinvastoin. Selväpiirteinen esimerkki tällaisesta individualistisesta yhteisökasvatuksesta on Joseph Lancasterin koulu 1800-luvun alkupuolella. Tässä järjestelmässä oppilaat saivat palkkioita suoritustensa perusteella (Kazdin 1977). Myöhemmin palkkioiden ja rangaistusten vaikutuksia on tutkittu yksityiskohtaisesti oppimisen psykologiassa. Mm. B.F. Skinnerin ideoiden pohjalta on kehitetty ns. token economy -järjestelmä sekä varsinaiseen kuntoutukseen että erilaisten ongelmaryhmien uudelleenkoulutukseen.

Toisenlaista linjaa edustaa A.S. Neillin Summerhill, jossa voidaan puhua yhteisöllisestä kasvatuksesta sanan varsinaisessa merkityksessä. Lisäksi on syytä muistaa, että kasvatettavat olivat ainakin osaksi muun yhteiskunnan mielestä hairiintyneitä, sillä heillä oli ollut usein vaikeuksia traditionaalisessa koulussa.

Toinen merkittävä yhteisökasvatuksen nimi on A.S. Makarenko, joka vallankumouksen pitkissä, vaikeissa oloissa kykeni synnyttämään kodittomista rikollisnuorista vastuullisen kollektiivin.

Perehtyminen Kalevi Kaipion (1977) yhteisökasvatusta kuvaavaan kirjaan "Antakaa meille mahdollisuus - johdatus nuorten yhteisö kasvatukseen" osoittaa, että kasvatuksen parissa ovat samat kysymykset nousseet esiin ja vastauksetkin ovat pitkälle samoja. A.S. Neillin menetelmässä ei Kaipion mielestä kuitenkaan vielä ole edetty todelliseen yhteisökasvatukseen, koska mm. sellainen tärkeä käsite kuin vapaus on ymmärretty ristiriitaisesti. Välistä kysymys on sisäistyneestä itsekurista kuten Kaipion mielestä pitääkin, mutta välistä taas vapaus on oikeutta epäsosiaalisuuteen. Vaikka Neill on ollut lähellä "lopullista kurinalaisen, jatkuvasti korkeatasoisempaan yhteisöon ja persoonallisuuteen pyrkivän kasvatuksen ratkaisua, ei Neill ole loytanyt selvää jäsentynytta linjaa" (s. 13). Kaipion mukaan yhteisökasvatus on "kasvatuksellinen menettelytapa, jossa käytännön toiminta pyritään yhdistämään päämääriin niin, ettei ristiriitaa keinojen ja päämäärien välillä esiintyisi. Se rakentuu periaatteelle, jossa kasvatettavat osallistuvat kasvattajien kanssa tasavertaisina päätöksentekoon" (s. 12). Tällainen lähestymistapa tulee hyvin lähelle terapeuttisen yhteisön ideologiaa, minka Kaipiokin kirjassaan tuo esiin. On mielenkiintoista, että Kaipio aloitti toimintansa 1971, siis vain vuotta myöhemmin kuin Sopimusvuoren ensimmäiset yhteisöt. Seuraavat otteet ovat kuin Sopimusvuoren historiasta:

"Liikkeelle lähdettiin tyhjästä. Ei ollut minkäänlaisia esimerkkejä tai esikuvia" (s. 27).

"Kukaan ei voinut uskoa, että epäsosiaalinen poikajoukko pystyisi vastuullisesti päättämään asioista" (s. 27).

"Sitkeästi ja säännollisesti pidettiin yhteisiä kokouksia. Lähes koko kevään kokoukset useimmiten epäonnistuivat" (s. 29).
"... lähes vuoden jatkuneesta intensiivisestä työstä huolimatta merkittäviä tuloksia ei ollut havaittavissa. Epäilys siitä, oliko koko yhteispaatannalla mitään tekemistä edellisen kevään koulunkäynnin vahaisen paranemisen kanssa, voimistui. Menettely oli osoittautunut henkilöstolle raskaaksi, eikä se ollut saavuttanut henkilöston enemmistön kannatusta. Vaikka yhteiset kokoukset onnistuivatkin entistä useammin, niin vastuullisuutta poikien käyttäytymisestä ei useinkaan voinut havaita" (s. 31).

"Syksylla 1972 alkoivat yhteiset kokoukset yhä useammin onnistua. Koulunkäynnin oppilaat kokivat aikaisempaa tärkeämmaksi. Koulupinnaukset alkoivat olla poikkeuksia, joskin niitä vielä silloin tällöin tapahtui" ts. 32).

"Keväällä 1973 alettiin olla varmoja siitä, että tehty jen ratkaisujen linja oli oikea. Laitoksen sisäinen järjestys parani. Joskus vallitsi jopa hilpeä ja iloinen ilmapiiri. Oppilaista oli tullut iloisia ja normaalin avoimia" (s. 33).

"Runsaan kahden vuoden kuluttua yhteisöllisen kokeilun aloittamisesta henkilöstö alkoi olla valmis siihen, että oppilaat opettelivat ja suorittivat heidän töitään. Tällöinkin ehdotukseen, ettei vuosiloman sijaisia palkattaisi suhtautui henkilöstö epäillen peläten oman työtaakkansa kasvavan" (s. 41).

Yhteisökasvatuksen periaatteina Kaipio luettelee seuraavat asiat (ss. 58-71):

tasa-arvoisuus ja yhteisöllisyys
terveen järjen periaate
avoimuus ja rehellisyys
ehdoton oikeudenmukaisuus
luottamuksen periaate
fyysisen ja psyykkisen koskemattomuuden periaate

Näihin periaatteisiin voidaan varmasti vielä lisätä kirjassa jatkuvasti korostettu tavoitteisuuden periaate. Merkittävänä nousee esiin myös ydinryhmän osuus yhteisön kehityksessä. Kehitys mahdollista ilman vastuullisen ydinryhmän muodostumista. Periaatteiden ja käytannön yhtymäkohdat ovat yhteisölliseen hoitoon nähden niin suuria, että Kaipion kirja käy myös yhteisöhoidon oppaasta.

Seuraava
Aloitussivulle

ylläpito: Pertti Vuorilehmus

>> henkilökunnalle